Nainen joka katosi

Onnenpäivä

Kymmenen kilometrin päässä kotoa, vuorten välissä mutkittelevan tien pientareella on iso risti. Toisin kuin niiden auto- ja moottoripyöräonnettomuuksissa henkensä menettäneiden muistomerkeillä, on tämän ristin ympärillä kukkien lisäksi piirrustuksia, kuva hymyilevästä naisesta, pehmoleluja ja amerikanlippuja. Pyöräilen muistomerkin ohitse, mutta takaisinpäin tullessa on pakko pysähtyä. Kuka hän oli?

Nainen katosi kotoaan toukokuun alkupuolella kuin tuhka tuuleen. Viikkoja myöhemmin pyöräreittini varrella ohikulkija tekee poliisille ilmoituksen epäilyttävästä hajusta. Lyhyehkön etsinnän jälkeen maastosta löytyy naisen ruumis, Maribel.

Hän ei ollut jengiläinen eikä rikollinen. Ei huumeidenkäyttäjä eikä rähinöitsijä. Hän oli tavallinen, 36-vuotias asepalveluksen suorittanut rikosoikeuden opiskelija, joka joutui huonetoverinsa surmaamaksi mitättömästä syystä.

Tuo risti ja kukkaset tien pientareella muistuttavat joka kerta ohi ajaessani minua siitä, että pahoja asioita voi tapahtua myös meille tavallisille ihmisille, sinulle tai minulle. Ei tarvita kuin väärä paikka ja väärä aika ja kaikki on ohi. Arvostetaan siis näitä päiviä mitä meillä on, vaikka sitten sataisi, mies mököttäisi eikä laskujakaan saisi maksettua ajallaan. Ollaan sentään hengissä, eikä se ole ihan vähän se.

 

Share

Kommentit

MinttuS (Ei varmistettu)

Ihan kirjoitus, niin totta:)

TT (Ei varmistettu)

Sillon ko oikein tekee mieli putista ja motista omasta päivästä niin tekee hyvää vähä miettiä että moni asuu sotatoimialueella, elää näläsä tai on koditon, ei liiku omin avuin tai on kuolemansairas.. Sillon tulee semmonen olo että jopa osaan olla pikkumainen ja vähästä kärkäs, perspektiivi auttaa kummasti. Pitäis vain muistaa se joka ikinen aamu ko herää ja vetää sillä ajatuksella koko päivä, että moni olis enemmän ko onnellinen kaikesta siitä mistä oma elämä koostuu sinä huononaki päivänä..

annakarin
Anna Karin

Nämä koskettaa aina. Kaikkeen turtuu, mutta ikävät ihmiskohtalot pysäyttää ihan joka kerta. Eniten mä mietin sitä mitä ne läheiset käy läpi, mitä ne just nyt miettii ja hitto kun ei voi auttaa. 

Ihminen on vaan niin nopea unohtamaan sen elämän tärkeysjärjestyksen. Sillon kun mun iskä kuoli ja olin ihan hajalla, niin mietin, etten ikinä enää valita pikkuasioista ja olen onnellinen kaikesta siitä mitä mulla on. Yhtäkkiä mä sitten hoksasin, että kiukuttelen ja valitan taas ihan turhasta. Mutta välillä pitää saada valittaa kun lämmin vesi loppuu, kiukutella kun joku on nauhoittanut lempisarjan päälle, itkeä kun myöhästyy bussista tai mököttää kun joku söi viimeiset sipsit. Siihen ei vaan saa jäädä kiinni. Pahat tunteet on ihan yhtä jees kuin hyvätkin, ne on vaan elämää.

Ja nyt mä otan toisen lasin kokista - ihan sen kunniaksi, että olen elossa tänään! Se on aika ihanaa.

 

Kommentoi