Pakkien antamisen vaikeudesta

Ladataan...
Onnenpäivä

Harvoin, mutta kuitenkin aina silloin tällöin, tulee eteen tilanne jossa en oikein tiedä miten päin sanani asettaa. Edellisen kerran se tapahtui pari päivää sitten urheilukaupassa, vuosi sitten keskellä Seattlen sivukatua ja kerran liukuportaissa matkalla ostoskeskuksen toiseen kerrokseen. Kun tuntemattoman mieshenkilön iskuyritys (tai tutustumisyritys, miksi sitä nyt haluaa kutsua) sattuu kohdalle tilanteessa jossa sitä vähiten odotan, menevät pasmani auttamattomasti sekaisin. Voi ei.

Kuvassa oleva varatun naisen käsi ja rypistynyt puhelinnumero taitaa liittyä tapaukseen.



 

Vaivaantuneisuuteni ei suinkaan johdu siitä, että jollakin on rohkeutta pysäyttää tuntematon nainen kadulla ja pyytää kahville. Tai kuten viimeksi, pysäyttää kassajonosta poistuva nainen urheilukaupassa ja työntää tämän käteen rohkeasti puhelinnumero. Sellaista rohkeutta minä ihailen ja juuri tällä häikäilemättömän häpeämättömällä taktiikalla miehenikin minut aikoinaan sai mukaansa. Mutta kun. Se hetki, kun joku tarttuu kädestä ja ojentaa puhelinnumeronsa ryppyisellä paperinpallalla, minä tunnen oloni äärimmäisen vaivaantuneeksi. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että toinen tekee kahdenkymmenen sekunnin aikana kaikkensa vaikutuksen tehdäkseen. Minä kun tiedän alusta pitäen, että annan pakit. En soita. Enkä lähde. Anteeksi. En vain tiedä kuinka sen sanoa ilman, että tunnen itseäni petturiksi. Hittojako pistin taas hameen päälleni ja kiharsin tukkani.

Tyhmä ajatus, myönnetään. Eihän se minun vikani ole, että joku muu ehti ensin. Ja tietäähän mies tuntematonta naista ulos pyytäessään, ettei nainen välttämättä ole vapaa tai muutenkaan kiinnostunut. Silti kontaktin ottaminen tuntemattomaan ihmiseen vaatii rohkeutta toimia hetkessä ja minusta tuntuu äärimmäisen epäreilulta talloa tuo rohkeus maanrakoon. Jääköhän mies-pololle traumoja jokaisista pakeista? Pahinta on, etten tiedä edes mitä sanoa. Vastailen vain tönkkönä innostuneisiin kysymyksiin ja odotan niistä viimeistä, onko sinulla poikaystävää? Joo on, itse asiassa aviomies, joka seisoo tuossa lasioven takana, tuolla noin, vilkutetaanko?

Järkyttyneenä ja vähän markkina-arvon yllättävästä noususta hämmästyneenä kävelen liikkeestä ulos. En uskalla katsoa taakseni. Vasta käytävällä huomaan, että puristan kädessäni yhä sitä paperinpalaa. Se mies varmaan ajattelee nyt, että ehkä sittenkin soitan. Onpa hienoa, nyt sitten tallon ne toiveet maanrakoon vielä toistamiseen, kun soittamisen sijaan käytän numeroa blogini kuvituksessa.

 

 

Share

Kommentit

Katie
Aika kypsä äidiksi

Pah, ne joilla on rohkeutta yrittää iskeä tuntematonta naista on rohkeutta tehdä se uudestaankin! Eli ole vain hyvilläsi, että markkina-arvoa on edelleen. :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei toi ole noille, jotka antaa puh.nron yms. yrittää jotain, mikään iso asia, monet saattaa antaa jopa parillekymmenelle kivan näköiselle naiselle numeronsa päivän aikana (amerikkalaiset varsinkin, jopa englantilaiset), joten en oikein usko, että sun kannattaa harmitella sitä ettet soita.

Ehkä sulle on jäänyt päälle suomalainen raskassoutuisuus, ja tosikkous noissa jutuissa, ei ne muille ole isoja juttuja.

Ei se noille edes vaadi mitään erikoista rohkeutta, koska ne ei ole suomalaisia, eikä niille tosiaan jää mitään "traumoja" :)
Eikä noihin edes kuulu vastata jotenkin "hämmentyneenä" I'm married ermagerd! Suurin osa ihmisistä on vaan ystävällisiä takaisin, eikä vaan soita, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, tai toisia traumatisoivaa.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Haha, no hyvä että todennäköisesti ainoa traumatisoitunut olen minä ;) mutta muutama havainto vielä:

Jenkit ei yleensä lähesty minua. Tämä viimekertainenkin oli jostain muualta. Ja mitä minä olen kuullut, niin jenkkien pariutuminen nyt on muutenkin tehty niin vaikeaksi  (naisten osalta), että en minä ainakaan uskaltaisi lähestyä yhtäkään amerikkalais-naista. Tämä viime kertainen heppu kertoi nähneensä jo kaukaa, että olen skandinaavi. Tämä nyt ei varsinaisesti liittynyt mihinkään, mutta selvennykseksi kuitenkin.

ja toinen juttu, kun sitten lopulta vastaan siihen kysymyksistä viimeiseen ennen hyvän loppupäivän toivotuksia, sanovat kaikki: "missä sun sormus on?". No siinähän se on, sormessa. Ja tämän kysyvät kaikki. Ehkä vaaditaan todisteita ;)

ja kolmas... Itseäni ärsyttää ylipäätään missä tilanteessa tahansa ihmiset, jotka antavat ymmärtää pitävänsä yhteyttä, mutta eivät sitä tee. Siksi en itse anna ihmisten edes ymmärtää, että soittelisin jos en näin aio tehdä. Toki olen myös ääliöystävällinen, aina, joten ehkei viesti aina mene perille...

ja neljäs, olen varmasti juu niin suomalainen, että otan tällaiset asiat vakavasti :D tai ehkä koska sitä tapahtuu niin harvoin tai ehkä koska olen niin ujo, etten itse uskaltaisi...

Mia-Elina

Samastun tuskailuun! Ja sattuuhan tuota (joskus harvoin) Suomessakin, että joku on rohkea - mutta jostain syystä tietää, ettei voisi koskaan sillä tavalla kiinnostua, mutta miten ilmaista asia nätisti, ilman että loukkaa toisen tunteita...

Päinvastoin tuollaista rohkeutta haluaisi juuri kannustaa, olen siinä samaa mieltä! Koska sitä toivoisi näkevän Suomessa enemmän: että oltaisiin avoimia ja ei niin vakavia; ettei se ole henkilökohtainen loukkaus, jos nainen/mies jostain syystä (toivottavasti) ystävällisesti kieltäytyy ehdotetusta kahvittelusta/treffeistä. Että aina kannattaa yrittää ja olla rohkea, koska jos se nätti tyttö/upea komistus ei tiedä sinusta mitään, ihan varmasti se päätyy jonkun muun matkaan (tai olemaan yksin).

Harmittelen täällä itsekseni joululomalla sattunutta tapausta, jossa minulla olisi voinut olla tilaisuus korjata kesken jäänyt tutustumisyritys osoittamalla itse vastavuoroisesti enemmän kiinnostusta ja rohkeutta... mutta lentokoneessa kirjoittamani lappu jäi housuntaskuun. Ja minulle harmitus, etten ollut rohkeampi...

Niin paljon rohkeutta se jokapäiväinen elämä vaatii.... :)

Kommentoi

Ladataan...