Maastojuoksua, kalkkarokäärmeitä ja muita villieläimiä

Ladataan...
Onnenpäivä

Viileähkön viikon jälkeen aurinkoinen ja lämmin perjantai houkutteli minut iltapäivälenkille luonnonhelmaan, vaikka eilinen jalkapuntti vielä painoikin jaloissa melkoisesti. Vierailu luonnonhelmassa virkistää kuitenkin tehokkaasti niin mieltä kuin kehoakin saaden kaikki aistit heräämään, aina vainoharhaisuudesta lähtien. Arkipäivinä ei vuorilla kiemurtelevalla traililla ole juurikaan muita ihmisiä, joten sain tehdä lenkkini kaikessa rauhassa ilman jatkuvaa ihmisten tervehtimistä ja pepsodent-hymyn loihtimista kasvoille.

Erilaisia pikkueläimiä sen sijaan vipeltää jaloissa tämän tästä, kuiva heinikko kahisee ympärillä taukoamatta, linnut laulavat ja katse on syytä pitää tiukasti polulla. Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta törmätä keskellä polkua keväisten auringonsäteiden herättämään kalkkarokäärmeeseen.

Tämä reilun metrin mittainen kalkkarokäärme osui viime vuonna
lenkkipolulleni poikittain. Sen verran oli mato vielä talviuninen, ettei
kalisuttanut minulle lainkaan, vaan antoi kuvailla kaikessa rauhassa.

Käärmeitä isompiakin otuksia on reilun kahden vuoden aikana tullut vastaan. Siinä, kun peuroja näkee lähes jokaisella lenkillä (ovat vieläpä niin kesyjä, etteivät lähde edes karkuun), olen pari kertaa nähnyt niitynlaidalla jolkottelevan kojootin, metsikössä rymistelevän villisian ja useammin kuin kerran, on metsikössä minua tuijotellut ilves. Maaoravia ja pikkuruisia pupuja on maastossa niin paljon, että ne kirjaimellisesti ovat välillä jäädä jalkoihin. Olen usein miettinyt, että mitkäköhän kaikki eläinlajien edustajat ovat nähneet minut, vaikken minä ole nähnyt niitä.

Kun puuma hyökkää, tee näin. Ja ennen kaikkea, tappele vastaan.

 

Kaikki metsäneläimet eivät kuitenkaan ole maaoravien kaltaisia söpöläisiä. Puumista on varoitustauluja jokaisen trailin varrella, enkä itsekkään välittäisi kyseiseen eläimeen lenkilläni törmätä. Mistään pikkukissasta ei ole kyse, sillä elopainoa täysikasvuisella uroskissalla on viidestäkymmenestä sataan kiloon. Puumat eivät yleensä hyökkää ihmisten kimppuun, mutta sitäkin tapahtuu aina silloin tällöin.

Traililla, jolla itse olin tänään, sattui keskellä päivää kaksi puuman hyökkäystä vuonna 2004. Tuon päivän ensimmäinen uhri oli amatööri-maastopyöräilijä, joka oli lähtenyt pyöräilemään kukkuloille yksin. Hänen etsintänsä alkoivat toisen maastopyöräilijän löydettyä hänen pyöränsä ja myöhemmin päivällä hänen osittain syöty ruumiinsa löytyi hieman sivummalta. Vielä saman päivän aikana samainen puuma hyökkäsi pensaikosta toisen maastopyöräilijän kimppuun. Pitkällisen painiskelun ja kahden sivullisen auttamana puuma lopulta perääntyi. Uhriksi joutunut nainen loukkaantui vakavasti saatuaan puremia päähänsä, kasvoihinsa ja kaulaansa, mutta säästyi hengissä. Saman päivän iltana paikallinen sheriffi ampui trailin läheisyydessä vaellelleen puuman, jonka vatsalaukusta löytyi jatkotutkimuksissa ensimmäisen uhrin jäänteitä.

Puuman hyökkäyksen hyvä puoli on, että se yleensä tappaa saaliinsa
ennen kuin ryhtyy ruokailemaan.

 

Olen joskus miettinyt pippurisumutteen hankkimista psykopaattien ja metsäneläinten varalle. Toisaalta en tiedä paljonko pippurisumutteesta on hyötyä puuman otettua lopetusotteen kaulastani. Tänäänkin mielikuvitukseni pääsi valloilleen tämän tästä, tuulen puhaltaessa kuivassa heinikossa saaden sen kahisemaan tavallistakin enemmän. Hetkittäin olin aivan varma, että minua katselee jokin. Ympärilläni oli tuulen suhinaa lukuunottamatta kuolemanhiljaista. Täällä sitä kuitenkin ollaan, turvallisesti sohvanpohjalla blogia naputtelemassa aiheesta, joka pelolle vallan annettua olisi jäänyt kirjoittamatta. Enkä aio jatkossakaan tyytyä juoksentelemaan pelkällä asfaltilla. Nämä hyökkäykset ovat vain hyvä muistutus siitä, että me ihmiset olemme luonnossa vain vierailemassa. Se ei ole meidän reviiriämme.

Share
Ladataan...

Kommentit

Onnenpäivä

korppikotkat.jpgTässä vielä korppikotkat, jotka löysin lenkkipolulta herkuttelemasta käärmeenraadolla. Viehättäviä tipuja, kerrassaan.

peurat.jpgJa tässä söpöäkin söpömmät peurat, jotka tapasin pari viikkoa sitten laiduntamasta metsiköstä. Pahoittelen kuvien huonoa laatua,
kännykältä ei voi vaatia priimaa.

Peuran näkeminen on aina hyvä merkki:)puman halusin nähä mut turvallisen matkan päästä,aika tragikoominen toi kyltti haha..me nähtiin musta jaguaari oaxacassa viime vuonna ja oltiin ihan onnesta sekasin .noita korppeja on Täälä kaikkialla kans varsinkin kun vähän alkeellisimmissa oloissa heitetään kaikki roskat sekasin takapihalle ni sielä on sellanen iguaanit,koirat,korpit jne ruokailu ympyrä..

ite puin

Näin perinteikkäänä suomalaismörkönä jotenkin ajattelen, että pyh, puumat ja kalkkarot nyt vain karaisee luonnetta, mutta hitto, oispa kyllä kamalaa, jos joutuis lenkkipolulla jotenkin hymyilemään vieraille :D

Onnenpäivä

ninoh: Näin kerran lenkillä valkopääkotkan. Se oli iso ja niin komea! Oon muutenkin ihan heikkona lintuihin, en tiedä miksi. Valkopääkotkan ja kuningaskalastajan näkemiset on ollut ihan ykköshetkiä!

tiiti: Niin onhan meillä Suomessakin karhuja, ne on paljon isompiakin. Tommoset puumat ja käärmeet ole mitään! Mutta hei, se hymyily... jumalauta, se vaatii luonnetta!

Kommentoi

Ladataan...