Kun oma koti vuokralle laitettiin

Ladataan...
Onnenpäivä

Suomalainen unelma on oma talo. Tai ainakin oma asunto. Suomalainen haluaa itse päättää mitä kodilleen tekee ja muokata siitä mieleisensä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Lopulta myös me kyllästyimme vuokra-asunnon repsottavien kaappien ja väärän väristen seinien tuijotteluun ja liityimme n. 1,2 miljoonan muun suomalaisen asuntovelallisen joukkoon.

Unelmien paritalon puolikas löytyi ensimmäiseltä asuntonäytöltä Tuusulasta, luonnon helmasta keskeltä metsää. Tuo rutkasti potentiaalia vanhojen kuoriensa sisään kätkevä talo tuntui heti omalta. Tässä talossa tulisimme asumaan pitkään eikä kukaan enää koskaan uhkailisi meitä vuokrasopimuksen irtisanomisella. Se oli hieno ja järkevä suunnitelma. Harmi vain, että minä harvoin kuljen järjen kanssa käsi kädessä, ainakaan kovin pitkään. Ja tässä minä nyt kirjoitan blogiani, oman talon sijasta vuokratalon sohvalta.

Palataanpa vielä 3,5 vuotta ajassa taaksepäin. Olimme juuri ostaneet unelmiemme talon. Talon, jossa oli tarkoitus viettää, jos ei nyt loppuelämää, niin pirun monta vuotta kuitenkin. Olimme täynnä intoa ja suunnitelmia, vasarat ja porakone valmiina tositoimiin. Kaadettiin seiniä. Rakennettiin seiniä. Tasoitettiin, hiottiin, maalattiin ja tapetoitiin. Valettiin, laatoitettiin, pakkeloitiin ja saumattiin. Kirottiin, huudettiin, naurettiin ja itkettiin. Pian 160 neliön asunnosta tuli jokainen neliösentti tutuksi.

Tuli kesä, tuli talvi ja tuli taas kesä. Ja remontti senkun jatkui. Parisuhdekin oli tiukilla, vaimolla kun eivät koneet aina pysyneet kädessä niin kuin mies oli ennen talon ostoa kuvitellut. Rakennusmateriaalien ostamisesta tuli oma taiteenlajinsa kaikkine hintavertailuineen ja laskelmineen. Onneksi toinen meistä oli insinööri ja vain toinen taiteilija. Sitten tuli talouskriisi. Se sama kriisi, jonka ei pitänyt koskettaa Suomea. Tuli YT:t ja tuli hätä. Säästöt olivat kaikonneet unelmien kodin rakenteisiin ja miehen työn jatkuminen vanhassa työpaikassa käynyt yhä epävarmemmaksi. Ja remontti sen kuin loisti keskeneräisyydellään.

Kesän mittaan avautui uusi ja yllättävä ovi, osittain tietoisesti, osittain vahingossa. Millä tahansa muulla hetkellä miehelle tarjottu työpaikka Kaliforniasta olisi saanut meidät hyppimään silkasta ilosta, mutta nyt tunnelmaa latisti valmistumaisillaan olevan kodin kohtalo. Lyhyehkön harkinnan jälkeen tarjous kuitenkin osoittautui vastustamattomaksi, omaisuus pakattiin merikonttiin ja aloitettiin vuokra-asunnon etsiminen ison meren tuolta puolen. Lentolipuissa oleva päiväys paljasti, että aikaa remontin loppuun saattamiselle olisi kuusi viikkoa. Enää ei remontoitu kotia itselle, remontoitiin kotia vuokralaiselle.

Kuuden patjalla nukutun viikon jälkeen talo valmistui kuin valmistuikin aikataulussa. Ehdimme nauttia kuudentoista remonttikuukauden jälkeen valmiista kodistamme 14 tuntia ennen kuin lentokone nousi ilmaan ja vei meidät mennessään. Mitä entiselle kodillemme sitten kuuluu nyt? En tiedä. En ole kyennyt käymään siellä sen jälkeen, kun lukitsin oven perässäni lähtiessäni lentokentälle. Sen tiedän, että talonpuolikkaamme etsii uusia vuokralaisia oltuaan vuokrattuna kaksi vuotta ja nykyisten vuokralaisten rakennettua oman kodin. Ja entä sitten me? Me olemme muuttaneet kahden vuoden aikana kolmesti. Tavallista vuokralaisen arkea.

Share

Kommentit

Minashaa (Ei varmistettu)

Koskettava kirjoitus. Todella. Minulle tuli ikävä sinne teille kylään. Ja kun te olette noin kaukana niin ei se ole enää minulle teille kylään. Voi kun kaikki olisi taas takaisin, ne kesäjuhlat ja maailman parhaat ruuat. Ne punaiset sohvat teiltä katosivat, ja ulos taivasalle jäi tänä kesänä/syksynä se ihana punainen tuoli. Mutta oliko se mitään enää? Ehkä sen paikka on jossakin tietämättömissäni, että minun olisi aika ymmärtää että lähes kaikki katoaa. Että on vain nyt, että äskeisellä ei ole merkitystä. Tosin..jotkin asiat ovat ikuisesti. Muistot niistä kaikista kesistä johon tekin kuuluitte. Niitä minulta ei kukaan voi viedä. Ei edes tulevaisuus.

Kommentoi

Ladataan...