Kaikkien ei tarvitse olla pieniä ja siroja

Ladataan...
Onnenpäivä

Pieni ja siro. Tiedättehän, se sellainen, jonka voi nostaa kevyesti ilmaan ja joka hiipii ääneti yläkerrassa ilman, että hiiskaustakaan kuuluu alakertaan. Pieni ja siro, joka ei jää jumiin housunlahkeeseen eikä hihansuuhun ja joka mahtuu vaivatta istumaan lentokoneen ahtaissa penkeissä. Millaistahan se olisi, olla sellainen? Sitä minä en saa koskaan tietää eikä moni muukaan.

Ei niin pieni ja siro A. Sinivaara

 

Olin kai kaksitoista. En vielä miettinyt vartaloani paljoakaan, olin vain ruipelo lapsi, joka halusi kasvaa pituutta terveydenhoitajan kasvukäyrän mukaisesti ja joka toivoi, ettei kengännumero koskaan alkaisi nelosella. Söin huoleti kuin hevonen, vaikka vanhempani taivastelivatkin sitä ruokamäärää jonka vuorokaudessa tuhosin. Mihin se tyttö oikein syö? Mutta kuluihan sitä energiaa. Piti kasvaa, leikkiä, uida järvessä, ajaa pyörällä ja vääntää kättä koulussa poikien kanssa. Sitten tuli kesäloma ja vierailu sukulaisten luokse. Sukulaisnainen tervehti iloisesti ja totesi heti ovella, että Anne on ainakin lihonnut sitten viime näkemän. En syönyt sillä reissulla ensimmäistäkään tarjottua kakkupalaa.

Olen miettinyt jälkeenpäin tapahtunutta paljon ja sen mahdollisia vaikutuksia siihen, että koin koko murrosikäni olevani lihava. Vertasin reisiäni yleisurheilua harrastaneen ystäväni reisiin aina kun istuimme vierekkäin ja ahdistuin ostosreissulla, joilta tulimme kotiin aina edelliskertaa suuremmat levikset mukanamme. Kun sitten koulun liikuntatunnilla työnsin kuulaa pidemmälle kuin muut ja minua pyydettiin edustamaan kouluani koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin, kieltäydyin. Miksen voinut pärjätä vaikka juoksussa tai jossain muussa tyttöjen lajissa? Ei, minä pärjäsin tietysti siinä lajissa, jossa ei siroja osallistujia juuri näkynyt.

Voi kun olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt. Hyvänen aika, en minä ollut lihava. Täyteen mittaansa kasvaneessa, karvan alle 170 senttisessä rungossani oli leveä rintakehä, leveä lantio, leveä selkä ja leveät hartiat, mutta ei tippaakaan ylimääräistä. Jälkeenpäin ajateltuna vartaloni olisi ollut täydellinen aihio urheilijalle jos vain olisin asian tajunnut, mutta tyhmyyttäni halusin olla vain pieni ja siro.

 

Vasta päälle parikymppisenä minä lopulta luovutin.

Minusta ei koskaan tulisi pientä ja siroa.

Ei näillä geeneillä.

Olisi täysin järjetöntä haaveilla jostain, mitä ei koskaan voisi olla. Tuon oivalluksen seurauksena päädyin lopulta vakavamman kuntosalitreenaamisen pariin. Jos ei minusta koskaan tulisi siroa, olisi sama mennä täyttä höyryä toiseen suuntaan. Tulokset alkoivat näkyä nopeasti. Päättäväisyydellä ja kovalla harjoittelulla oli varmasti osansa lihasten nopeassa kehityksessä, mutta uskon suurimman kiitoksen kuuluvan hyville geeneilleni. Eivät lihakseni silti ole silmissä kasvaneet. Vieläkään, seitsemän vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen, en pidä itseäni erityisen lihaksikkaana, ennemminkin vahvana.

Kehotankin kaikkia niitä, jotka haaveilevat gasellimaisen sirosta vartalosta, kurkistamaan ajatuksen kanssa peiliin. Ovatko raamisi todella sellaiset, että niistä muovataan pieni ja siro nainen? Onko lantiosi niin kapea, että se edes teoriassa mahtuisi koon nolla vaatteisiin? Muista, ettei kaikkien tarvitse olla siroja eikä se läheskään kaikille ole edes mahdollista. Älä takerru unelmaan, jota et voi toteuttaa, vaan käytä vartaloasi sille suotujen vahvuuksien mukaan. On huomattavasti palkitsevampaa puuhata sellaisten asioiden parissa jotka sujuvat, kuin taistella loputtomasti tuulimyllyjä vastaan.

 

 

Share

Kommentit

Vieraileva Hessu (Ei varmistettu)

Mä olin täysin tyytyväinen vartalooni n. 16-17-vuotiaaksi saakka, kunnes hormoonit puuttuivat asiaan ja saivat rintani kasvamaan. Saman ikäinen ja saman pituinen joukkuekaveri, joka kävi lääkärin luona viikottaisissa anoreksia punnituksissa pakkohoidon uhalla, alkoi pilkata rintojeni suurta kokoa. Siitä saakka tunsin olevani lihava, vaikka housuni olivat yhä kokoa XS.

Jälkikäteen ajateltuna tilanne on lähinnä koominen, koska siihen asti minua oli koulussa haukuttu laudaksi. Silloin en tosin nähnyt asiassa mitään koomista, lähinnä tunsin, että minussa oli jotain tosi pahasti vialla, kun en kelvannut maailmalle ilman tissejä, enkä niin kanssa. Vian täytyi siis olla minussa, ei tisseissä tai niiden arvostelijoissa.

Minun "täydellinen vartaloni" olisi pieni ja hoikka X, jolla on pitkät jalat, upea ryhti ja täydellinen vartalonhallinta. Lihakset saisivat mieluusti vähän näkyä: balleriinan pohkeet, tollaset reidet kun sulla tossa kuvassa, korkea pyöreä peppu, vatsassa "aavistus six packistä" ja käsivarsissa hauikset ilman roikkuvia alleja.

Kaiken muun yllämainitusta voi saavuttaa treenaamalla, mutta millä ihmeellä mun jaloista saa pitkät?

Vierailija (Ei varmistettu)

Kroppasi on täydellinen! Juuri tuollaista tavoittelen!

Olen itsekin 172 cm pitkä, leveäharteinen, pitkäjalkainen, ei niin siro tyttö.
Vaikka vähän kadehdin pieniä ja söpöjä naisia, harmitus häviää kun nään peilistä nämä viime kuukausina muodostuneet reisilihakset.
Pitkä ja raamikas kroppa on kyllä paras alusta rakentaa puntilla.

Ollaan ylpeästi amatsoni-naisia vai mitä : )

Vierailija (Ei varmistettu)

Kirjoituksesi sai todella mut miettimään !

Itse kuulun myös niihin, jotka ala koulussa kateellisena ja hieman jopa häveten katselivat siroja ja tyttömäisiä luokkatovereita ja haaveilivat samanlaisista raameista.

Sitten eksyin kilpaurheilun pariin (reilulti yläasteelle) ja kas kummaa; sen lihasmassan mitä muut vuosia tavoittelivat minä keräsin puoliksi tehdyllä työllä hetkessä, ilman sen suurempia ponnisteluja. Silloinkaan en vielä tajunnut miksen voi olla yhtä hoikka ja ''urheilullinen'' miltä kaverini näyttivät ja millaisen kuvan olin urheilijoista saanut. Pidin itseäni LIHAVANA, vaikka kuitenkin rakastin leveää selkääni, lihaksikkaita jalkojani ja sitä järjetöntä habaa eli tiesin ettei se läskiä ole.

Lukiessani kirjoitustasi, mietin miksen itse aikaisemmin tajunnut, että ne "lihas"geenit voi olla myös suuri ylpeyden aihe, etenkin oikein käytettynä ! :)

Kiitos, ja aamen!

Laure (Ei varmistettu)

Itse olen aina ollut pieni ja siro ja laihiuttani on välillä kauhisteltu (en oikeasti ole niin laiha. Jos on alle 160cm niin ei kovin painava voi vaan olla). Olen jo pitkään käynyt salilla olkakseni vähemmän hentoinen ja haluan kunnon lihakset! Nautin siitä kun paidat alkaa kiristää hartioista :) Blogisi on ollut minulle todella motivoiva koska sinä näytät erittäin hyvältä ja terveeltä!

wasp (Ei varmistettu)

Samoilla mennään Lauren kanssa...pituutta tosin on hiukan enemmän, ja salilla aloin kulkea siksi, että saisin painoa lisää lihaksien muodossa...kukkakeppigeeneillä tosin joutuu ihan hurjasti raatamaan.
Nuoruus on julmaa...mikään koko ei ole oikea, aina joku katsoo asiakseen huomauttaa ulkonäöstä: liian pitkä, lyhyt, laiha, lihava, kurviton, kurvikas...huokaus.

Amen to that. (:

pahatapa (Ei varmistettu)

Näytät aivan superhyvältä!

Oon ollut nyt 8 päivää treenitauolla kiireen ja uniongelmien takia, ja tyylikkäästi sortunut melkein joka ilta herkuttelemaan (lue: maanitellut dieetillä olevan poikaystävän hakemaan karsua ja jäätelöä siwasta 5 minuuttia ennen sulkemisaikaa - joka tosin onneksi tapahtuu tällä jumalan selän takana jo 21.00), joten alkaa pää pikkuhiljaa kiristämään vartalokompleksiakselilta. Suunnittelin jo mulle  ah niin tuttuja kahden viikon nälkäkuureja, eli iskit nyt tasan oikeeseen aikaan tolla upeella kuvalla ja tekstillä!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hyvä jos paatokseni on herättänyt miettimään asioita toiselta kantilta! Vähän samalla tavalla kuin se pienuus ja sirous ei ole kaikkien saatavilla, ei taida olla harteikas runkokaan. Joten ollaanpa ylpeitä siitä mitä ollaan saatu eikä yritetä väkisin pyristellä geenejä vastaan :) kauneus ei ole kuitenkaan kiinni ruumiinrakenteesta. Jokaisesta vartalomallista löytyy taatusti hurmaavia naisia.

Itseäni huvittaa vieläkin tuo kesäinen kuvaus... Olin ruiskurusketusfirman mallina ja tunsin itseni tosi viehkeäksi kun vedin tuota vaaleanpunaista (!! :D) mekkoa päälleni puiston yleisessä vessassa. Vessassa ei ollut peilejä laisinkaan ja näin itseni ensimmäistä kertaa vasta, kun kuvaaja vilautti kuvaa kameran ruudulta. Olin aidosti lentää pyrstölleni kun näin nuo reidet...! En ollut tajunnut aikaisemmin kuinka hyvä erottuvuus niissä on. Meillä on kotipeilissä vissiin jotain vikana :)

Silkkitassu

Minua kiusattiin koko ala-asteen ja yläasteen siitä että olin pieni ja siro. Tahdoin kovasti, että rintani kasvaisivat tai että kasvaisin pituutta tai että minuun tarttuisi edes vähän siitä ruokamäärästä jota ahdoin sisääni. Terveydenhoitaja ei koskaan sanonut että olisin anorektinen, koska äitini ja mummonikin ovat olleet pieniä minun iässäni. Onhan siitä ollut hyötyäkin nyt jälkeenpäin ajatellen, että on saanut syödä miten tahtoo, mutta kyllä se kiusaaminen sai ajattelemaan et onko minussa jotain vikaa, en myöskään oikein osannut luottaa kehenkään kun pelkäsin heidän kiusaavan. Toimii varmasti myös toisinpäin, en epäile yhtään. Nyt olen 163/54 ja alan olla tyytyväinen itseeni näin 26 vuoden iässä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oon aina ihmetellyt tollasia ihmisiä jotka suoraan päin naamaa menee ensimmäiseksi möläyttämään että "ootpas lihonu"...suorapuheiset ihmiset on joo tosi ihailtavia, mutta onko tollasia asioita oikeesti pakko kommentoida? Tuli kyllä parempi mieli tästä kirjotuksesta kun en itsekään koskaan ole mikään kovinkaan siro ollut...eikä mahdollisuuksia siihen olekkaan kun tuota lantiota tai hartioita ei oikein mitenkään laihduttamallakaan sais pois...Joten lihaksia kasvatellessa...;)

Nina Enroth
Ninan verkkareissa

Hyvä kirjoitus, varmasti monelle silmiä avaava. Se on kyllä mahtavaa, jos ja kun tajuaa ne omat hyvät puolensa ja mahdollisuutensa. Meistä kaikista ei vaan tule katemosseja millään. <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus.

Itse olen aina ollut se pieni ja siro, ja olen edelleen. Ikä lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä ja edelleen olen pieni ja siro minkä vuoksi ikäni arvioidaan aina muutaman vuoden alakanttiin ja toisaalta pieni koko ei tuo kovin paljoa ihmiselle uskottavuutta, monesti tuntuu että joudun paljon tiukemmin ja tarkemmin ilmaisemaan kantani kuin joku normaalimittainen tai pitkä henkilö. Tällaisena puolitoistametrisenä keijukaisena ei ole kovin helppoa olla vakuuttava, varsinkin sellaisten vanhempien mieshenkilöiden mielestä.

Mutta mitä tähän kokoon tulee, itsehän olen oppinut olemaan tyytyväinen. Tällainen minä olen, nämä geenit sain. Hyvä vaan että jokainen on omannäköinen, oma itsensä. Se kyllä vaan jaksaa ihmetyttää, että miten nainen voi aina olla muiden mielestä liian pitkä, liian lyhyt, liian lihava, liian laiha, liian kurvikas, liian kurviton, liian pitkähiuksinen, liian lyhythiuksinen, liian vähän vähän meikattu, liikaa meikattu jne. Yritetään olla suvaitsevaisia muita kohtaan ja sallitaan jokaiselle omat kauneusihanteensa eikä kytätä toisten painoa yms turhuuksia.

ps. upeat reisilihakset!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Minä olin siitä onnekas lapsena ja teininä, etteivät kaverini koskaan kommentoineet ulkonäköäni mitenkään. Ja ihan tavallinenhan minä olin, leveät raamit olivat ongelma vain omassa päässäni. Myöhemmällä iällä olen järkeillyt, että se sukulaisnaisen kommentti oli todennäköisesti vain ajattelematon sanavalinta. Olin pikkutyttönä hyvin hoikka, sellainen rimpula ja kun ikää tuli lisää, alkoi vähitellen tulla lisää massaakin, vaikkei se ylimääräistä ollutkaan. Siksi hän varmaan sanoi "lihonnut" vaikka kyse oli enemmänkin kasvamisesta. Harmi etten kyennyt näin järkevään analysointiin vielä siinä iässä.

somewhere

On hieno taito osata hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Nuoruus ja kasvaminen kun ei ole kenellekään helppoa. Haluan tarjota tästä kolikon kääntöpuolen, sillä itse olen aina ollut todella laiha ja ns. "tikku". Eikä elämäni ole sen täydellisempää. Olen kuullut ulkonäöstäni koko ikäni. Olen ollut "lauta" jonkun mielestä tuon tuostakin. Minua on syytetty anorektikoksi päin naamaa, monet kerrat. Olen saanut tämän laihuuden geeneissäni, enkä voi sille mitään vaikka kuinka söisin. Ja kyllä, olen yrittänyt.

Olen kuitenkin alkanut oppia että ilman tätä vartaloa en olisi minä, ja vaikka kadehdin hieman muodokkaampia naisia, ihan hyvä olla näin.

Marjo
Saa olla

Tämä taitaa olla vähän sellainen aihe, jossa ollaan niin tai näin, aina väärinpäin :)

Itse olin kouluiässä aika painava enkä kovin keijukaismainen, mutta murrosiän jälkeen olen usein saanut kuulla olevani pieni ja siro. En edes mitenkään erikoisemmin pyri pitämään itseäni pienenä, että kai tämä on sitten vaan minun luontainen kokoni. Nähtävästi minun kehitykseni on mennyt ihan väärinpäin.

Toki typeriä "kyllä naisella pitää olla hirmuisesti massaa, miks sulla ei oo" -tyyppisiä kommentteja olen kuullut vanhempanakin, mutta lapsena kuullut kommentit satuttivat todella paljon. Sain kuulla etenkin sukulaisiltani olevani tukeva, sellainen hyvälihainen ja mikä pahinta, uhkea. Ei lapsi kaipaa arvioita vartalostaan, hän kaipaa hyväksytää.

Hear Hear!

Voi kyllä, itse vielä viime vuoteen saakka elättelin haavetta, että jos tarpeeksi pudottaisin painoa, niin minäkin voisin olla sellainen siro ja pieni, kun pituuttakaan ei ole pätä huimaavasti venähtänyt. Kunnes yhtäkkiä tajusin katsoa faktoja vähän tarkemmin. Minun sukuni naiset eivät ole pieniä ja siroja. Lähes kaiki ovat lyhyehköjä, rintavia ja lanteikkaita, enemmän täyteläisiä kuin honteloita. Ne ainoat kaksi serkkuani, jotka ovat toisen mallisia, ovatkin perineet pituutensa ja siroutensa toiselta puolelta geenivarastoaan.

Siit lähtien päätin, että saavuttamattoman haaveilun sijaan minun kannattaakin enemmän keskittyä korostamaan sitä kurvikkuutta, joka geeneissäni on. Ehkä minusta ei tule ballerinamaista, mutta sellainen sähäkkä taskuvenus voin olla.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hih, yht'äkkiä tuli mieleeni, että sen jälkeen kun julkaisin kuvia tuosta ylläolevasta kuvaussetistä Facebookissa, tuli eräs mies sanomaan, että näytän ihan mieheltä jolla on tissit, mekko, korkkarit ja peruukki päässä. Että ei millään pahalla, mutta hänen mielestään nyt vain näytän ihan mieheltä. Oli minulla kyllä oikeasti mennä sumpit väärään kurkkuun.

Siis toi on oikeesti ihan kummallista. Ei vaan mulle mene yhtään jakeluun että miksi ihmiset vaivautuu kommentoimaan tommosia juttuja. Et mitä siellä päässä on et hei mäpäs nyt laitan tollaisen kommentin! Oon tätä pohtinut niin monet kerrat ja ei vieläkään mene mulle jakeluun :D Mullekin on joskus kommentoitu että ruma naama ja riippatissit (jakuvassaeiedestissejänäkynyt) :D

pahatapa (Ei varmistettu)

^mun piti ihan uudestaan käydä kattomassa tota kuvaa, ja todeta uudestaan että näytät kyllä erittäin hyvältä, treenatulta ja kauniilta naiselta. Mitähän ko. mies kuvitteli saavuttavansa paljastamalla äärimmäisen typeryytensä? 

Äiti aina varoittelee mua treenaamasta liikaa, etten ala näyttää mieheltä kun oon niin pitkäkin. Iskä taas muistuttelee syömään kunnolla koska naisella pitää olla muotoja :) Että jaksaa ihmisillä olla mielipiteitä siitä, miltä naisen tulee näyttää. 

 

 

 

pahatapa (Ei varmistettu)

A.Sinivaaran kommenttiin siis edellinen viestini :)

 

Marjo
Saa olla

"Ei millään pahalla..." Eh, oi mikä loistava tapa aloittaa täysin kohteliaisuudeksi tarkoitettu lause!

Vierailija (Ei varmistettu)

Juu, mä olin teininä 160 cm, painoin ehkä 56-57 kg. Eli ihan perushoikka. Parhaat ystäväni olivat lähempänä 170 cm ja painoivat 55 kg. Erään pojan mielestä mä olin heihin verrattuna läski. Voin sanoa että niitä arpia parannellaan vieläkin, yli kolmekymppisenä.

No jokatapauksessa, mitat ovat nykyään aikalailla samat, vähän paremmilla muodoilla varustettuna. Mun kropasta saa kans paremmin lihaksikkaan ja kompaktin kuin tosi pienen ja siron.

Ja niin on hyvä.

"iso"! (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus! Halusin itsekin joskus olla pieni ja siro, mutta eipä ole enää tullut ajateltua noin. Nimim. 170cm, rapiat 65kg ja jalkakin 39! :D että aika kaukana sirosta ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Aivan mahtava blogi, löysin tämän vasta äskettäin, niin olen alkanut lukemaan myös vanhoja postauksia. Omakin treenimotivaatio kasvanut tuplasti, kun on saanut seurata sun upeeta aherrusta ja urakkaa, wau! Erityis kiitos tästä postauksesta, nyt voin hyvin mielin jatkaa salitreeniä tästä eteenpäin!
t. myös leveillä hartioilla ja lantiolla varustettu :)

Anna-Maija (Ei varmistettu)

Heh, osui ja upposi. Varsinkin tuo kuulantyöntöjuttu :). Olen myös 170cm, eikä pientä minusta saa tekemälläkään. Ja myös itse kärsin siitä, etten ollut hyvä juoksija tai pituushyppääjä. Mutta oli siitä koosta hyötyäkin. Olin todella suosittu luokan poikien keskuudessa, koska en pelännyt kontaktia pallopeleissä. Siksi minut valittiinkin kaikkiin koulujenvälisiin pallopelijoukkueisiin, koska uskalsin pelata. Myöhemmin tie sitten eteni lentiksen pariin, jossa tosin ulkonäkö- ja kokopaineet murrosiässä kasvoivat niin suureksi, että treenasin itseni ylikuntoon ja burnoutin partaalle. Harmi sinänsä, tykkäsin lajista kovasti.

Sz (Ei varmistettu)

Olen melkein 23 vuotta enkä ole tähän päivään asti oppinut pitämään itsestäni. Tarina on pitkä eikä yksiselitteinen, mutta se lähinnä liittyy siihen, kuinka paljon olen hävennyt itseäni koko elämäni ajan. En ole ylipainoinen, mutta ylimääräistä löytyy. Olen pitkä ja aina ollut "rotevampi" niinkuin äitini tapasi sanoa varsinkin kun olin pieni. Mun taustalta löytyy masennusta, itsetuhoisuutta ja satoja elämäntapojen muutosyrityksiä, joiden tavoitteena on ollut paremman itsetunnon saaminen. Mulla on takana onnistumisia (tämän asian suhteen sekä muutenkin elämässä), mutta ne eivät ole olleet pitkäaikaisia eivätkä kestä kauaa. Tunnen itseni välillä todella väsyneeksi yrittämisen suhteen.

Mulla on toivoa paremmasta, mutta silti mun päivät kuitenkin kuluu murehtien ja koen ahdistusta joka päivä omassa kehossani, omassa itsessäni. Monella muulla on asiat huonommin kuin mulla ja välillä koen, että turha mun on valittaa. Mulla on melko pitkä parisuhde takana tän ikäiseksi ja mun poikaystävä on maailman ihanin ihminen, joka pitää musta tällaisenaan. Hänellä urheilu ja kuntoilu kuuluu elämään, toki olemme myös yhdessä harrastaneet eri lajeja, mutta se miksi emme tee niin jatkuvasti, johtuu minun saamattomuudestani. Tälläkin hetkellä hän on salilla pitkän työpäivän päätteeksi ja mä oon lukenut blogeja koko päivän. Mulla on se tukipylväs kotona, joka auttaisi mua muuttumaan ja saakin mut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi... Mutta mä silti koen, että en ole hänen arvoisensa. En huolehdi itsestäni ja häpeän itseäni enkä tarjoa hänelle "parasta mahdollista". Hän kuitenkin rakastaa minua ja vannoo sen joka kerta kun koen alemmuutta (tuskin hän 5v ois muuten mun kanssa viettänyt :D). Uskon häntä, mutta en voi sille mitään, että inhoan itseäni. Olen todella hukassa itseni kanssa ja niinkuin aiemmin sanoin, elätän toivoa paremmasta. Haluan, että se päivä koittaa, jolloin voisin sanoa pitäväni itsestäni, mutta edelleen tuntuu siltä, että siihen on järkyttävän pitkä matka. Siihen vaikuttaa niin monia asia.

Kiitos kuitenkin tästä postauksesta. Se on mielestäni hyvä ja realistinen. Olen niin onnellinen, että löysin sun blogin vaikka sohvaperunapäivää olenkin viettänyt. Jotain hyödyllistä tästä päivästä sain siis irti. Kiitos! Ps. Olet hyvin kaunis ja viehättävä nainen, ihailen sitä miltä näytät! :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ensinnäkään, ylenpalttinen liikunnan harrastaminen nyt ei vaan ole kaikkia varten. Ei kaikki tykkää ravata salilla joka päivä, aivan kuten ei kaikki tykkää ruoanlaitosta tai villasukkien kutomisesta. Eikä kaikkien tarvitsekaan tykätä. Pääasia kai on, että pitää itsensä sillä tavalla kunnossa, että pysyy terveenä, tapahtui se sitten hyötyliikunnalla tai perusterveellisellä ruokavaliolla.

On harhakuvaa, että ainoa oikea vartalomalli on hoikka tai urheilullinen. Media on vain luonut meille mielikuvan, että jokaisen tulisi olla rasvaton, sopivan lihaksikas ja tietyn kokoiseen vaatekokoon sopiva, ennen kuin voi näyttäytyä julkisesti bikineissä tai hymyillä valokuvassa ansaitusti. Miksi urheilusta kiinnostumattoman ihmisen pitäisi edes näyttää urheilulliselta? Ei ihme, että niin moni ihminen ei hyväksy itseään sellaisena kuin on, tavallisena. Ja kuitenkin, meillä on vain tämä yksi vartalo ja sitä tulisi käsitellä kunnioituksella ja rakkaudella.

Oletko miettinyt, että olet ehkä jumiutunut sellaisiin lajeihin, joita et tunne omaksesi ja joita et tee ns. vapaaehtoisesti, vaan ainoastaan pakosta ja ulkoisista syistä. Ehkä kannattaisi käyttää hetki itsetutkiskeluun, että olisiko sellaista lajia, jota menisit tekemään mielelläsi? Luonnossa samoilu, pyöräily, kävely... ei sen tekemisen tarvitse välttämättä olla hiessä rypemistä. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, joista nauttii. Ja sama pätee elämään muutenkin. Enemmän kivoja ja vähemmän inhoja tekemisiä!

Se itsetunto ei löydy minun sanoistani tai poikaystävän sanoista. Se löytyy sinusta itsestä ja siitä, että kunnioitat vartaloasi ja itseäsi. Nyt mars peilin eteen, selkä suoraksi, hartiat taakse, rinta rottingille ja muutama kaunis sana itsellesi. Kiva nenä, muodokkaat sääret, kaunis tukka tai kivan väriset silmät. Toista niin monta kertaa, että alkaa hymyilyttämään :)

Maija Myöhäinen (Ei varmistettu)

Törmäsin tähän postaukseen vasta nyt, vuosi alkuperäisen jälkeen, mutta kirjoitan silti oman kokemukseni asiasta.
Olen juuri sellainen x-vartaloinen, pieni ja siro naisihminen, kuin kuvailit. Kompakti, eli mahdun hyvin pieniin tiloihin. ;-) Aviomies ja aiemmin poikaystävät tykkää/tykkäsivät kantaa ja nostella minua. Miesteni suusta kuulen nimityksiä: Taskuvenus ja Taskukenguru, Pikkuinen, Keiju jne.
Mutta, kuinka minuun ja kokooni suhtautuukaan suurin osa minua isommista naisista? Minua nimitellään kääpiöksi, alamittaiseksi, tontuksi ym. hauskaa. Vähätellään ja päivitellään, kuinka kurjaa mahtaa olla näin pieni ja kysellään, miten ikinä voin tuntea oloani tasa-arvoiseksi mieheni kanssa, kun pituuseroa on 30 senttiä...
Epäilen, että aikuisille "normaalipituisille ja -painoisille" tai isommille naisille ei varmaankaan puhuta noin törkeästi?!?

ei myöskään mikään siro tyttö (Ei varmistettu)

Kiitos voimauttavasta kirjoituksesta! :) Olen 175 cm pitkä omenavartaloinen nainen, joten minustakaan ei siroa tai ainakaan pientä saisi millään. Jostain syystä olen kuitenkin aina ihaillut pieniä, siroja naisia, ajatellut, että he ovat niin paljon kauniimpia kuin minä. Kirjoituksesi sai minut kuitenkin tajuamaan, ettei heidän kauneutensa ole minulta pois. Minäkin olen kaunis omana itsenäni. Koulussa olin aina luokan pisin tyttö, mutta ei siitä mitään haittaa varsinaisesti ollut. Ajattelin vain, että olisin ollut mieluummin hieman lyhyempi, etten olisi poikiakin pidempi.

Nyt vanhempana olen huomannut, että pituudesta on hyötyä monessa asiassa. Olen myös nähnyt paljon minuakin pidempiä todella kauniita naisia, mikä on vahvistanut ajatusta siitä, ettei pituus ole este kauneudelle. Ollaan siis kaikki kauniita omissa mitoissamme! :)

Kaikki on suhteellista... (Ei varmistettu)

...koska minusta 170 cm olisi juuri sopiva pituus, massasta erottuvan pitkä muttei "liian pitkä". Omaa pituutta on noin 180 cm. Kun samassa paketissa on myös jalat kokoa 42-43, reagoin kasvupyrähdyksen jälkeen omaan itseeni kieltäytymällä naisellisuuden tunnusmerkeistä kuten meikkauksesta ja muusta nätiksi laittautumisesta ja ajattelemalla, että "kaikki jotka meikkaa on ihan tyhmiä, värjättyjen hiusten alla oleva pää on saletisti ihan tyhjä". Pitkistä hameista ja pitkistä hiuksista olen kyllä aina pitänyt. Tämä teinivaihe meni onneksi ohi, niinhän ne taitaa useimmilla meistä mennä. Maailma näyttä kuitenkin vähän erilaiselta, kun "kunnolla" (muutakin kuin peitepuikko, ja juhlatilaisuuksissa huulikiilto ja puuteri) meikkaamaan opetteli vasta 22-vuotiaana.

Nyt muutama vuosi sitten oma keho alkoi tuntua ihan mukavalta, paljolti kiitos ensin kehonpainotreenin ja sitten punttisalin. Taustalla samoja ajatuksia kuin kirjoittajalla: pientä ja siroa minusta ei saa tekemälläkään, toiseen suuntaan taas rajoituksia ei ole.

Ja onhan se kivaa, kun ihan salilla käynnin alkuvaiheissakin jaksoi kyykätä 50-60 kilolla melko pitkää sarjaa. :)

Kommentoi

Ladataan...