Milloin juomiseen saa puuttua?

Ladataan...
Onnenpäivä

Jokin aika sitten silmiini osui koskettava artikkeli, jonka oli kirjoittanut vanhan opiskelukaverinsa alkoholille menettänyt nainen. Tuon kirjoituksen tuskainen sävy ei sanomaa juuri kaunistellut - miksi en puuttunut? Jutun kirjoittanut nainen tunsi viiltävää syyllisyyttä siitä, että vaikka oli pitkän välimatkankin takaa tiedostanut ongelman, hän ei puuttunut asiaan, ei kyseenalaistanut viikkojen hiljaisuutta, ei maininnut riutuneesta ulkomuodosta eikä yöllisistä itkupuheluista. Se pitkäaikainen ystävä, joka oli aina uinut yöelämässä kuin kala vedessä, nukkui lopulta pois teho-osaston lamppujen alla, sisäelin toisensa jälkeen sammuen, kunnes oma keho kääntyi lopullisesti itseään vastaan. Olisinko jotenkin voinut estää tämän?

Se oma lempirommipullo, jonka hitaaseen tyhjentymiseen ei kukaan ole vielä puuttunut.

 

Joskus kauan sitten, aivan liian nuorena, jouduin puuttumaan muiden alkoholinkäyttöön. Monien taisteluiden jälkeen lakkasin kuitenkin välittämästä, kun tajusin ettei puuttumiseni auttaisi ellei ihminen itse haluaisi muuttua. Ja niin kyynistyin asian suhteen pitkäksi aikaa, löin hanskat tiskiin ja päätin, että juokoot ihmiset itsensä hengiltä jos eivät elämälleen parempaakaan käyttöä keksi. Aivan sama.

Iän karttuessa ja kulmieni hioutuessa tulin hitaasti toisiin ajatuksiin. Ehkei kyse olekaan aina siitä, ettei alkoholiongelman kanssa painiva ihminen haluaisi muuttua. Ehkä hän ei vain pysty, ei ainakaan yksin. Tai ehkei hän edes ymmärrä ongelman laajuutta ennen kuin joku toinen nostaa kissan pöydälle.

Meistä jokainen tuntee varmasti jonkun, joka juo liikaa. Ehkä se perhetuttu, joka aina juhlissa aiheuttaa kaaoksen, se pitkä kaveri töistä, joka on yleensä maanantaisin sairas, se viikonloppuisin rillutteleva ystävä, jonka Facebook-päivityksistä ei aina oikein saa selvää, tai se naapurin isäntä, joka iltaisin hoipertelee autotalliin pullolliselle. Mutta kenen juomiseen saa puuttua? Milloin pitää puuttua? Vai pitäisikö ottaa askel taaksepäin ja sulkea silmät, sillä parempi on olla puuttumatta muiden asioihin?

Puuttuminen, toisen alkoholinkäytöstä mainitseminen, huolestuneisuuden osoittaminen tai suoraan asiasta kysyminen eivät kuitenkaan ole ihan helppoja asioita kakistaa ulos kesken kahvipöytäkeskustelun. Pelottaa, että se toinen suuttuu tai loukkaantuu, että olenkin väärässä ja kuvittelen koko jutun. Mitä jos se ei enää ikinä puhu minulle, kun olen tällainen helvetin kyttääjä ja terveysintoilija?

Näiden kysymysten kanssa olen painiskellut joskus itsekseni, mutta päättänyt sitten kuitenkin ottaa riskin. Voinko elää itseni kanssa, jos olinkin väärässä, se toinen loukkaantuu verisesti eikä enää koskaan halua nähdä minua? Voin, ei minulle pakko ole antaa anteeksi. Entä voinko elää itseni kanssa, jos olinkin oikeassa, mutta se toinen loukkaantuu silti eikä koskaan enää halua nähdä minua ja ajautuu sen jälkeen rappiolle? Voin, minä ainakin yritin. Entä voinko elää itseni kanssa, jos se toinen kuukausien sekoiluputken jälkeen ajaa kännipäissään junan alle enkä minä koskaan sanonut mitään? Voin, itse hän on suuntansa valinnut. Mutta tietoisuus siitä, että olisin voinut auttaa kelkan kääntämisessä, kaivelisi minua varmasti pitkään.

Entistä vaikeammaksi puuttuminen muuttuu silloin, kun kyse ei ole massiivisesta alkoholiongelmasta. Minä nimittäin uskon, että alkoholia voi käyttää liikaa olematta varsinaisesti alkoholisti. Toisinaan, ilman riippuvuussuhdettakin, saattaa alkoholinkulutus olla vallitsevaan tilanteeseen nähden liiallista. Jos paino-ongelmien kanssa taisteleva, ikuinen jojo-laihduttaja paastoaa viikosta ensin viisi päivää ja viettää sen jälkeen kostean viikonlopun, on alkoholinkäyttö painonhallintaan nähden liiallista. Tai kun vähävarainen opiskelija kustantaa viikonlopun yökerhokierrokset lainarahalla, on alkoholinkäyttö varallisuuteen nähden liiallista. Ja kun tuore isä juoksee viikonloput saunaillasta toiseen sen sijaan, että viettäisi aikaa perheensä kanssa, on alkoholinkäyttö kotioloihin nähden liiallista. Näissä tilanteissa oikeiden sanojen löytäminen on erityisen vaikeaa, sillä se toinen osapuoli ei välttämättä ole tullut edes ajatelleeksi, että hänen alkoholinkäytössään olisi jotain vikana. Silloin ystävällinenkin asiasta mainitseminen saattaa tuntua iskulta päin näköä.

Nyt haluankin kysyä teiltä lukijoilta, että milloin toisen juomiseen saa puuttua vai saako ollenkaan? Oletko joskus itse puuttunut toisen alkoholinkäyttöön? Kuinka olet sen tehnyt ja mitä siitä seurasi? Tai onko joku joskus puuttunut sinun juomiseesi? Miltä se tuntui?

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kysymykseen milloin lisäisin myös että miten? Mulla on montakin ihmistä lähelläni keiden juominen on huolestuttavaa, mutta en vaan ole saanut suustani ulos oikeita sanoja. Kaveri joka soittaa joka viikonloppu joko kännissä tai sitten aamulla itku kurkussa tilittäen edellisen illan haavereita, kadonneita tavaroita tai mustelmia. Isäpuoli joka avaa kaljan sunnuntai aamuna kello 10. Työkaveri joka käy siivouskomerossa nukkumassa ja pyytää minua tuomaan Red Bullia. Miten ihmeessä, millä sanoilla sen saa sanottua että hei, katso nyt itseäsi...

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Sanat "mä olen vähän huolissani susta" on se pehmeä, mutta rehellinen tapa avata suu. Se huoli on kuitenkin se asia, jonka vuoksi on valmis avaamaan suunsa silläkin uhalla, että se toinen suuttuu tai loukkaantuu.

Mindeka
Ma-material Girl

"Mä olen vähän huolissani susta" ei kyllä vaikuta paatuneeseen alkoholistiin mitenkään. Hän vastaa tottuneesti, että "Älä ole. Kaikki on hyvin.". Jos/kun  kyse on alkoholisoituneesta ja jo vuosia samalla tavalla käyttäytyneestä henkilöstä, niin pitää olla kyllä järeämmät keinot käytössä.

Olen kirjoittanut vuosia sitten samasta aiheesta ja yrittänyt puuttua ja huolestua, mutta ei se auta. Jossain vaiheessa on täytynyt vaan hyväksyä, että ihan kaikkia ei voi pelastaa, ellei henkilö itse halua tulla pelastetuksi.

Tästä aiheesta saisi kerrottua vaikka kuinka, mutta enempään en kykene.

Vierailija (Ei varmistettu)

Vierailija täällä taas moi :) Ainut kenelle olen saanut ilmaistua huoleni jollain lailla on tuo kaveri. Kovassa krapulassa hän jaksaa aina kuunnella ja nyökytellä että joo kyllä mun täytyy tehdä elämälläni jotain. Sitten koittaa taas viikonloppu ja huoh... Todella pelottavaa kuunnella hänen reissukertomuksiaan. Herää vieraissa paikoissa, vieraitten miesten vierestä eikä muista kuinka on sinne päätynyt. Ei muista kuinka on saanut naamansa verille. Ei muista minne laukku on hävinnyt. Surullista. Pelottaa koko ajan että kuinka pahasti täytyy sattua ennekun hän herää tilanteeseen. Nykyään laitankin puhelimen yöksi äänettömälle, ja luen sitten sunnuntai aamuna sekavat tekstiviestit.

FFFifi
Fitness Führer

Olen ehkä hirveä ihminen, mutta pistäisin vaan puhelimen kiinni ja lopettaisin muutenkin yhteydenpidon. Mulla on kuitenkin oma terveys ja perhe huolehdittavana, ei mulla ole aikaa eikä halua hyysätä. Suhtaudun alkoholismiin aika pitkälti valintana, ymmärrän kyllä että ihmisillä on erilaiset aivot, ja toisille syntyy riippuvuus helpommin. Ymmärrän senkin, että elämässä voi tulla kaikenlaisia vaikeuksia vastaan, ja että niiden käsittelyyn ei välttämättä jokainen ja joka tilanteessa löydä muita keinoja. Silti, kenestäkään ei tule alkoholistia jos ei juo, ja sen juomisen voi lopettaa.

Tosin tämä on ehkä yhtä yksisilmäistä kuin se, että hoikat ihmiset sanovat lihaville, että kyllä munkin tekee mieli kaikkia herkkuja ja en minäkään tykkää liikkua, mutta itsestä se vaan on kiinni. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse yritin puuttua poikaystäväni juomiseen. Poikien saunaillat muuttuivat yht'äkkiä baari-illoiksi, vaikka kotiin oltiin luvattu tulla, kun muut olisivat menneet kapakkaan. Näiden iltojen päätteeksi joskus kotiin kontattiin naama verisenä, vaatteet hajalla putkan kautta tai ei, jos poliisit eivät ehtineet paikalle. Vanhempien vierailutkaan eivät tätä menoa hillinneet. Juhlissa esim. häissä vedettiin kaikkea mahdollista kaksin käsin, että lopputuloksena kalusteita hajosi tai kyydin piti pysähtyä tielle, jotta örveltäjä pääsee tyhjentämään mahansa sisällön. Rattijuopumus hiljensi menoa joksikin aikaa, kun pelkona oli takkaaseen harrastukseen tarvittavien välineiden menettäminen. Minusta tuli Se nalkuttava paska akka, jota ei jaksanut kuunnella ja luuria lyötiin korvaan, kun yritin kysellä poikaystävän olinpaikkaa. Näiden kosteiden iltojen ja risteilyreissujen lomassa iskettiin naisia ja levitettiin siementä. Yritin saada poikaystävää tajuamaan, ettei hänen alkoholin käyttönsä ollut hyvässä suhteessa sietokykyyn, harkintakyvyn kontrolliin ja käytön kontrolliin nähden kolme vuotta. Tästä hänelle puhuivat myös hänen äiti ja sisko. Poikaystäväni ei nähnyt ongelmaa, vaikka hänen perhepiirinsä nostivat kissan pöydälle ja monesti. Kaveripiiristä kukaan ei "huomannut" ongelmaa, he olivat menossa mukana. Kolmen vuoden jälkeen luovutin, pakkasin tavarat yhteisestä asunnosta, otin koiran enkä ole pitänyt häneen mitään yhteyttä, enkä tiedä, mitä hänelle kuuluu tai onko enää hengissä.

CougarWoman
CougarWoman

Äitini jätti isäni minun ollessa 2-vuotias - liiallisen alkoholinkäytön takia. Isä ryyppäsi kaiken viimeistä penniä myöten; äitini jemmasi 50 markan seteleitä mattojen alle että sai pidettyä meidät edes kaurapuurossa. Äiti itki, uhkaili, yritti puhua nätistikin - mutta mikään ei auttanut. Viina oli isälle tärkeämpää kuin oma perhe. Lopulta äiti ei enää kestänyt, vaan pakkasi tavaransa ja minut ja lähti.

12-vuotiaana tapasin isäni seuraavan kerran. Tuli kylään. Oli kännissä. 

16-vuotiaana isä soitti peruskoulun päättäjäispäivänä. Kännissä. Kysyi, olinko jo naimisissa ja/tai päässyt ylioppilaaksi. Sanoin, ettei tarvitse enää soitella, ellei ole selvin päin.

34-vuotiaana jäljitin isäni, laitoin kirjeen. Aloimme varovaisen kirjeenvaihdon, vaihtelimme valokuvia. Uskaltauduin antamaan puhelinnumeroni. Isä soitti. Kännissä. 

Jälkeenpäin kirjoitin kirjeen, jossa sanoin etten enää halua pitää mitään yhteyttä. Ellei sitten isä ole selvin päin. Kohta viiteen vuoteen en ole kuullut hänestä mitään. 

Ellei alkoholisti itse halua parantua, mitään ei ole tehtävissä. 

Kaipa ne sitten ilmoittaa kun on aika maksaa hautajaiset. 
 

Malviina (Ei varmistettu)

Äitini on jo eläkkeellä oleva alkoholisti.. Työssäkäydessään hoiti työnsä ja muun elämän ihan ookoosti, mutta kuinka monet kerrat löysin hänet iltaisin sammuneena sohvalta. Asiasta ei kuitenkaan koskaan puhuttu.
Muutin pois kotoa, otimme alkoholismin puheeksi sisarusteni kanssa, mutta asia ei muuttunut mihinkään. Nyt hän asuu uuden miehensä kanssa toisella paikkakunnalla. Soittelemme ja näemme satunnaisesti. On kauheaa nähdä, kuinka ennen niin urheilullinen ja terve ihminen vapisee (ei vanhuuttaan) edessäni.
Soitin hänelle muutama viikko sitten torstai päivällä. Kuulin, että hän on humalassa ja lopetin puhelun nopeaan. Viha sisälläni kuitenkin yltyi, ja soitin hänelle uudestaan ja huusin että "onko tämä todellisuutta olla torstai päivällä kännissä ja ettei vastaa enää ikinä puheluihini jos on humalassa!". Mitäpä itse sain tästä puhelusta.. huonon omantunnon. Olin huutanut omalle äidilleni.
Soitin muutaman päivän päästä ja pyysin anteeksi miten olin asian esittänyt, en kuitenkaan sitä että olin puuttunut juomiseen. Juttelimme pitkään ja hän totesi että joskus on parempia aikoja ja joskus on huonompia aikoja.
Juominen ei tule koskaan loppumaan ja olenkin jo henkisesti valmistunut, että oman äitini kuolema tulee liittymään jollain tavalla alkoholiin.

-Heli- (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä siitä, ettei kaikkia voi pelastaa ja se pitää hyväksyä. Mikäli joku ihminen tuottaa esim. alkoholinkäytöllään huolta tai itselleen/muille vahinkoa, voi asiasta hänelle toki sanoa ja jos kokee haluavansa auttaa ja tukea, voi toiselle ilmaista senkin ja antaa sitä siinä vaiheessa, kun toinen on sen tarpeessa ja haluaa sitä itse.

Tosi asia on kuitenkin se, että ketään ei voi auttaa tai tukea, jos toinen ei sitä itse halua. Ja vaikka haluaisikin, mutta apu ja tuki eivät tuota mitään tulosta, niin onko oikein jatkaa niiden antamista oman hyvinvointinsa kustannuksella? Ihan normaalissa pelastustyössäkin on sellainen "sääntö", ettei esimerkiksi pelastajakaan pelasta toista oman henkensä uhalla, jos hengenmenetys on todennäköinen. Kuolleesta pelastajasta kun ei ole mitään hyötyä kellekään.

Valitettavasti päihteistä riippuvaiset osaavat myös maanitella, puhua paskaa, pettää luottamuksen päihteidenhimoissaan, joiden takia auttaja altistuu helposti sille, että auttaja tekee auttamistyötä "turhaan" oman hyvinvointinsa kustannuksella.

En tarkoita nyt keskustelun aloittajaa, kun en tunne häntä ja hänen taustojaan, mutta usein ne joilla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta oikeasti läheisen ihmisen päihteidenkäytöstä tai muista niiden tuomista ongelmista, ovat valmiita antamaan näitä "parhaita" neuvoja. Ei sillä, eikö niissäkin olisi välillä hyviä ajatuksia mukana, mutta aika usein niistä huomaa, ettei mukana ole minkäänlaista kokemusta eikä realismia.

Ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia päihteidenkäyttäjistä, ymmärtävät todennäköisesti, mitä tarkoitan.

P (Ei varmistettu)

Oma läheiseni on erittäin pahasti alkoholisoitunut ja juo jatkuvasti. Ei vain viikonloppuisin tai iltaisin vaan ihan aina, myös öisin tulee herätä juomaan. Olen sanonut hänelle asiasta ensimmäisen kerran 17 vuotta sitten ja sen jälkeen vaihtelevasti. Nyt olen siinä tilanteessa, että olen puhunut asiasta lukuisat kerrat ja tarjonnut kaiken tukeni, mikäli hän muutosta haluaa. Olenkin siirtynyt asiassa siihen vaiheeseen, jossa yritän hoitaa asian niin, että jos nyt tapahtuu jotain pahaa, pystyn elämään itseni kanssa tästä eteenpäin. Eli olen tehnyt samanlaisia pohdintoja kuin sinäkin. Minä olen kuitenkin se, jonka pitää arvostaa minua ja tulla minun kanssa toimeen, tapahtuipa elämässä mitä hyvänsä. Kuulostaa ehkä itsekkäältä ja sitähän se onkin. Koen kuitenkin, että olen käyttänyt mahdollisuuteni asiassa.

Mielestäni juomiseen kannattaa puuttua, mutta siihen ei kannata upota. Ei kannata ottaa toisen elämää omille harteilleen, koska - kuten sanottua - jokainen tekee omat valintansa. Apua voi (ja pitää?) tarjota, mutta kukaan ei voi tehdä asioita toisen puolesta.

Olen usein miettinyt, että niin onnellista kuin elämäni onkaan, olisi se vielä onnellisempaa, jos alkoholia ei olisi olemassakaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla on tähän aiheeseen parikin tarinaa.
Isäni oli alkoholisti koko ikäni. Äiti antoi sen jatkua kunnes sairaus eteni tasolle jolloin muut alkoivat olla vaarassa (kännissä ajaminen yms). Kortti lähti mutta juominen jstkui. Samoihin aikoihin tapasin isän ensikerran vahvassa humalassa ja se oli pienelle lapselle todella pelottava kokemus. Äitin piti kuitenkin selittää isälle miksi pelkään ja on pyydettävä anteeksi. Korkki saattoi pysyä hetken kiinni. Vuosia kesti ja äidin keinot loppuivat. Aikuiset veljeni istuttivat isän alas ja saivat hänet suostumaan hoitoon. En tiedä miten. Ehkäpä omien lasten huoli herätti eikä loukannut. Isä eli elämänsä viimeisen vuoden selvänä, varmasti monen kymmenen vuoden putken jälkeen.
Toinen tarina onkin omasta miehestäni jonka elämään olut oli kuulunut jo hyvin nuoresta saakka. Viikonloput olivat hyvin kosteita niinkuin usein nuorilla mutta viikollakin iltaisin ja ruuan kanssa tölkki tai viisi päivässä. Kun aloimme seurustella kävi miehelleni selväksi oma suhtautumiseni alkoholiin enkä voinut sulattaa jatkuvaa tissuttelua. Mies vähensikin rutkasti ihan omasta aloitteestaan. Iltaisin olut kuitenkin maistui työpäivän päälle ja satunnaiset yhteiset ryyppyreissut opettivat minulle että miehellä oli tasan kaksi vaihdetta ja ne oli kaikki tai ei mitään. Kohtuullinen itsensä hilpeäksi juominen ei ollut mahdollista. Mainitsin välillä miehelle juomisesta ja usein hän alkoi itkeä koska oli tehnyt jo suuren työn vähentäessään juomistaan. Viimeinen niitti oli kuitenkin jälleen yksi ryyppyreissu jolloin hän koki nolanneensa itsensä eikä ollut edes hauskaa. Nyt hän on juomatta olutta ollenkaan kunnes uskoo voivansa juoda sitä muutoinkin kuin vain siksi että se on (ällöttävä ja lihottava) tapa.

Kath

Mun isä on alkoholisti. Katkasussa käynyt ja puolen vuoden raittiuden jälkeen aloitti taas. Nyt taas vaihteeks muutama kuukaus selvinpäin, jos niihin puheisiin on uskomista. Kenestäkään muusta ei enää osaa välittää kuin itsestään. Ei lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Mun kahdeksan kuukauden ikäistä poikaa hän on nähnyt kolme kertaa vaikka asuu samalla paikkakunnalla. 

Oon kirjoittanut isästäni oman postauksen

Hear Hear!

Puuttuminen on aiheellista heti silloin, kun on toisesta huolissaan. Jos hän aiheuttaa käytöksellään haittaa omaan tai muiden elämään. Silloin tietenkin pitäisi olla erityisen ajoissa, kun kuviossa on mukana lapsia.

Olen huolissani sinusta. Parhaimmassa tapauksessa muuta ei tarvita. Se voi olal se ensimmäinen herätys, minkä huonolle teille lähtenyt voi saada.

Tosin ikävä kyllä suurin osa tapauksista on pahempia. Jos ollaan jo alkoholismissa, ei siihen kukaan pysty noin vain puuttumaan. Kun ollaan oikein syväll tilanteessa niin, että läheiset kärsii, niin ammattilaisethan neuvovat hyvin usein katkaisemaan yhteyden kokonaan. Joidenkin mielestä raakaa, pitäisihän nyt ihmispoloa auttaa, mutta entäs sitten ne läheiset, joiden terveys ja jaksaminen on myös vaakalaudalla? Usein se välien katkaisu onkin alkoholistille se viimeinen lasti, joka painaa sinne pohjamutiin.

Näin meillä kävi. Isä joi varmaan 15-vuotta, tarkasti en edes muista. Eipä siin auttanut kenenkään järkipuhe, anelu tai rukoilu. Pohja tuli vastaan ja hankkiutui itse hoitoon vasta, kun perhe käänsi selkänsä eikä enää huomioinut.

Perhonen (Ei varmistettu)

Mieleeni on jäänyt "tavallisia asioita"-kampanjassakin mukana olleen ex-syrjäytyneen kommentti: "Eihän subutexiakaan opita käyttämään kohtuudella, miksi ihmeessä alkoholia sitten pitäisi?". Meillä Suomessa on tehty vähintään alkoholin hiprakkakäytöstä normi, ja siitä kieltäytymisestä häpeällistä sekä epänormaalia.

Alkoholiongelmasta voidaan myös käyttää hyvin monenlaisia sanoja, jotkut juoksevat karkuun tuota "alkoholismi"-nimitystä. Oli nimike mikä hyvänsä, ongelma itsessään on aina sama. Alkoholia käytetään päihteen tavoin, sillä pyritään pakoon jotain toista ongelmaa. Joko sillä palkitaan itseä rankasta viikosta, turrutetaan surua, lievitetään stressiä, paetaan tylsyyttä... you name it. Raja menee mielestäni humalan tavoittelussa, oli se sitten pieni hiprakka taikka kaatokänni.

Alkoholiongelmaisen elämässä on myös vain yksi valinta. Se eka ryyppy, jonka myös putken jälkeen voi jättää ottamatta.Sen jälkeen alkoholiongelmaisen (or whatever you want to call it) geenejä omaava henkilö ei enää voi hallita juomistaan. All or nothing, so simple.

Miten niitä ihmisiä sitten voi auttaa? Itse olen haudannut jo yhden ihmisen, joka ei suostunut näkemään ongelmaansa eikä täten ollut autettavissa. Suru, mitä ihminen pakeni viinalla, oli hyvin suuri. Mutta olen niiin tyytyväinen, että edes yritin auttaa! Lähtökohtaisesti sanoisin, että aina kannattaa vähintään ilmaista huolensa toisen juomisesta. Se ei välttämättä auta, jos ko. henkilö ei itse myönnä ongelmaansa. Mutta entä sitten? Vain kokeilemalla voi tietää. Ehkä myös tällä menetelmällä edes yksi ihmishenki ja pari läheiskohtaloa kaupan päälle olisi pelastettavissa. Jokainen ihmiskohtalo on arvokas.

Epe (Ei varmistettu)

Välien katkaisu on mielestäni läheisille hyvä, mutta raskas ratkaisu. Katkaisin välit vanhempiini muutama vuosi sitten. He ovat vahvasti alkoholisoituneet, äitini kuitenkin edelleen työelämässä. Samoin veljeeni välit ovat etäiset, hän painii samojen ongelmien kanssa ja pääsääntöisesti ratkaisee niitä kotona oppimallaan tavalla: juomalla. Oma herätykseni tuli lasten myötä. En halua, että he kokevat samaa turvattomuutta ja häpeää kuin minä pienenä. Nyt viime aikoina äiti on osoittanut yrittänyt pitää yhteyttä ja koska hän on ollut selvinpäin menin lupaamaan, että tulemme heille isänpäivänä kahville. Olen pitänyt tiukan linjan, että sinne ei mennä, koska siellä he eivät itseään hallitse. On likaista ja kaikkialla piilopulloja. Äitini syyllistää minua kovasti heidän hylkäämisestään. En soittanut aamulla ja kuulostellut kuntoa koska minähän yritän luottaa heihin ja heidän tulisi käyttäytyä sovitun mukaisesti. Valtava vikatikki. Mamma haisi viinalta ja pappa ei herännyt ollenkaan tervehtimään pieniä lahjantuojia. Oma mielipahani oli valtava. Väkinäisen tunnin jälkeen sanoin, että nyt lähdetään kotiin päiväunille. Muutamana seuraavana yönä en taas pystynyt nukkumaan kun puin mielessäni taas tätä kaikkea.

Kokonaan ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä ratkaisu. Asiat näkee objektiivisemmin. Minä en voi heitä parantaa. En voi heitä hoitaa enkä paapoa, minulla on omat lapset jotka tarvitsevat vahvan äidin. En vastaa heidän puheluihin, ei ole minun tehtävä ratkaista heidän riitojaan. Usein kun puhelin soi kummaan aikaan, ajattelen, että nyt toinen heistä on kuollut.

Kauheatahan se on ääneen sanoa, mutta varmasti juovat itsensä hengiltä ja minulla ei ole siinä mitään roolia, ei auttajana tai tuhoon saattajana. Kynttilä haudalle tuo varmasti oman lohtunsa, sitten voin muistaa heistä hyvät asiat.

Perhonen (Ei varmistettu)

Lisään tekstiini vielä sen, että oman kokemukseni mukaan aivan liian harva uskaltaa puuttua juomiseen. Tottakai se ääneen huolestuminen on vasta ensimmäinen askel. Mutta se voisi sysätä edes jonkun alkoholiongelmaisen ottamaan sen toisen askeleen, sitten kolmannen jne.

lone star (Ei varmistettu)

Entinen aviopuolisoni oli alkoholisti, ja erosin hänestä sen vuoksi. Näistä ajoista on kuitenkin jo kauan, ja hän kuoli myöhemmin alkoholin aiheuttamiin komplikaatioihin. Myös yksi sukulaiseni juo liikaa, ja olen ottanut asian hänen kanssaan esille, mutta ei se mitään ole muuttanut. Nyt ollaan vain tietoisuuden tilassa eli kaikille on selvää hänen alkoholisminsa, mutta on hänen asiansa kuinka asian käsittelee. Sivullisena ei voi paljon vaikuttaa asiaan vaikka kuinka tahtoisi. Valitettavasti.

Näiden asioiden vuoksi tulin "yliherkäksi" alkoholille ja alkoholihuuruiselle elämälle, enkä sietänyt humalaisia ihmisiä lähipiirissäni pitkään aikaan. Kun minua sittemmin onnisti elämässä, ja "sain" raittiin puolison, jolle alkoholi ei merkitse enempää kuin lasi viiniä joskus, tai pullo olutta, ja hyvässä seurassa ehkä pieni hiprakka, niin olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Nuorempana harrastin itsekin seurustelujuomista tanssi-iltoina jopa humaltumiseen asti, mutta ne ajat ovat kaukana takana päin.

Voin sanoa, että yhteiselämä raittiin puolison kanssa on ollut suuri onni minulle!

lone star (Ei varmistettu)

Haluan lisätä tähän vielä sen, että pelkään vieläkin voimakkaasti humalassa olevia ihmisiä. Pelkään myös irrallan juoksevia isoja koiria, vaikka olen eläinrakas. Molemmat voivat olla hyvin arvaamattomia.

LtotheH (Ei varmistettu)

Sattuipas kummaan saumaan siheen sisältö. Tänään soitin äidilleni vaihtaakseni kuulumisia, mutta eihän siittä mitään tullut kun ei tiedetty kellonaikaa ja kuulemma kyllä sunnuntaina nyt voi. No näköjään tiistainakin.
Elämässä mikään ei ole niin väsyttävää kuin ainainen huolehtiminen alkoholisti läheisestä. Nyt itse aloittanut terapian käsitelläkseni näitä asioita ja kuten terapeutti sanoi, pystyäkseni luopumaan ja elämään kadotettua lapsuuteni elämää, enkä olemaan enään vanhempi vanhemmalleni.

Miiza

Päihderiippuvaisten parissa työskentelevänä voisin todeta, että aina kannattaa puuttua, jos jonkun läheisen (työkaveri, ystävä, sukulainen, puoliso) juominen, lääkkeiden käyttö tai vaikka pelaaminen alkaa näyttämään siltä, että se karkaa käsistä. Mutta se onkin sitten se ainoa asia mitä voi tehdä: sanoa asiasta ja tukea toista raitistumisessa, jos toinen sitä haluaa ja on siihen motivoitunut. 

Valitettavasti yhtäkään selviytymistarinaa en tiedä, jossa riippuvainen olisi parantunut ilman omaa motivaatiota. Usein esimerkiksi työpaikalta tapahtuvat hoitoonohjaukset eivät johda haluttuun lopputulokseen, sillä riippuvainen on siinä vaiheessa vielä liian vastahankaan eikä halua lopettaa.

Mielestäni tuo "olen huolissani sinusta" on hyvä aloitus keskustelulle silloin, kun asiasta ei ole koskaan ääneen puhuttu. Varsinkin jos kyse on todella läheisestä henkilöstä, on tärkeää kertoa miltä minusta läheisenä tuntuu kun sinä juot/käytät huumeita tmv. Joidenkin kohdalla tämä voi olla se sysäys hoitoon hakeutumiseen ja raitistumiseen. Toiset saavat sysäyksen siinä vaiheessa, kun käyvät "tarpeeksi pohjalla" (menettää työn, perheen ja ystävät) ja sitten on myös valitettavasti ne, jotka eivät koskaan saa sitä sysäystä.

ajatella (Ei varmistettu)

Tarvitsee olla melko painava syy, jotta alkoholistin saa muuttamaan tapansa. Oman perheeni kohdalla 20 vuotta katsottu perheenjäsenen alkoholismia. Ei ole mikään ulkopuolinen tekijä auttanut, alkoholisoidusta itsestään muutoksen on lähdettävä, ehkä silmät aukeaa, kun viimeinenkin "perheenjäsen" lähtee ja jättää. Ystävätkään eivät ole viitsineet puuttua tilanteeseen, vaikka ovat olleet todistamassa toisen vajoamista pohjalle, ystävien tuella ja pienellä perseelle potkimisella saattaisi minullakin olla raitis isä.

Alkoholismi on sairaus, johon haettava apua ja hoitoa, ei "ollaan vähän huolissaan susta" kommentit tehoa.

-A-

Miesporukoissa helposti peitellään toisen ongelmaa (oli se sitten juominen tai jokin muu) periaatteella: kaveria ei jätetä. Olen tietoinen tapauksista, joissa viina maistuu ja perhe kärsii väkivallasta ja kaverit tietää. Silti asiaa peitellään ja sille ikään kuin annetaan salainen hyväksyntä.

Itse olen puuttunut nuorempana entisen kämppikseni juomiseen ihan vaan sanomalla asiasta suoraan. En ollut erityisen hienovarainen, mutta en myöskään rääväsuinen. Kuukauden päästä kämppis muutti pois, enkä nyt kymmenen vuoden jälkeen tiedä, miten hänellä menee.

Jos asiaan ei pysty puuttumaan (ei kehtaa sanoa tms.) niin ei sitä mun mielestä pidä myöskään hyväksyä. Eli itse en menisi saunailtaan alkoholistin kanssa, joka juo, en kävisi yksillä tai pitäisi yhteyttä ainakaan silloin, kun putki on päällä. 

Huolesta sekaisin. (Ei varmistettu)

Kirjoituksen viimeinen kommentti on viime vuodelta. Silti päätin kirjoittaa huolestani.
Tutustuin hetki sitten mieheen, joka monen vuoden yksin olon jälkeen sai sydämeni tykyttämään. Rakastuin miehen hymyyn, tapaan puhua minulle ja tunteeseen, jota tunnen kun hän koskettaa minua.
Kuitenkin, kaikki miehen lähipiirissä kuiskutellen varoittivat minua sekaantumasta häneen. Hän on vasta 29 vuotias ja teini-iästä asti ollut vakavassa suhteessa alkoholin kanssa. Perus klishee, selvinpäin unelmieni mies, ja juotuaan hänestä tulee kaiken sen vastakohta. Väkivaltainen, välillä sekaisin raivosta ja ihmiset pelkäävät häntä. Olen tuntenut hänet vasta pari viikkoa, ja jo lukemattomia kertoja pääni sisällä on pimahtanut ja olen itse muuttunut itkuiseksi ja raivonsekaiseksi huutaessani hänelle. Pelkään.
Pelkään hänen pääsevän tuolla menolla hengestään. Itsensä kautta, tai sitten jollain muulla, isommalla ja vieläkin väkivaltaisemmalla palaa kiinni.
Minua kohtaan hän ei ole ollut väkivaltainen. On kyllä parit kerrat kohottanut kätensä, mutta kun olen itku kurkussa huutanut, että lyö vaan jos se sun elämääsi parantaa, hän on laskenut kätensä. Hän itkee usein olevansa hukassa, eikä hän jaksa enää. Läheiset ovat vuosi vuoden jälkeen yrittäneet auttaa, mutta vaikka viikkokin menisi hyvin, joku ärsyke saa hänet palaamaan vanhoihin tapoihinsa. Ammattiauttajia hän ei halua edes ajatella. "Mitä ne mulle vois sanoa, mitä en jo tiedä?", on yleensä vastaus.
Alan olla loppu, mutten halua sanoa hei hei ja jättää häntä oman onnensa nojaan. Minusta on tullut kuin tukipilari hänelle, vaikkakin näin lyhyessä ajassa. Viime baaritappelussakin pässinä menin väliin ja paidan kauluksesta pidellen huusin hänelle, että lopettaisi. Hetken huudettuaan hän myös lopetti.
Meno alkaa olla ihan hullua. Alkoholilääkkeiden salaa ujuttamista aamulla kahviin tai mehuun, yöllisiä raivoamisia rappukäytävässä oveni takana, jolloin huudon loppumiseksi avaan oven. Tyhjiä lupauksia. Baaritappeluita toisensa jälkeen. Miksi noin sekavalle ihmiselle enää edes tarjoillaan??? Rahat vaan pois, ihan sama mitä toiselle käy, kun ovi lyödään kiinni. Alan todella olla toivoton, kun keinot alkavat olla lopussa.
Mitä mä teen?

viheriö (Ei varmistettu)

Minäkin päädyin tänne, vaikka aiemmista kommenteista on kulunut vuosia. En tiedä, tarvitsenko neuvoa, en tiedä, mitä ajatella. Olen loppu tämän asian kanssa.

Olen seurustellut poikakaverini kanssa 1,5 vuotta. Jo alusta saakka ymmärsin ja huomasin, että hän juo usein. Hän juo hyvin usein. Mutta ensimmäiset puoli vuotta jokaiseen juomareissuun hänellä oli aina syy: vanha tuttava sattui yllättäen samaan baariin ja pitihän siinä sitten vanhojen hyvien aikojen vuoksi ottaa, tai kaikki omat läheiset kaverit sattuivat vain samaan paikkaan ja oli syy juhlia sitten sitä, tai yllättäen baarivisasta voitettiinkin ilmaiset juomat ja olihan ne jäätävä juomaan. Oli jotain, aina jotain. Enkä minä halunnut olla nipottava tyttöystävä, kävinhän itsekin kavereiden kanssa silloin tällöin "yksillä", jotka venyivätkin useampaan. Valvoin yöt kotona odottaen, että hän tulisi "ihan pian" omien sanojensa mukaan. Useimmiten "ihan pian" kesti lähes aamuun asti, joskus seuraavaan päiväänkin.

Muutettuamme yhteen aloin ymmärtää asian suuruuden. Hän juo kahdesta kolmeen tai neljään kertaan viikossa. Joka viikko on tyhjiä, tyhjiä lupauksia siitä, kuinka hän aikoo vähentää juomistaan, kuinka hän nyt itsekin ymmärtää, että liika on liikaa ja tästä lähtien hän aikoo juoda vain sen tavalliset pari kertaa kuussa, mitä usea suomalainen juo. Joka viikko nämä lupaukset juodaan kurkusta alas. En voi luottaa enää mihinkään, mitä hän sanoo tai vannoo. Useat kerrat hän lähtee käymään kaverinsa kanssa ulkona ja aikoo tulla kotiin ennen iltakymmentä, lupaa käydä vielä tulomatkallaan ruokakaupassa ja ostaa tarvittavia iltapala-aineksia. Viittä yli kymmenen tiedän jo, ettei hän ole tulossa. Mitään ilmoitusta häneltä ei juuri tule, ja jos tulee, on se nykyään jopa välinpitämätön, vähättelevä tai ilkeäkin "joooo eihän se onnistunu, tuskinpa haluat tämmöstä enää katella, olisko se jo sama erota sitte". Joskus taas jopa väitetään, ettei mitään ole alunperinkään luvattu, joten raivoan turhasta.

Asiasta on riidelty jo reilusti yli puoli vuotta, eikä mikään tunnu auttavan. Hän ymmärtää itsekin useimmiten olevansa alkoholisti, mutta sanoo, ettei ammattiapu auta hänelle. Ja että hän pystyy kyllä vähentämään, mutta riippuvuus on korvattava toisella, ja tällä hetkellä hänen elämäntilanteensa on sopivin tälle riippuvuudelle. Asiaan ei auta mikään järkipuhe, sillä hän kertoo tietävänsä jo sen kaiken, ja tällä hetkellä osaan itsekin vain raivota. Olen vain täynnä raivoa - ja pettymystä. En tiedä enää edes arkiaamuisin, mikä minua odottaa herätessäni: onko hän tullut ollenkaan kotiin, onko keittiö sotkettu öisellä, kännisellä kebabin syömisellä, onko jonnekin oksennettu, onko ulko-ovi jätetty auki.

En tiedä, saako mikään häntä lopettamaan tai vähentämään juomistaan. Uhkaus erollakaan ei tunnu auttavan, joskus se saa vain hänet lyömään lisää pökkyä pesään ja juomaan "kerta nyt tässä erotaan kuitenkin":

Kommentoi

Ladataan...