Kun salirotta päätyi sohvalle katsomaan majavadokumenttia

Onnenpäivä

Kehon toiminnan monimutkaisuus sekä kropan ja pään välinen kauhun tasapaino eivät kai koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Sitä on kasvattanut, työstänyt, säätänyt ja kääntänyt kehoaan jo yli 30 vuotta ja siltikin tuntuu kuin olisin omassa kropassani enemmän matkustajan kuin herran roolissa. Niinpä tämä matkaaja matkusti tahdostaan riippumatta viime viikonlopun pitkälti vaakatasossa, kun kroppa komensi minut sen enempää neuottelematta sohvalle, jos ei nyt selvällä suomen kielellä, niin kehonkielellä sitten ainakin.

Syy outoon käytökseen löytyi kropan jatkeena olevasta pakollisesta pahasta - päästä, joka täyttyi heti alkuviikosta työstressillä ja millä lie hormonaalisella pinnankiristyksellä. Ja niin se vain on, että jos kehon ja pään välisessä symbioosissa toinen osapuoli sakkaa, ei toinenkaan toimi täysillä akuilla alkua pidemmälle. Kun pää lakkaa toimimasta, hidastuu keho ja kun keho lakkaa toimimasta, hidastuu pää. Mutta niin otti vanhalta konkariltakin taas yllättävän monta päivää tajuta missä mättää. Ahaa-elämystä odotellessa ehdin hakata päätäni seinään kaiken kaikkiaan neljä pitkää päivää. Treeneihin meno ei huvittanut, treeneissä ei naurattanut eikä edes treenin jälkeen hymyilyttänyt. Kropan olisi pitänyt olla täynnä virtaa palautteluviikon jäljiltä, mutta väsytti, keskittyminen herpaantui eikä vetoa tuntunut millään riittävän kaksiin treeneihin päivässä, hyvä nyt jos yksiin. Epäilin tulevani kipeäksi tai ainakin lähestyväni ylikuntoa, mutta syke tuntui normaalilta ja olo terveeltä, vaikkakin väsyneeltä. Ehkä se motivaatio loppui nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen kuin seinään, ilman varoituksia? Ehkä minua ei vaan enää kiinnosta treenaaminen ja tämä riivatun dieetti? Yht'äkkiä teki mieli Fazerin sinistä enemmän kuin kertaakaan koko dieetin aikana. Alkoi tosissaan huolestuttamaan.

Kun sitten koitti perjantai ja pahin työpaine putosi harteiltani aineiston lähtiessä painoon, veti kroppa minut väkisin aamutreenin jälkeen sohvalle. Nousin aamupäivän aikana kai kerran syömään ja palasin takaisin sohvatyynyjen välissä olevaan tukikohtaani. Päivä kääntyi iltapäiväksi eikä olo ollut muuttunut tippaakaan aktiivisemmaksi. Söin ruokailusuunnitelmani mukaisen välipalan, sitten päivällisen ja katsoin pari jaksollista Kauniita ja Rohkeita ihmetellen, mitä Taylorin naamalle on tapahtunut. Tässä vaiheessa olin jo luopunut ajatuksesta, että saisin perjantain aikana tehtyä mitään hyödyllistä, makasin vain ja katsoin nyt Dallasia. Tuntia ennen salin sulkeutumista sain ylipuhuttua itseni iltatreeneihin lupaamalla, ettei minun tarvitsisi tehdä enempää kuin pystyn ja että huomenna pitäisin väli- ja tankkauspäivän. Melko vaatimattoman ja päänsäryn säestämän treenin jälkeen palasin sohvalle, jolta siirryin sujuvasti puolenyön aikaan sänkyyn melatoniinipillerin avustuksella. Nukuin ennätykselliset kahdeksan tuntia, söin pannukakkuja tankkauspäivän aamupalaksi ja siirryin tuttuun paikkaan sohvalle ja otin päivän ensimmäiset torkut. Lopulta makasin vaakatasossa aina siihen saakka, kunnes tuli aika tavata ystäviä illallisen parissa. Ja todentotta, ruoka oli varmasti ainoa asia, joka siinä tilassa sai minut liikkeelle. Nelisen tuntia myöhemmin, vatsa risottoa ja crème brûléeta täynnä, palasin sohvalle. Nyt televisiosta tuli dokumentti majavasta.

Aihetta löyhähkösti sivunnut pannukakkuaamupala. Tai siis, ehkä neljäsosa siitä.

 

Niin valkeni sunnuntai ja sängyn pohdalta heräsi se vanha tuttu A. Sinivaara, joka lähtee treeneihin intoa täynnä ja joka normaalisti täytyy puoliväkisin pakottaa hetkeksi sohvalle vaakatasoon. Edellispäivien melankolia oli lopullisesti taputeltu maanrakoon, kun nykäisin salilla parin tunnin jalkatreenin hyvällä meiningillä. Ja niin opin taas itsestäni jotain uutta. Se kun ei olekaan aina kroppa, joka vaatii treenitaukoa ja palautumista. Toisinaan, vaikka kroppa olisi millaisessa hirmuvireessä tahansa, vaatii pää lepoa ja niitä typeriä saippuasarjoja ja majavadokumentteja sohvan pohjalta nautittuna. Syynä ei välttämättä ole pikkustressiä tai hormoonihuuruja kummempi vinttikammarin ylikuumeneminen, mutta jo pienikin v-käyrän kohoaminen voi viedä treeneistä kaiken puhdin ja kiinnostuksen. Ja todentotta, silloin on parempi antaa itselleen armoa.

Jalkapuntti, joka karisti loputkin melankolian rippeet korvien välistä.

 

Täytyy sanoa, että on tämä reilun 65 kilon lihapaketti vaan melkoinen syteemi ylläpidettäväksi ja huolehdittavaksi. Juuri kun olen yrittänyt opetella kuuntelemaan kehoa ja sen enemmän ja vähemmän hienovaraisia viestejä levon tarpeesta, pitäisi osata kuunnella vielä päätäkin, joka ajatuksenjuoksuineen on vielä heikommin luettavissa kuin kroppa ja joka nyt muutenkin huutelee tämän tästä mitä sattuu. Kun kroppa kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmoittelee levon tarpeesta kipuna, lihasjumina ja heikotuksena, saattaa päätä vain oudosti kiristää ohimosta, mieli olla vähän maissa ja suklaa houkuttaa tavallista enemmän. Ja mistä senkin tietää, milloin pää haluaisi vain lorvailla ja milloin pieni hermolepo tulisi oikeasti tarpeeseen? No, minun kohdallani ainakin siitä, että kaikista viidestäsadasta kanavasta päädyn katsomaan juuri Kauniita ja Rohkeita. Se on aika varma merkki siitä, että viimeinenkin intiaani on jättämässä kanoottia.

 

 

Share

Kommentit

Charkku
Charlotan silmin

Hahah, kannattaa kyllä huolestua jos Kauniit ja Rohkeat rupee kiinnostaa.. ;)

Treenaaminen on kyl jännä, koska siinä on muutakin kuin fyysinen puoli. Treeniohjelmaa on helppo noudattaa paitsi.. jos henkinen puoli ei voikaan lähteä salille. Välillä on myös vaikea erottaa päästä: onko se laiskuutta vai oikeasti levon tarvetta?
Itsekin välillä huonoina päivinä jään mielummin sohvalle lepuuttamaan. Koska treenaamisen kuuluu olla ennen kaikkea hauskaa (anteeksi) ja siinä kuuluu olla hyvä fiilis läsnä!

Kiitos erilaisesta tekstistä! Oot huippu! <3

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Mä olen ihan tosi huono jäämään sohvalle lepäilemään, vaikka ei yhtään kiinnostaisi. Menen aina treeneihin, mutta otan rennosti enkä tee kovempaa kuin pää kestää. Ajattelen aina niin, että kevyemminkin tehty treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Vaikka niin, ei se välttämättä edes pidä paikkaansa. Mutta jotenkin on vain parempi olla itsensä kanssa, kun on tehnyt sen mitä on suunnitellut.

Mutta se viime viikkoinen olotila... se oli oikeasti sellainen, ettei mitkään universumin voimat olisi saaneet minua lauantaina treenaamaan :D Voisin siis luonnehtia, että ihan tuli tarpeeseen se välipäivä. Eikä tarvinut edes jättää treenejä välistä, kunhan vain järjesteli päivät uusiksi :)

Charkku
Charlotan silmin

Pakko myöntää ettei se ole minullekaan helppoa jäädä sohvalle. Ajattelen samoin, että teen vaan kevyesti. Todellisuus salilla on sitten kuitenkin toinen: jotenkin onnistun vetämään vaikka juoksutreeninkin 190 sykkeillä :D

sallalainen (Ei varmistettu)

ihanaa anne!! nauroin ääneen viimeisen lauseen kohdalla :) itsellänihän oli tuossa hetki sitten samanlainen viikko ja näin jälkeenpäin tajuan, et pää ei jaksanu ni kroppakaan ei sit toiminu toivotulla tavalla. lepo niin mielelle kun kehollekkin on tärkeetä!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Mitäköhän ruumiista irtautumis -harjoittelua ja meditaatiota sitä pitäisi harjoittaa, että saisi kropan ja pään toimimaan aina saumattomassa yhteistyössä? Meikäläisellä on aina jompi kumpi jossain eri sfääreissä :D

ninoh

Mäkin haluun nähdä kaunareita ei löydy noilta 400 kanavalta mitä näkyy, vaikka suurin osa jenkkihömpistä näkyykin esim E..Mulla oli eilen saman tyylistä ilmassa reenit ei maistunut, pannukakut ja suklaa senkin edestä, luulin jo ,että flenssua pukkaa. Joskus on hyvä vaan levätä jos siltä tuntuu, sillä tänään olin jo saleillessa uudesti syntynyt ja kohta koiran kaa lenkille.

Ihanaa viikon jatkoa <3

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Tiedätkö, ilokseni huomasin, että vihdoinkin olin pudonnut siitä sarjasta kärryiltä! Katsoin Kaunareita aktiivisesti teininä (joo, silloin kun maikkari alkoi näkyä meillä maalla, eli josku -94...) ja sitten myöhemmin sitä tuli katseltua mummon kanssa, kun asuin mummolassa pari vuotta. Joskus neljä vuotta sitten sarja jauhoi edelleen samojen juttujen ympärillä kuin 90-luvullakin, mutta nyt juoni oli edennyt vihdoin :D

Kivaa viikkoa etelä-naapuriin! <3

ninoh

Haha samoin seurasin 90 luvulla aina mummon kanssa seurattiin  <3 kun mummo kuoli jäi jostain syystä kaunarit katsomatta..Ens kesänä pitää tsekata joku sadepäivä suomessa mikä meininki on tätä nykyä :D

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Meidän mummolle ei saanut soittaa sillon ku tuli Kaunarit tai Salkkarit <3 Sitten se aina manasi miten on pöljä sarja, mutta silti pakko katsoa, että jos siinä kuitenkin tänään tapahtuisi jotain jännää :D

ninoh

haha sama mummon piti aina vakuutella pöljyyttä mutta silti joka päivä oli katottava :D Katsookohan suomessa kukaan mummojen jälkeen kaunareita.Olisi mielenkiintoista tietää kuka ylipäätään sitä seuraa näinä päivinä?

tura (Ei varmistettu)

haha, ihan huippu ja niin totta joka sana! Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun kommentoin mihinkään blogiin saati nettikeskusteluun, ja vielä vähemmän osallistun äänestyksiin tai kilpailuihin. Sun blogia oon seurannut suunnilleen syksystä asti, siitä lähtien kun muutin ulkomaille opiskelemaan. Aina tulee hyvä mieli kun luen tätä blogia, ja todellakin kiinnostaa erilaiset aiheet (sun edelliseen postaukseen viitaten ;), eli jatka samaan malliin! Blogista välittyy ihana aitous, järkevyys ja elämänilo - varmaan paljon blogin huippuudesta kertoo se, että tällainen "en kyllä koskaan kommentoi mihinkään"- tyyppi menee äänestämään sun blogia Aussie Blog Awardseissa NYT!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Oooo...! Mä teen täällä aaltoja! Olet muistaakseni toinen tai kolmas, joka sanoo että blogikommentointi-neitsyys meni meikäläisen blogissa! 

Kiitos kauniista sanoista, vaikka ehkä mä vähän kyseenalaistan ton järkevyyden... ;) Rohkene toki kommentoimaan useamminkin, se on hirmu tärkeää meille bloggaajille ja sillä tavalla me tiedetään, että siellä ruudun takana on oikeasti joku jolle me tätä tehdään :)

sinisiipi
Seikkailu Aasiassa

Mulla oli muutama viikko sitten jotensakin samanlaisia fiiliksiä. Menin uuteen työpaikkaan ja elämässä oli paljon muutakin stressiä. Treenaaminen jäi muutamaksi päiväksi, ja kun vihdoin koitti vapaa lauantaipäivä, käytin sen tehokkaasti makaamiseen. Ajatus pienelle kävelylenkille menemisestä tuntui ylivoimaiselta. Tunne oli todella outo minulle, joka yleensä aina käyn vapaapäivinäni iltakävelyillä ja muutenkin puuhailen kaiken aikaa jotain. Mutta oli ihana vaan maata ja lukea pitkästä aikaa kirjoja oikein ajan kanssa. Niinpä olin muutaman päivän levon jälkeen aivan täynnä treeni-intoa! :) 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Joo, meikäläisellä kanssa tuli ensimmäisenä mieleen, että olenko tulossa sairaaksi kun ei kiinnosta. Että niin oli outo tuntemus tuollainen "haluan vaan maata ja syödä" -fiilis.

Tuli tässä vain mieleen, kun ihmiset monesti tulevat mulle sanomaan, että haluaisivat kovasti, mutta eivät vain pysty treenaamaan tällä hetkellä, koska lapset/työ/talonrakennus ym. Ja minä heitä aina lohdutan, että ei hätää, anna olla nyt niiden treenien ja tee sitten kun on parempi hetki, että kaikelle on aikansa. Tämä on taas hyvä osoitus siitä miten sitä osaa neuvoa toisia, mutta omaan päähän ei moinen ajatus meinaa millään upota, että jos on kamalasti muuta niin on ihan ok jättää treenit välistä ja olla hetki tekemättä mitään.

Luminosa/Terhi (Ei varmistettu) http://ajatuspaloja.blogspot.fi/

Ihan älytöntä, että just eilen ja tänään olen pohtinut sitä, miten tärkeää on antaa aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Eilen oli just sellainen fiilis, että haluan vain tuijotella Supernaturalia ja jättää salit ja sosiaaliset suhteet väliin. Ei koko ajan voi suorittaa, vaikka miten haluaisi.

Kommentoi