Matkalla Suomessa: Paluu synnyinseuduille

Onnenpäivä

Katselen junan ikkunasta vaihtuvia maisemia. Metsää, peltoa, metsää, peltoa, metsää, peltoa. Lisää metsää. Maisemien monipuolisuus kertoo siitä, että olen matkalla synnyinseuduille. Elämä junan ulkopuolella näyttää rauhalliselta. Joku juoksuttaa koiraa peltotiellä ja ohitamme muutaman aution varastohallin, mutta minä olen syönyt hermostuksissani jo askillisen kurkkupastilleja.

Tästä reissusta olen haaveillut pitkään. En ole käynyt lapsuus- ja nuoruusmaisemissani viiteen vuoteen ja sitä ennenkin vain hyvin pikaisesti. Tunteet pääni sisällä ovat yhtä hullunmyllyä. Olen käsittämättömän innoissani ja samalla käsittämättömän hermostunut. Ikävä kotiseudulle on ollut kova, mutta miltä vanhojen lapsuusmaisemien näkeminen sitten tuntuu? Millaista on käydä ostoksilla Sokkarilla tai ensimmäistä kertaa täysi-ikäisenä paikallisessa Alkossa? Mikä on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan? Joko paikalliset osaavat ajaa siinä kylän ainoasssa liikenneympyrässä? Vieläkö ne samat kyläjuopot ovat hengissä? Onko kissa-mummon mökki vielä pystyssä? Mahdanko tunnistaa enää ensimmäistäkään vastaantulijaa? Joko järvi on kasvanut kokonaan umpeen ja tuntuuko se Kirkkomäki vielä yhtä jyrkältä, kuin lapsena?

Sen aikaisia koulukavereitakaan en ole tavannut vuosikausiin. Osaa en sen jälkeen, kun 15 vuotta sitten muutin etelään. Niiden ihmisten kanssa minä kuitenkin vietin jopa yhdeksän vuotta samalla luokalla. Se on pidempään, kuin olen tuntenut aviomieheni. Sitä voisi kuvitella, että siinä ajassa oppii jo tuntemaan ihmisen, mutta kakaroitahan me kaikki silloin olimme. Millaisiahan he ovat aikuisena? Ovatko ne vilkkaimmat edelleen yhtä vilkkaita? Voiko keskustelua jatkaa siitä, mihin se viimeksi jäi? Entä paljonko olen itse muuttunut muiden silmissä? Se selviää viimeistään ystäväni syntymäpäivillä, jolloin paikalla on paljon tuttuja kasvoja vuosien takaa.

Junassa istuskelua ja metsäaukeiden tuijottelua olisi vielä nelisen tuntia jäljellä. Mutta mikäpä tässä matkatessa, sillä VR on järjestänyt juniin langattoman internet-yhteyden. Paljon on muuttunut sitten teinivuosien, junissakin.

 

 

Share

Kommentit

annemi

Itse koin kovin samankaltaisia tunteita kun matkustin ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen mummolaani, Pohjanmaalle. Mummoni on käynyt viime vuosina Helsingissä kyläilemässä enkä ole (noloa kyllä) käynyt vastavierailulla ainakaan 6 vuoteen.

Tänä kesänä hyppäsin junaan, kurvailin bussilla ja vietin kaksi oikein muistojentäyteistä päivää mummolassa.

Itse istuessani bussissa matkalla mummolasta suurempaan kaupunkiin junalle, olin tippa linssissä koska tajusin että osa sitä maisemaa on osa minua ja minä. Olen siellä lähes 30 vuotta sitten syntynyt mutta hyvin harvoin katsonut maisemaa sillä silmällä että sieltä olen kotoisin. Veri vetää aina muille maille katsomaan uusia maisemia. Nyt näin vanhat ja tutut maisemat ihan eri tavalla.

:)

vierailija (Ei varmistettu)

unohda se kissa-mummon mökki - sitä ei enään ole :( T. "toinen patti polovi"

Kommentoi