Kiireetön ja korvattavissa

Ladataan...
Onnenpäivä

Aikani työelämää, naistenlehtiä ja nyt myös blogeja seuranneena, olen huomannut, että nykypäivänä ihannoidaan enenemissä määrin superkiireisiä ja tärkeitä ihmisiä ja huokaillaan rivissä haltioituneina, kuinka kallista heidän aikansa on ja kuinka korvaamattomia he ovat. On supertrendikästä olla supernainen, joka hoitaa ensimmäiset työpuhelut jo autossa matkalla töihin, syö lounaan lennosta jos ehtii, täyttää päivittäisen liikuntakiintiön juoksemalla palaverista toiseen ja hoitelee tärkeitä ja erittäin kiireellisiä työasioita vielä kotonakin. Ja jotta kalenteri lyödään lopullisen tukkoon, lisätään vielä samaan superkiireiseen pakettiin täydellinen äiti ja vaimo, joka valmistaa joka ilta ruokaa pienelle armeijalle työsähköpostin ja hellan välissä poukkoillen, auttaa lapsia läksyjen teossa, vie heitä harrastuksiin, käy ruokakaupassa ja jää vielä hetkeksi työkoneen äärelle, kun muu perhe käy nukkumaan.

Sanon tämän nyt ihan aidosti ja täydestä sydämestä - jos joku todella valitsemastaan superkiireisestä elämäntyylistään nauttii, niin hieno homma! Ihmisen tulisi tehdä sitä, mistä hän pitää. Juuri tuosta syystä putoan itse tämän määritelmän mukaisen nykytrendin ulkopuolelle ja kauas. Minulla on vain harvoin kiire, en enää juuri koskaan tunne stressiä ja lähinnä soljun rennosti päivästä toiseen - ja minä nautin siitä. On ollut uskomattoman helpottavaa ymmärtää, etten ole korvaamaton, en työpaikalla, en yhteiskunnassa, en edes vaimona. Aikani on korvaamatonta vain minulle itselleni.

Ne tunnit, jotka työskentelen, työskentelen suurella sydämellä, sillä minä todella pidän työstäni. Mutta sen jälkeen haluan tuntea, että voin tehdä mitä vain tai olla tekemättä mitään. Yleensä valitsen vaihtoehdon mitä vain. En tiedä kuinka kovan iskun pääni vaatisi, että haluaisin ajatella työasioita ympäri vuorokauden urheilun, ystävien tapaamisen, viinilasillisella käymisen ja aurinkotuolissa köllöttelyn sijaan.

Elämä kun on liian lyhyt, jos elämisen jättää vain viikonloppuihin ja lomapäiviin. Tai miksi aloittaa eläminen vasta, kun jää eläkkeelle?

 

 

Share

Kommentit

Enne

Amen to that.

...ja miten vapauttavaa lopulta onkaan, vuosien pyrkimisen ja "oravanpyörässä" juoksemisen jälkeen, oivaltaa tämä kaikki! Että oikeasti ei ole edes halunnut mahtua tiettyjen määritelmien sisään, on vaan uskotellut itselleen haluavansa. Hittoon määritelmät ja rakennetut roolit, mun ei tarvitse! Olen ihan hyvä tällaisena, tässä elämässä, omassa ja ainoassani.

Tämä on ollut kyllä yksi elämäni parhaita oivalluksia. Se olisi voinut tapahtua jo aiemminkin, mutta pääasia kai että edes nyt. Pyrin palauttamaan sen mieleen aina kun olen repsahtamassa takaisin vanhaan tyyliin, koska oivaltaminen ei valitettavasti vielä tarkoita sitä, että pystyy oikeasti elämään oivalluksensa mukaisesti. Babysteps, babysteps ;)

Kiitos, ihana postaus!!

nansk

Kuvailit juuri unelmieni elämää. Kuulostaa ihanalta! Taidan jossain vaiheessa ottaa mallia ja seurata esimerkkiä :)

metalvenus
devakukkude

 

...Kun vielä saisi sukulaiset vanhemmista lähtien, sekä muut läheiset ymmärtämään tämän.

 

Mahtava postaus mahtavasta oivalluksesta! Kiitos! =)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Minut tuntevat tietävät, että vaikka arvostankin vapaa-aikaani suuresti, en silti ole "tasan kello neljä tippuu pensselit" -tyyppinen työntekijä. Ehen. Jos tilanne ja aikataulut sitä vaatii, niin silloin tehdään hommia, antaumuksella. Mutta jos tilanne jatkuu viikko toisensa jälkeen, alan kypsyä.

Olen elänyt oman vaiheeni oravanpyörää, yrittänyt olla supertehokas ja onnistunutkin. Mainostoimistovuodet olivat hurjaa aikaa, varsinkin kun pyöritti samaan aikaan omaa yhden naisen toimistoa. Työpaikalla oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että puoli viideltä joku sanoi "toivottavasti et ajatellut vielä lähteä, olisi vielä tällainen ja tällainen homma...". Kun kieltäydyit, olit hankala. Kotona odotti oma sorvi, joka pyöri vielä pitkälle viikonloppuun. Vuosia elämästäni kului lomien odotteluun, kunnes ensin vaihdoin työpaikkaa ja heti perään luovuin omasta yrityksestäni. Tajusin, että työpäivän jälkeenkin on elämää.

Meillä kaikilla on varmasti vaiheita, jolloin tehdään töitä ympäri vuorokauden. Tarvitaan lisätuloja, on projekti pahasti vaiheessa tai rakennetaan taloa (kyllä, lasken sen työksi, vaikka vapaaehtoista onkin). Itse en kuitenkaan halua elää tuota vaihetta kovin pitkään. Loppujen lopuksi ihmiselo, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus, ovat kaikki aika lyhyitä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mukava juttu taas sinulta!
Olen ihan samassa elämäntilanteessa, ja nautin täysillä. Tätä on jo jatkunut niin kauan, että enää ei ole paluuta minkäänlaiseen "oravanpyörään". Joskus aikoinaan olin muka tärkeässä ja kiireisessä työssä, ja ihan turhaan. Ei se antanut minulle mitään korvaamatonta, eikä edes hyvää palkkaa. Nyt tunnen itseni paljon tärkeämmäksi, eikä ole kiirettä mihinkään.

free spirit

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Tiedättekös, nyt on se hetki, kun haluaisin käydä heittämässä yläfemmat sen 15-vuotiaan itseni kanssa, joka valitsi itselleen ammatin, jota voi tehdä kotitoimistosta, siihen aikaan päivästä, kun haluaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sen verran vielä, että minä en tee edes kotona mitään palkkatyötä, olen vaan jouten :).
Ajattelen, että teet jotakin kirjoitushommia, koska näytät olevan sillä alalla lahjakas. Yes!

free spirit

Mindeka
Ma-material Girl

Mahtava kirjoitus A. Sinivaara!

Ennen lasta, nuorempi minä eli silloiselle työlleen. Pidin kunnianasiana sitä, että olin kokoajan pomoni tavoitettavissa tai tehnyt eniten ylitöitä kuluneen kuukauden aikana. Mutta kertoiko se enemmän minusta vai työpaikallamme velloneesta ajatusmaailmasta? Niin tai näin, nykyisin, kotona olen onnellinen. Koen olevani enemmän elämässä kiinni -Juuri nyt.

Imppu (Ei varmistettu)

Itselläni on mahdollisesti tulevaisuudessa (jos miehen työt ottaa tuulta alleen) samanlainen tilanne edessä kuin sinullakin ja löysin sattumalta äskettäin blogisi, hauskaa sattumaa! :)
Eniten minua jäi kiinnostamaan vanhoja postauksia selatessa, että mikä on tämä "duunarin duuni" (ilmeisesti siis ensimmäisen asteen amis -tutkinto, jos olen tajunnut oikein) mahdollisesti on? Jos kysymys on liian henkilökohtainen, en kaipaa vastausta tietenkään! Ajattelin vain että olen juuri yhteishakuihin hakemassa ja olisi hyvä ennakoida kun tulevaisuus saattaa heittää vaikka pallon toiselle puolen! Kiitos ja anteeksi, etukäteen!

Kommentoi

Ladataan...