Kun tunnen itseni erilaiseksi

Onnenpäivä

Sopeutuminen elämään Kaliforniassa on ollut kohdallani melko hidas prosessi. Kun tottuminen käytännön asioihin sujui lopulta melko kivuttomastikin, niin hieman yllättäen kaikkein eniten sulattelua vaati oman erilaisuuden hyväksyminen.

Vaikka Yhdysvallat ei olekaan suomalaiselle se hankalin paikka asettua ja sopeutua, kulttuurierot kun eivät lopulta ole niin kovin suuret moneen muuhun maahan verrattuna, tuntuu minusta silti täällä Orange Countyssa toisinaan kovastikin erilaiselta ja sen myötä vähän ulkopuoliseltakin. Asia on nimittäin niin, että OC:n naisten perusluonteessaan on jotain sellaista yli-inhimillistä innostusta, että näin suomalaisena tunnen itseni väkisinkin hieman vakavamieliseksi, vaikka en sitä koskaan ennen ole ollut.

Kyky ajatella arkisiakin askareita ihan mielettömänä kokemuksena, hyppiä ilosta käsiään taputtaen pienimmästäkin syystä, leperrellä lapselle niin, että se saa suomalaisäidin kuulostamaan lähinnä sisäoppilaitoksen opettajalta, käyttää yhdessä lauseessa jopa viittä ylistävää adjektiivia ja virittää äänihuulet innostuessa niin korkealle, että pikkulinnut putoavat puista, on jotain sellaista, joka saadaan äidinmaidosta eikä sitä yli kolmekymppinen, Pohjois-Pohjanmaan hämärässä kasvanut suomalainen voi enää millään oppia, tai edes ymmärtää.

Ääninäyte.
 

Etenkin alkuaikoina tuo äärimmäinen innostuminen joka asiasta, lässyttäminen aikuiselle niin kuin puhuisi lapselle, tasajalkaa hyppelehtiminen, jatkuva ylistyssanojen käyttäminen, ilosta kiljuminen ja oumaigaaaaaaaaaaaadin hokeminen sai oloni lähinnä vaivautuneeksi. Muistan, kuinka joskus seisoin hämmennyksestä jähmettyneenä, kun paikallinen aikuinen nainen tarttui minua molemmista käsistä ja alkoi hyppiä ja kiljua riemusta vain, koska olin saanut syntymäpäivälahjaksi pyörän. Iiiiiihanaaaaa, nyt me voidaan pyöräillä yhdessä, iiiiiiiiiiiiiih! Boing, boing, boing... No juu, olihan se hienoa ja kyllä minäkin olin innostunut, iloinen ja riemuissani, suomalaisella mittapuulla varmasti jopa tavallista enemmän, mutta en edes osaa kuvitella mitä pitäisi tapahtua tai montako tequila-shottia tarvittaisiin, että innostuksen voimasta 66 kiloinen ruhoni hyppelehtisi ilmaan. Kyllä se siis ihan paikkaansa pitää, että suomalainen on tässä maailman kolkassa juro, vaikka olisikin kotipuolessa nauravainen, puhelias ja sosiaalinen.

Nykyisin olen jo tottunut paikalliseen tapaan, osaan filtteröidä ylenpalttisen hehkutuksen seasta sen todellisen sanoman ja painaa sisäistä mute-nappulaa kimityksen käydessä korvia vihlovaksi. Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että maassa maan tavalla, niin en vaan millään kykene itse samaan, sillä se tuntuisi väkisinkin teeskentelyltä ja helvetin huonolta näyttelijäsuoritukselta. Eikä se haittaa, paikallisen perusluonteen ansiosta tunnun kelpaavan tällaisenakin. Jokin aika sitten eräs tuttavani kysyi mitä pidin tilaamastani aivan ihanan värisestä drinkistä ja totesin sen olevan ihan hirveän makuista. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän hihkaisi: Oh my god, you're so funny, I love you!

 

ps. Anteeksi yleistäminen. Kaikki paikalliset naiset eivät suinkaan ole kuvailemani kaltaisia, vaan joukosta löytyy ihmisluonteita laidasta laitaan.

Share

Kommentit

Finski (Ei varmistettu)

OMG OMG OMG!!! Jippii joku toinenkin on samaa mielta teko-pirteasta jenkista,blondi tai ei. Ma en kesta noita tyyppeja valilla myoskaan, kerran sanoinkin yhdelle etta whatever you're on, I want it,too. Siis viitaten joihinkin piristeisiin tai muihin "laakkeisiin". Jestas, sita valilla vasyy ihan siita kun noita kuuntelee vieresta. Otetaan me suomalaiset vaan iisisti ja katotaan paalta.

simgrim
sininen yö

Hymyilyttää. Kirjoituksesi sai minut melkein kuulemaan yummymummyn innokkaan kiljahduksen, ja näkemään sieluni silmin kuinka linnut kavahtavat puista lentoon.

Itse voisin sanoa samaa omasta sopeutumisesta Englantiin. Täällä tosin (onneksi) ouhmaigaadien ja awesomien hokeminen ei oikein kuulu kulttuuriin, joten sopeuminen on ollut helpompi prosessi. Brittiläiset ovat suomalaisten tapaan yleensä suht varautunutta kansaa, joskin heidän muodollisuutensa ja smalltalkkinsa tuottivat etenkin alussa ongelmia.

Se ujo suomalainen pikkukaupungin tuppisuu ei varmaan koskaan tulekkaan poistumaan minusta - ja hyvä niin!

hanne_tasteofhoney

Haha! Sain just tällä viikolla noottia mun mieheltä (amerikkalainen siis) siitä, että mun puhetyyli saattaa välillä kuulostaa jenkeille tosi tylyltä. Mulla on aina ollut hyvä englanti ääntämyksen ja sanavarastonkin suhteen, mut kaikki perusfraasit ylipirteine intonaatioineen ei suomalaiselta ihan tuu luonnostaan vaikka ois minkälainen kielikorva. Ton toki huomas nyt kun tultiin Suomeen lomalle: Finskin koneessa hyvän matkan toivotukset englanniksi suomalaisen lentoemännän suusta kuulostaa kyllä kieltämättä siltä, että tyypillä on harvinaisen huono päivä ;) Välillä kyllä ottaa päähän se, kun kaikki on aina "awesome", "amazing", tai "wonderful" - menettää nimittäin nuo sanat ilmaisuvoimansa ja tehonsa aika äkkiä, kun niitä viljelee joka tilanteessa!

Naureskelin muutenkin noille sanavalinnoille, kun turvatarkastuksessa ihan tuntematon mies ihasteli meidän lapsia näillä sanoilla: "you are such a cute little princess, God bless you!" Varmaan peruuttaisin aika kauas, jos Suomessa tuikituntematon ihminen tulis jossain kassajonossa toivottamaan Jumalan siunausta suloisille lapsille :D

Tilppa (Ei varmistettu)

Heh, itse tunnen suomalaistenkin seurassa itseni monesti normaalia vakavamielisemmäksi. Millanenhan kulttuurishokki ois muuttaa unicornshittiä suoltavien amerikaanojen pariin? ;) Ei vaan, mulla vois olla jotain opittavaa heiltä!

Kommentoi