Hyvät epätäydelliset äidit

Onnenpäivä

Ensinnäkin kyllä - ihan oikeasti tämä lapseton kirjoittaa perhe-kategorian alle. Mutta kuulkaa, lapsettomalla on nyt asiaa.

Vielä joitakin vuosia sitten minulla ei ollut montaakaan perheellistä ystävää ja ne harvat tuttavat joilla lapsia jo oli, vaikuttivat elävän näin sivusta katsottuna sellaista seesteistä ja onnellista lapsiperhearkea, jossa hymyillään, leivotaan yhdessä ja käydään leikkipuistossa. Niihin aikoihin lause "äiti on vähän väsynyt" oli vain vitsi t-paidassa eikä oikeastaan kukaan sanonut ääneen, että tuli itku, kun lapsi nukkui päiväunilla vain puoli tuntia, miten imettäessä tunsi itsensä lähinnä lehmäksi, joskus tuli työnnettyä sormet korviin ettei kuulisi lapsen itkua, oma tukka saattoi olla pesemättä toista viikkoa ja joskus teki vaan mieli hylätä puoliso ja kakarat ja paeta Timbuktuun. Ehei, päinvastoin. Minuaki kehoitettiin hankkimaan lapsia, koska sitten kaikki on iiiiiiihanaa.

Viime aikoina lavasteita on kaadettu urakalla ja lapsiperheen arjesta on keskusteltu todellisuutta kaunistelematta. Vanhempien väsymyksestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsiperheen arjen vaikeuksista on ryhdytty puhumaan avoimemmin. On yleisökirjoituksia, lehtiartikkeleita ja rohkeita blogijuttuja, jotka ravistelevat vauvablogimaailman täydellistä idylliä. Se, että äiti tai isä on oikeasti vähän saatanan väsynyt ja pinna kireällä, ei ole enää tabu vaan realismia. On ihan ok sanoa ääneen, että joskus se oma lapsi on ihan järjettömän rasittava ja kaikki on yhtä kaaosta.

Silloin, kun lapsiperheiden arki oli vielä ulospäin silkkaa juhlaa, minä ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, sillä olisin maailman huonoin äiti. Tiesin, etten olisi jatkuvaa hymyä ja ymmärrystä, että ennemmin tai myöhemmin hermostuisin lahkeessa roikkuvaan taaperoon, väsyisin kuusivuotiaan jatkuvaan kysymystulvaan ja kiukustuisin aivan liian helposti. Tiesin, että minua väsyttäisi joskus. Tiesin, että kaipaisin omaa tilaa ja aikaa, etten missään tapauksessa olisi alati pullantuoksuinen ja iloinen ohjelmatoimisto, kuten äidin kuuluisi olla. 

Koska kukaan ei koskaan puhunut vanhempien negatiivisista tuntemuksista, ajattelin, ettei hyvän äidin sellaisia kuuluisi tunteakaan.

Toisin kuin voisi kuvitella, nämä nykypäivän jutut vanhempien väsymyksestä, itkusta ja synkistä hetkistä eivät olekaan se viimeinen naula lapsettomuuspäätöksen arkkuun. Sen sijaan se arkku on ehkä hieman raottunut. Tajuan nyt, että vanhemmat, sekä äidit että isät, ovat edelleenkin inhimillisiä olentoja, samalla tavalla väsyviä, turhautuvia ja malttinsa menettäviä kuin he olivat jo aikana ennen lapsia ja että ollakseen hyvä, ei tarvitsekaan jaksaa loputtomasti hymyssä suin. Sillä ne täydelliseksi luulemani, mutta todellisuudessa silloin tällöin hyvinkin lähellä äärirajoja tasapainoilevat tuttavani ja blogimaailman naiset ovat kaikesta huolimatta hyviä vanhempia, kuten vaikkapa bloginaapurini Emmi, joka toisinaan on kovinkin sydäntä riipivästi kertonut väsymyksestään perhe-elämän myllerryksessä. En ole ikinä, en pienen hetken vertaa epäillyt, etteikö hän silti olisi erinomainen äiti.

Että kiitos teille, hyvät epätäydelliset äidit, että olette tuoneet realismia mielikuviini. En sano, että ryhtyisin tässä nyt samalta istumalta lisääntymään, mutta tiedänpähän ainakin, että minulla epätäydellisenäkin olisi mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

 

ps. Toivon vielä, ettei keskustelu luisuisi niihin julkisuudessa olleisiin epätoivoisiin ääritapauksiin, joihin vanhemmat syystä tai toisesta ovat ajautuneet. Ne kun ovat ilmiöinä aivan eri luokkaa kuin mistä minä kirjoitan.

 

Share

Kommentit

Matkaaja (Ei varmistettu)

Tosi hienoa, että otit tämän asian esille. Sen enempää puuttumatta viime aikaisiin uutisiin, toivoisin, että keskustelu aiheesta kannustaisi useampia väsyneitä äitejä ja isejä hakemaan ja pyytämään ajoissa apua. Tämä koskee yhtä lailla kaikkia perheitä ja vanhempia. Tänä päivänä on paljon uusperheitä, adoptio- ja sijaisvanhempia. Syyllisyys on varmasti kova, jos on pitkään toivonut lasta ja sitten lapsi aiheuttaakin suurien onnen tunteiden lisäksi väsymystä ja ärtymystä. Nämä kaikki on sellaisia asioita, joista olisi hyvä keskustella.

Minä toivotan onnea sinun pohdinnoillesi, jos saatte lapsia niin varmasti olette täydellisiä vanhempia juuri sille lapselle. Eikä muuta pyydetäkään. :)

Luru
Changes

Kiitos Anne <3

Varsinkin äitiydelle tuntuu tulvivan niin paljon ulkoisia paineita, että vuosi sitten työterveyslääkärille uupumusta itkiessäni olin aivan kauhuissani kun lipsautin ääneen, että "en jaksa lukea lapsilleni iltasatua". (hui, nyt se sai tietää, että olen ihan paska-mutsi)

Kyllä, ihan naurettavaa... Nyt voin jo paremmin, mutta en edelleenkään kovin usein iltaisin satukirjaan tartu.  En jaksa (ja sitäpaitsi ääneen lukeminen on aina ollut minusta ärsyttävää, väsyttää ääntä ja kaikkea). Mutta en kyllä enää pode siitä mitään tunnontuskia. Koska mitä sitten, jos en joka ilta satua lue?

Ei yhtään mitään. Minä laulan, juttelen, halin, huomioin ja rakastan omalla tavallani - minunlaisena äitinä.

Marinen (Ei varmistettu)

Mää oon aatellut et vanhemmuus ja perhe-elämä on ihan niinku parisuhde. Et välillä pitää vähän riidellä ja ottaa aikalisää ja kypsyy siihen toisen naamaan, mut ei se tarkota että olis yhtään sen p*skempi äiti/puoliso/tyttöystävä/kaveri/mitävaan.

Raskausaikana mulla oli hirveet odotukset itseltäni vauva-ajan suhteen. Teen itse ruuat ja imetän pitkään ja vauva itkee syystä ja miten saan kasvatettua lastani erilailla kun omat vanhemmat meitä ja kuinka ihanaa meillä tuleekaan ja blaablaablaa.. 

Nykyhetki: Imetyksestä ei tullut hevonhelvettiä joten korvikkeella ollaan menty. Keskellä yötä väsyneenä olen itkenyt kuinka tekisi mieli heittää lapsi päin seinää. Olen ulkoistanut ruuan tekemiset äidilleni koska nyt on vaan hetki etten itse jaksa keitellä mitään ja olen ostanut kaupasta purkkihedelmäsoseita. Olen haukkunut lastani päin naamaa, sillä varjolla ettei se vielä itse tajua niitä sanoja jos sanon ne mukavaan sävyyn.

Enkä koe olevani mitenkään epätavallinen vanhempi. Samankaltaisia tunnustuksia kuulee yhä enemmän kokoajan, joten tervetuloa joskus meidän tavallisten pinnansa menettävien vanhempien joukkoon! :D

Superäitiyden tavoittelu on perseestä. 

Någon Annan (Ei varmistettu)

Miten sä jotenkin aina osaat kirjoittaa kaikesta niin osuvasti ja kertakaikkisen ei-ärsyttävästi!? A. Sinivaara maailman presidentiksi! Oot viisas nainen.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Jännä on tämä ihmismieli. Vaikka kuinka tietää olevansa hyvä äiti, niin kyllä se vaan joka kerta kirpaisee kun joku kertoo että mä käyn vaan kahdesti viikossa jumpalla kun haluun olla kasvavan lapseni kanssa ja itse ehtii myöhemminkin ja perhe on tärkein jnejnejne. Kyllä mullekin perhe on tärkein vaikka arki-illoista 4-5 kuluu treeneissä ja viikonlopuistakin iso osa. Joillekin vaan ainoa oikea tapa arvostaa perhettä tuntuu olevan kotona oleminen ja oman elämän uhraaminen.

Anna-Maija (Ei varmistettu)

No kaikkihan se on nykyään suorittamista ja joka asiaa mitataan, etten yhtään ihmettele, että ihmiset väsyy. Jos lasten kasvattamista pidettäis vaan normaalina (perhe)elämään kuuluvana asiana, varmasti väsymystäkin olisi vähemmän. Mutta ei. On suoritus käydä liikkumassa (voi ruksia sieltä kalenterista niitä punttipäiviä), on suoritus käydä töissä, jossa tehdään suorituksia (onneksi itse olen tutkija, joten saan muutakin irti työstäni kuin pelkkiä raportteja) ja on suoritus kasvattaa lapsia ja pyritään viettämään sitä laatuaikaa (mitä?), kun voitais vaan viettää aikaa pelaamalla jalkapalloa lasten kanssa.

Mulla itselläni ei ole lapsia, mutta mulla on muutama ystävä joilla on (sekä miehiä, että naisia). Miehet on aika sinut näiden juttujen kanssa, eikä ne valita väsymystä oikeestaan muulloin kuin jos lapsi on ollut vaikka sairaana. Toinen lapsellisista tyttökavereista ei myökään vaikuta olevan mitenkään erityisen väsynyt, mutta hän on pitänyt hyvin pitkälle kiinni terveellisistä elämäntavoista läpi raskauden ja vauva-ajan. Uskon, että siitä on ollut paljon apua ja muutenkin hän on persoonana hirveän positiivinen. Mutta yks tyttökaveri on tosi poikki luultavasti siksi, että vauvasta huolimatta hän yrittää tehdä kaikkea sitä samaa mitä ennen lasta. Lisäksi huonot syömis- ja liikuntatottumukset ei ainakaan tilannetta yhtään edistä.

Mä en oikeasti tiedä mistä ne paineet tulee? Ulkoa vai sisältä? Kumpuaako ne peloista tai huonosta itseluottamuksesta? Vai onko kyseessä se, että halutaa uskoa, että lapsi ei muuta elämässä mitään?

Finski (Ei varmistettu)

Huh, puit taas paperille kaiken mita olen itse vuosia yrittanyt tyhmassa paassani selvitella tuloksetta. Kiitos tasta! Sa ole viela niin nuori etta ehdit vaikka muutaman Mini Me Sinivaaran pyorayttamaan. Ala pelkaa niin paljon etta jaat sita kokemusta paitsi, kuten mina. Samat pelot oli mulla ja nyt kun en enaa voi saada lapsia, kaduttaa kauheesti! Miksi me naiset teemme elamastamme niin vaikeeta aina? Miksi meidan pitaa olla taydellisia kun kuitenkin tiedamme syvalla sisimmassamme ettei kukaan muukaan ole taydellinen? Toivonkin etta kirjoituksesi kolahtaa jollekkin heratyksena ajoissa. Nailla sun blogeilla on aitoa voimaa minusta, niin usein auttaa kuulla toisten mielipiteita jos ne ovat aitoja, kuten sulla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä taas koen olevani vähän outolintu siinä mielessä, että vauvavuosi oli mulle aivan ihanaa ja onnellista aikaa, mutta raskaus yhtä helvettiä. Odotan nyt toista lasta ja ymmärrän itseäni entistä paremmin. Ekan kohdalla en uskaltanut edes itselle myöntää, että toivottua ja suunniteltua lasta odottaessani tunsin lähinnä surua ja vitutusta. Nyt on sama homma. Koko ajan kyrpä otassa ja itkettää ja kaduttaa. Ja auta armias, jos sanot tästä jossain lähipiirin ulkopuolella, niin olet kiittämätön paska, joka ei ansaitse tulla niin helposti raskaaksi kun on tullut molemmilla kerroilla. Nyt mut pelastaa vain se, että mulla on rakkaita läheisiä ystäviä, joille voin oikeasti ja rehellisesti purkaa sitä, kuinka en löydä raskaudesta yhtään ilonaihetta ja kuinka fyysinen pahoinvointi vain lisää henkistä pahoinvointia. Ja onneksi on myös tuo lapsi, joka tuo päivittäin iloa.

Mut joo. Nyt on siinä mielessä parempi tilanne, että sitte ku synnys on oikeasti lähellä niin helpottaa. Ja sitte se menee ohi.

Joillain näin päin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin siis parempi tilanne, koska TIEDÄN, että kun synntys lähestyy niin helpottaa. Ekan kohdalla ei ollu mitään hajua, miten tulee käymään.

Eerika
Bättre liv

Ne on ne pirun hormonit mitkä sekottaa pään! Toki myös elämänmuutos ja raskauden vaivat sun muu, mutta ihan oikeasti ne pirkuleen hormonit! Joillain ne hormonit vaikuttaa vähän eri tavalla, mutta itselläni oli sen syvän onnen ja seesteisyyden lisäksi aikamoista ahdistusta, vitutusta, pelkoja ja varsinkin sekopäisyyttä ja itkua. Tsemiä, toivottavasti vauvavuosi on puolestaan helpompi tälläkin kertaa <3

Sellaistakin tapahtuu, että raskausaika oli mukavaa, väsymystä lukuunottamatta, molemmilla kerroilla. Mua ei myöskään haitannut kumpikaan sektio: vauvojen turvallisuus ja terveys oli tärkeempää kuin luomusynnytyksen kokeminen. Imetyksen sijaan mentiin korvikkeella, vauvat voivat hyvin ja olivat tyytyväisiä. Taaperovaihe oli jokseenkin rankkaa, ikäeroa kun kavereilla on reilu vuosi. Silloin unohtui "täydellisen perheen" tavoittelu (ja oikeesti en sellaista haluakaan), mutta en koe aiheuttaneeni vahinkoa kenellekään. Lapsetkin selvisivät ja ovat jo teinejä. Mulle tulee välillä sellanen olo, että oon päässyt liian helpolla. Mulla ei oo kauhusynnytyskertomuksia, väsynyt olin välillä, mutten niin väsynyt kuin jotkut, jaksoin siivota pahimmat sotkut ja koira auttoi lastenkin ulkoiluttamisessa (= hurtta oli pakko lenkittää), kun mies oli töissä. Mä en missään nimessä väheksy kenenkään kokemuksia (kun eivät ole mun, vaan niiden toisten), mutta mulle vaan tulee välillä sellanen olo, että jos kerron miten meillä meni, mua dissataan "kun sä oot päässy helpolla, sä mistään mitään tiedä". Hassu juttu. Ja Emmi on oikeessa niistä ihmissusista kommentissaan.

Kommentoi