Henkilökohtainen historiikki, osa 3: Maaliskuu 2009

Onnenpäivä

Ja palataanpa taas henkilökohtaisen historiikki -sarjan pariin ja kaivellaan muistinystyröitä kohdasta maaliskuu 2009. Sarjan edellisen osan surkeista tunnelmista on kulunut jo kuusi vuotta ja tuossa ajassa kelkkani on vihdoin päättänyt syöksylaskunsa ensin näyttävään sivuluisuun ja kääntynyt sen jälkeen hiljalleen kohti turvallisen tuntoista ylämäkeä, uuden miehen, uuden kodin ja uuden työpaikan siivittämänä.

***

Pimeys. Etsin kädelläni sängyn alle luiskahtanutta puhelinta sammuttaakseni herätyksen. Aviomies ottaa minut vielä hetkeksi kainaloon ennen kuin hiivin vessaan ja väistän tottuneesti käytävälle pinottuja lattialaattoja ja puupaneleita. Oviaukon peitoksi vedetty muovi saa kotimme näyttämään pimeässä lähinnä sarjamurhaajan kauhukammiolta, mutta sytytettyäni valot paljastuu asioiden todellinen laita. Maalaustarvikkeita, rullatolkulla hiontapaperia, roikkuvia johtoja ja repsottavia seiniä. Elämme keskellä koko asunnon laajuista täysremonttia.

Pientä pintaremonttia.
 

Vedän talvipyöräilyhousut jalkaani, huivin kasvoilleni, harpon halki valkeaksi muuttuneen pihan ulkovajalle ja kiroan mielessäni sitä, etten ole 26-vuotiaaksi mennessä saanut hankittua autoajokorttia. Kaivan vajasta maastopyörän ja lähden polkemaan tahmeasti upottavassa lumessa kohti työpaikkaa. Aura-auto ei yksityistielle saavu ennen puoltapäivää eikä kaupungin laitakaduillekaan juuri sen aikaisemmin. Että kiitos vain, Universumi. Tänäkin aamuna pyörämatka Tuusulasta Vantaalle kestää vartin normaalia pidempään ja pyöräilykypärä päässäni puristaa sitä kovemmin mitä suuremmaksi tatti otsassani kasvaa. Rauhoitun kuitenkin, kun muistan, ettei hyötyliikunnan lisäksi muulle liikunnalle ole viime aikoina jäänyt juurikaan aikaa. Olkoon tämä nyt sitten sitä liikunnan iloa, mietin ja kiipeän isohkon toimistorakennuksen kolmanteen kerrokseen, konsernin markkinointiosaston perimmäiseen kulmaan. Yllätyn hieman, kun tajuan hymyileväni työtuoliin istuttuani. Sen lisäksi, että työnteko tuntuu remonttiin verrattuna lepolomalta, on se muutenkin melko pirun mukavaa.

Huoneen verran lisää pientä pintaremonttia.
 

A. Sinivaaralta luonnistuu myös vanhanpaskan entisöinti.
 

Olin viime keväänä saanut kuningasidean. Tai ehkä me miehen kanssa saimme sen yhdessä, mutta todennäköisesti minä levottomana sieluna olin se, joka asioita potki aktiivisemmin eteenpäin. Olin umpikyllästynyt asumaan vuokralla rivitalokodissamme Espoossa, vaikka alue hyvämaineista olikin. Tuntui kuitenkin luontevalta naimisiinmenon jälkeen ostaa oma koti jostain maaseudun rauhasta, hankkia ehkä koira tai kuka ties mitä muuta. Olin vahvasti sitä mieltä, että nyt pitää asettua ja ryhtyä tekemään niitä asioita, joita ihmisen siinä iässä kuuluukin tehdä. Niin päädyimme ostamaan remontoitavan paritalon puolikkaan metsien ja peltojen keskeltä, kapean hiekkatien päästä Tuusulasta. Ja tässä sitä nyt oltiin, kädet täynnä remonttia eikä muusta elämästä ollut tietoakaan. Remontoimme viikonloput, pyhäpäivät, lomat ja arki-illat. Remontoimme kesän, remontoimme talven. Muutimme huoneesta toiseen, purimme vanhaa, rakensimme uutta, pesimme hiontapölyä milloin nenästä, milloin silmistä ja milloin korvista. Vasaroiden pauketta, porakoneen hurinaa, naulapyssyn suhahduksia ja yläilmoihin karjuttuja perkeleitä. Kyyneleitä, iloa, onnistumisia ja epäonnistumisia, remonttilainaa, aviokriisiä, elämysmatkoja rautakauppaan, turnausväsymystä ja kebabia iltapalaksi.

Mutta oli maaliskuussa saatu jotain jo valmiiksikin, kuten niinkin oleellinen osa taloa kuin rouvan pukeutumistila.
 

Kahdeksan kuukautta remontin aloittamisen jälkeen olen siinä rajalla, etten enää tiedä rakastanko vai vihaanko tätä taloa. Imuroin neuroottisesti monta kertaa illassa, järjestelen työkalut siistiin riviin lattialle, pyyhin remonttipölyjä ja harkitsen tosissani hankkivani verhot, jotka sointuvat yhteen maalarinteipin kanssa. Tarvitsen happea, puhdasta ilmaa ilman hiontapölyä. Pakko saada tauko, vaikka keskeneräisyyttä vihaava luonteeni sotiikin ajatusta vastaan. Vietämme muutaman kostean illan kaupungilla, uusimme kuntosalijäsenyydet ja lopulta varaamme parin viikon matkan Balille. Kunhan tulemme takaisin levänneinä, ei tarvita kuin pari hassua remonttikuukautta, se viimeinen ponnistus ja kaikki on valmista.

Sitten voimme aloittaa oikean, seesteisen elämän uudessa kodissa.

Raskas vapaa-aika alkoi vaatia vähitellen myös raskaita huveja...


...kunnes maaliskuun lopussa emme enää jaksaneet ja pakenimme remonttia Balille.

 

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
En ole oikein koskaan osannut asettua aloilleni, mutta yrittämisen puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää. Ja niin minä yritin, oikein tosissanikin, olla aikuinen ja hankkia talon, käydä töissä ja maksaa kiltisti asuntolainaa erä kerrallaan. Sivusilmällä olin laittanut merkille jopa sen, että lähistöllä olisi mukavan oloinen ala-aste, jos sellaiselle palvelulle joku päivä olisi vielä tarvetta. No, koska tänä päivänä kotiosoitteeni löytyy Kaliforniasta, ei tulevaisuus ihan suttaantunut niin kuin kuvittelin.

Tuo omin pikku kätösin väännetty remontti opetti paljon. Kuten sen, ettei perfektionistin ja kaikenlaista epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä vihaavan siivousneurootikon ehkä kannata laittaa 160 neliön talosta joka huonetta remonttiin yhtä aikaa. Vaikka remontti toi mukanaan paljon onnistumisia ja iloa siitä, että koti valmistui huone kerrallaan, oli se silti raskasta. Aivan pirun raskasta. Vaikka avioliitto ei suoranaisesti vaarassa ollutkaan, ei riitelyltä voitu välttyä, kun käsistään näppärä insinööri joutui törmäyskurssille vähän vähemmän näppärän taiteilija-renttu-haahuilijan kanssa. Siinä huutoäänestyksessä jäi kuulkaa hiomakoneen laulanta kakkoseksi. Mutta niin vain parisuhde ja mielenterveys kesti remontin, eli kai se sitten kannatti, sekä remontti että parisuhde.
 

 

 

Share

Kommentit

Anna-Maija (Ei varmistettu)

Mä niin toivon, että osaisin tehdä jotain käsilläni, esimerkiksi juuri remonttia.

Onko sun miehelläs vakipaikka siellä Kaliforniassa, vai onko se joku määräaikainen komennus? Joko siivet varpaiden välissä alkaa heräillä taas kohti uusia tuulia ja uutta paikkaa? Onko sulla muuten työlupaa siellä ja millanen viisumi/oleskelulupa sulla on?

A. Sinivaara
Onnenpäivä

En minäkään ennen osannut, mutta tuo 1,5 vuoden projekti kyllä opetti :D

En tuon miehen puolesta viitsi kamalan tarkasti vastailla, yritän vähän hänen yksityisyyttään suojata näiltä omilta vouhotuksiltani. Mutta itselläni ei työlupaa ole.

Johan tässä on kaksi vuotta asuttu yhdessä paikassa, joten voisihan sitä taas kohta "vähän sekoittaa pakkaa" :D

TT (Ei varmistettu)

Meinattiin vähän remontoida... Onnenpoika oli näppäilly terassista muurahaisten syömää hirttä jonku metrin irti. Minä tilasin uutta hirttä tilalle (reiluhkosti). Hirret on edelleen siinä mihin ne rekasta purettiin. On lähetetty hyviä ajatuksia terassin suuntaan.. Alulla on! Kiviportaiden puureunat piti vaihtaa, joten kätevästi käytiin lähirautakaupasta vähän puutavaraa että päästään alkuun. Ensimmäisen 2 portaan reunuksen purkaminen paljasti kukoistavan muurahaisyhdyskunnan ja hivenen enemmän hommaa kun oli ajateltu. Hyviä ajatuksia on lähetetty myös portaiden suuntaan. Toimellisesti. Ja hivenen tutkittu internautista mitenköhän tästä eteenpäin? On se hyvä ettei katosa ollu mitään korjaamista...

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No mutta eikö se joku fiksu sanonut, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...? :D

Kommentoi