Saako puolison muuttuneeseen ulkomuotoon puuttua?

Onnenpäivä

Muutama päivä sitten salilla treenikollegan kanssa käyty kuulumistenvaihto sai yllättävän käänteen, kun keskustelu ajautui muutaman mutkan kautta tämän vähän vanhemman mieshenkilön naisihanteisiin ja lopulta toteamukseen, ettei hän voisi deittailla liian lihaksikasta naista. Vastasin, ettei siinä ole mitään väärää - jokaisella on oikeus hakea itselleen sellaista kumppania, jonka kokee viehättäväksi myös ulkoisesti. Samaan hengenvetoon lisäsin vielä, että on se vaan hyvä, että olen naimisissa niin ei tarvitse miettiä, että miellyttääkö ruumiinrakenteeni aviomiestäni vai ei. Tähän treenikollegani naapuristepperin päältä heitti tarkentavan kysymyksen, "näytitkö siis samalta jo silloin, kun tapasit miehesi?". Tuo kysymys herätti minut miettimään asiaa uudelleen. Ei, en kyllä näyttänyt silloin vuosia sitten ollenkaan samalta. Itse asiassa kehoni on kokenut melkoisen muodonmuutoksen yhdeksän yhteisen vuotemme aikana, kun olen muuttunut hitaasti pullamössöstä atleettiseksi. Eikä kyllä tullut mielen viereenkään, että olisin pohtinut miellyttääkö uusi ulkomuotoni turvonneine lihaksineen mieheni silmää vai ei.

Ryntäsin tietysti heti kotiin päästyäni tiedustelemaan mieheltäni, että olenko ilo silmälle enää laisinkaan, kun en näytä lähimainkaan samalta kuin vuosia sitten, kun hän ensikerran iski minuun silmänsä. Tiesinhän minä sen, että vastaus olisi myöntävä, sillä kyllähän entistä kilpaurheilijaa atleettinen naisvartalo ilahduttaa. Mutta toisaalta olen kyllä melko varma, että mikäli olisin yhdessäolomme aikana lihonnut kolmisenkymmentä kiloa ilman erityistä syytä tai vaikkapa laihduttanut tietoisesti jokaikisen luuni näkyville, olisi näistä kumpainenkin melko kaukana hänen naisihanteestaan ja kaikesta puolisoonsa kohdistuvasta kunnioituksesta huolimatta, olisi hän varmasti puuttunut asiaan ja esittänyt jonkinsortin vastalauseen ennemmin tai myöhemmin. Minä ainakin olisin, jos tilanne olisi toisinpäin.

Onko siinä sitten jotain väärää, että puuttuu puolison muuttuneeseen ulkomuotoon, mikäli se liukuu kovin kauas siitä alkuperäisestä ihastuksen kohteesta? Onhan ihan selvä, että vaikka ihastuessa pääpaino toisen viehätyksessä olisikin muissa kun ulkoisissa piirteissä, niin kyllä sillä ulkonäölläkin on väliä, ainakin vähän. Miksi ulkonäön merkitys sitten häviäisi sen jälkeen, kun heitetään virallisesti hynttyyt yhteen?

On totta, että kun intohimon ja polttavana roihuvan hullaantumisen rinnalle ajan saatossa astuu kumppanuus, kunnioitus, yhteenkuuluvuudentunne ja pintaa syvempi rakkaus, ei lihomisiin tai laihtumisiin enää sillä tavalla kiinnitetä huomiota. Mutta suurissa ulkonäöllisissä muutoksissa on usein kyse muustakin, kuin vain vaatekoon pienenemisestä tai suurenemisesta. Jos luonnolliset syyt, kuten ikääntyminen, raskaus tai muut terveydellisistä seikoista johtuvat muutokset jätetään laskuista pois, löytyy suurien ulkoisten muutosten taustalta niin asenne- kuin elämäntapamuutoksiakin. Ja nämä, ihmisen sisimmässä tapahtuneet muutokset käsikädessä ulkonäön kanssa, ovat mielestäni ihan käypä syy nostaa kissa pöydälle ja käydä pientä kehityskeskustelua. Onko se hulluna hauissuonet pullistellen urheileva puoliso ylipäätään sama ihminen, kuin silloin joskus kauan sitten? Tai se sohvaperunaksi muuttunut aviomies, joka ei enää kirveelläkään suostu lenkille eikä toisaalta enää kyllä mahtuisi vanhoihin verkkareihinsakaan?

Mitä mieltä te olette, tarvitseeko sitä edes miettiä, että miellyttääkö puolisoaan ulkoisesti vielä kymmenen tai kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin vai meneekö puolisolla valitusoikeus umpeen päivänä, jolloin ryhdytään parisuhteeseen? 

 

Share

Kommentit

lone star (Ei varmistettu)

En ikinä ilkeäisi huomautella puolisolleni ulkonäöstä, sillä valitettava tosiasia on, että vanhenemisen myötä ulkonäkö muuttuu nuoruuden päivistä. Olen ollut onnekas ettei hänkään ole huomautellut minulle ulkonäöstä. Minulle puoliso on aina se sama ihminen johon joskus tulisesti rakastuin, ja minun silmissäni hän on aina komea. Sanon hänelle joka päivä miten komea ja rakas hän on :).

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No siis, ilkeästi huomauttelu on ihan oma, ikävä lukunsa. Enkä nyt ajanut tässä takaa sitä sellaista luonnollista vanhenemisesta, muutamaa lisäkiloa, ryppyjä tai selluliittia, vaan semmoista oikeasti radikaalimpaa muodonmuutosta, jonka taustalta saattaisi löytyä sellaisia syitä, jotka vaatisivat hieman keskustelua.

Haha, mun mies aina välillä väittää lihonneensa, mutta minä en kyllä ikinä huomaa mitään <3

Maaruli (Ei varmistettu)

Itse olisin toivonut että puolisoni olisi huomauttanut lihomisestani. Lihoin vuosien varrella todella paljon, siis TODELLA paljon. Jollain tapaa onnistuin sulkemaan silmäni asialta, koska mieheni edelleen rakasti minua ja näytti sen,
Nyt n. 55kg kevyempänä (mutta vieläkin ylipainoisena) olen kiitollinen siitä että omat silmät aukesivat, ja aloin tekemään asialle jotain.
Olen kysynyt mieheltäni miksi hän ei sanonut mitään? Eikö häntä oikeasti häirinnyt yhtään se, etten liikkunut koskaan minnekkään. En jaksanut tehdä mitään ja pinnakin oli jatkuvasti tiukalla.
Ei, ei se häirinnyt.
Itselleni tuottaa uskomatonta vaikeutta uskoa sitä.
Mielestäni hän olisi voinut ottaa asian puheeksi. Ei se varmasti helppoa ole puolisolleen mainita muuttuneesta ulkonäöstä, mutta miksi siitä ei voisi "hyvässä hengessä" keskustella?
Itse uskon että avaisin suuni.
Uskon että jos mieheni olisi maininnut oman ulkonäköni radikaalisesta muutoksesta, jos olisi edes vihjannut, vaikka sanomalla että mentäisiinkö vaikka yhdessä kävelylle? Olisimme voineet keskustella asiasta, ja olisin varmasti saanut kipinän liikkumiselle aiemmin. Ehkä..
EN toki miestäni syytä kiloistani. Ja nyt kun olen löytänyt liikunnan ilon niin ryhmäliikunnasta kuin salilla treenaamisesta, on hän ollut kannustava ja tukenani &lt;3

puuha-pete (Ei varmistettu) http://peterakentaa.blogspot.fi/

Tottakai täytyy miettiä. Tosiasia on kuitenkin, että myös ulkoinen habitus vaikuttaa parisuhteeseen ja makuukammarin puolella, jos joku väittäisi muuta inttäisin kyllä kovasti vastaan.

Jos vaimoni alkaisi näyttää DDRräläiseltä kuulantyöntäjältä sanoisin varmaankin tuon "kultaseni, en oikein lämpee sun haboille" mut se et mikä on liikaa lihaksi on tosi vaikea määritelmä. Toimii se toisinkinpäin. Tässä viimeisen vuoden aikana rouva on vinkannut varovasti "et onpas sinulla tullut mahaa" ja myös jossain välissä todennut et eihän sulla ole mahaa ollenkaan, kun ei saa (maha)makkarasta kiinni. Jos itse lihoisin reilusti haluaisin, että rouva suorastaa vtuilisi siitä, se potkisi minua urakassa eteenpäin. Luonnolliset lihoamiset, kuten nyt oma rouva näyttää 2x koripallon syöneeltä raskauden takia on minusta toki aivan toinen juttu, sama koskee esim. sairauden takia laihtumista.

Heli L (Ei varmistettu)

Mun parisuhteet ei oo koskaan kestäny niin kauaa, että olisi ollut vara alkaa huomauttelemaan toisen muuttuneesta ulkonäöstä... ;) Vaikka kyllähän sitä jo parissa vuodessa voi saada todella isojakin muutoksia aikaan. On tullut kyllä vastaan sellaisia tilanteita, että paino on noussut muutaman kilon, ja sitten lähinnä yhdessä peilin eessä nauretaan, että "Hahah ompa tullu syötyä suklaata! Käyäänkö ostaan lisää?"
Mitä ulkonäköön puuttumiseen tulee, niin mielestäni siitä on oikeus, tai "oikeus" (miten nämä asiat nyt kukin käsittääkään) mainita. Sanat on toki hyvä valita niin, ettei toinen vetäse keilapalloa sieraimeen. Mutta mikäli sairaudet ym. poikkeukselliset tilanteet jätetään laskuista ulos, niin kyllä se ulkomuoto kertoo paljon enemmän myös sieltä korvien välistä. Oli kyse sitten lihomisesta, laihtumisesta, lihasten kasvusta, kunnon laskemisesta, hiusten tai ihon kunnon huononemisesta... löytyy se todellinen syy henkilön muuttuneista elämäntavoista, arvoista, ja asenteista. Tämän vuoksi on mun mielestä se oikeus mainita asiasta, ehkä jopa huolehtivalla (?) äänensävyllä: mitä on tapahtunut, onko kaikki kunnossa kun terveellinen ruokavalio ja liikunta ei enää kiinnosta?

Miiza

Itse olen pohtinut kyllä tuota, että aiheuttaisiko radikaali muutos ulkonäössäni sen, ettei mies pitäisi minua viehättävänä. Tosin vähän eri näkökulmasta kuin sinä mietit. (Olen sivunnut aihetta blogissani täällä)

Mielestäni puolisoilla on velvollisuus kertoa toiselle, jos se toisen ulkonäkö alkaa mennä vastenmieliseen suuntaan. En tarkoita että siitä pitäisi ilkeästi sanoa, mutta miten se toinen (jonka ulkonäkö on muuttunut huonompaan suuntaan) voisi tietää tehdä asialle jotain jos toinen ei puhu mitään. Kyllähän parisuhteessa pitää pystyä puhumaan tunteistaan ja vaikeistakin aiheista. Itse ainakin haluaisin, että mies kertoisi jos alan hänen silmissään muuttumaan epäviehättäväksi, jotta voin asian eteen tehdä jotain eikä niin, että mies sitten hakisi toisaalta silmää hivelevämpää seuraa, koska oma nainen on lihonnut/laihtunut/treenannut liikaa jne. (koska tämä argumenttihan aina näkyy eräänkin iltapäivälehden kommenttipalstalla joka kerta kun pettämistä puolustellaan).

En tiedä sainko pointtini kirjoitettua selkeästi, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.

Meillä keskustellaan näistä asioista avoimesti ja rakentavasti mutta rakkauteen sillä painolla ei sinällään ole vaikutusta. Rakastan sitä mitä on sisällä, en sitä mitä näen. Kyllähän joskus ihmiset sairastuu/vammautuukin ja musta se rakkaus on sellanen asia että sen kanssa ainakin teoriassa pitäisi jaksaa kaikkien näiden kohtaloiden yli. Se, että joku hankkii lihasta ja joku huomauttaa siitä on minusta jo niin abdurdi-tilannne, että en oikein osaa tilannetta edes kuvitella. Sitäpaitsi eihän ne lihaksetkaan yhdessä yössä tuu? Jos rakastut "urheilijaan" niin se "vaara" on aina olemassa. Tosin jos toisesta tulee urheilija kesken kaiken??? No veikkaan että silloin alkaa ärsyttämään (jos alkaa) enemmän se, että se toinen on kokoajan treenaamassa kuin se, että millaset lihakset siitä treenistä tulee :D

Yleensä taitaa olla kuitenkin niin, että jos ja kun on selvää että se ihminen on lihonnut ja se tajuaa sen itse niin se vaivaa kyllä sitä ihmistä itseäänkin. Yleensä se vaivaa ihmistä itseään paljon!!! Laihtuminen on taas asia jonka on yleensä lähdettävä ihmisestä itsestään... se, että puoliso sanoo et laihduta harvemmin auttaa asiaan. 

Itse oon tosi hankala. Oon joskus esittänyt sen hirveän kysymyksen "Kulta, oonko mä lihonut?" Ja faktahan on että siihen ei voi ikinä vastata oikein, vaikka olisinkin. Loppupeleissä paino on jokaisen oma asia. 

CougarWoman
CougarWoman

Minun miehenihän tuosta (siis lihomisestani) joskus aikoinaan huomauttikin, eikä niin kovin mukavaan sävyyn. Muistaakseni sanoi jotakuinkin seuraavasti: "miten sä kehtaat vielä ottaa lisää ruokaa, etkö ole jo tarpeeksi läski". Kyllähän se sattui, vaikka oikeassahan mies olikin - painoin tuolloin varmasti yli sata kiloa. 

Ei se tosin minua mitenkään motivoinut laihduttamaan, päin vastoin. 

Mutta voisin toisaalta itsekin kuvitella, että mikäli mieheni paisuisi muodottomaksi jabbathehutiksi, että itsekin sanoisin jotain. Ja itseasiassa, kun helmikuun alussa aloitin oman elämäntaparemppani, suostuttelin miehen mukaan. Kiloja kun oli kymmenessä vuodessa kuitenkin karttunut n. 15 lisää. Ja 176-senttinen mies, joka painaa 90 kg, ei ole enää normaalipainoinen - vaikka keskivertoa lihaksikkaampi onkin. 

Mahaa oli tullut sen verran että hyvä kun en pitänyt suojalaseja aina kun mies puki paitapuseron ylleen; ihan vaan siinä pelossa että pinkeä nappi pongahtaa valon nopeudella okulaariin. 

Tulosta on muuten buukannut  mieskin ja painaa nyt 83 kg. Prosessi jatkuu... 

mariae (Ei varmistettu)

Niin, ja sekin on hassua, että pelkkä painoluku ei kerro oikeasti mitään. Edes pituuden kanssa sanottuna. Siis kaikilla.

Minun mieheni on 175 senttiä pitkä ja painaa 105 kiloa. Eikä siinä muuten ole grammaakaan ylimääräistä rasvaa, ainoastaan entisen jääkiekkoilijan urheilullinen ja lihaksikas vartalo. Minä puolestani olen saman pituinen ja painan reilut 70 kiloa (nyt raskaana toki enemmän). Pakkokin painaa, koska painoni tipahtaessa alle 65 kilon loppuvat kuukautiset. Nimimerkillä anoreksian sairastanut, ennen 46 kiloa painanut nainen.

Tämä kommentti ei siis kohdistunut sinuun. Olen vaan niin lopen kyllästynyt pelkän painon tuijottamiseen, että halusin yleisellä tasolla kommentoida.

CougarWoman
CougarWoman

Vastaan silti (vaikka ei kohdistunutkaan minuun varsinaisesti) :) Mainitsinkin jo, että mieheni on keskivertoa lihaksikkaampi - mutta 90 kg oli hänelle ehdottomasti liikaa. 

Olen itse 170 cm ja painoin joskus 68 kiloa - tuolloin alaosa oli kokoa 36 ja yläosa silti kokoa 42 (rinnanympärys rintojen alapuolelta mitattuna oli ja on edelleen 85 - olen torsoskrode ;) ). Tästä vedin sen johtopäätöksen, että ihannepainoni on 70 ja 75 kg:n välillä - olen tuolloin nimittäin kokoa 40-42. Ja siis tuo painohan on BMI:n mukaan jo ylipainon puolella... Että ei meilläkään niin tarkasti sitä pituus-painoakselia tuijotella :) 

mariae (Ei varmistettu)

Jep, en niin ajatellutkaan. Yksilöllisiähän nämä ovat.

En edes halua aloittaa keskustelua tuosta saakutin BMI:stä :D Minunkin kehoni tuntuu luonnostaan asettuvan noin 80 kiloon, eli hieman "ylipainon" puolelle (pah). Siis kun syön nälän mukaan, liikun, enkä turhia herkuttele. Nyt vain stressin takia se oli ennen raskautta hieman tipahtanut, mutta tuohon 80 kiloon tunnun aina luonnostani palaavan. Minäkin olen silloin noin kokoa 40-42. Paitsi rinnat, mutta se nyt on toinen juttu :)

Minusta muuten tämä saitti on melko kiehtova: http://www.mybodygallery.com/index.html
Näkee niin loistavasti, miten erilaiselta sama paino voi saman pituisillakin näyttää.

Meillä tästä asiasta on keskusteltu kotona, vaikka oikeata tilannetta ei ole ollutkaan, normaalipainoisia kun ollaan koko ajan oltu. Ja molemmat oli sitä mieltä, että mikäli radikaaleja muutoksia toisen painoon tulee (suuntaan tai toiseen) niin toinen on velvollinen siitä huomauttamaan. Jossain kohtaa sovittiinkin, että se on kummankin velvollisuus pitää huolta siitä, että painoa ei tule liikaa lisää. Tämä siitäkin huolimatta, että kun tutustuttiin minä en liikkunut juuri ollenkaan ja mies oli silloin ja kovinkin aktiivinen urheilija. Minä vaan satuin olemaan luonnostani normaalipainoinen. Nyt tämä sopimus on velvoittanut minutkin liikkumaan, että pystyn lupaukseni pitämään (toki tämä lupaus ei ole ainoa syy mikä minut sai aktiivisesti liikkumaan). Mikä on kaikin puolin muutenkin hyvä asia jaksamisen ja yleisen hyvinvoinnin kannalta. Ja voinpahan viettää enemmän aikaa sitten hyvien ystävieni ruuan ja alkoholin parissa :)

Mutta meille oli siis selvää se, että se on itsestään ja myös toisesta välittämistä pitää itsensä siinä kunnossa kun tavatessa oltiin ja toisaalta toisesta välittämistä huomattaa toiselle mikäli tilanne rupeaa radikaalisti muuttumaan. Tarkoitus kun ei kuitenkaa ole huomattaa muutaman kilon painon muutoksesta vaan jos homma menee överiksi jollain tapaa.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Mies ei juuri mun lihomiseen uskaltanut kommentoida syömishäiriötaustan vuoksi (lihoin 30kg kolmessa vuodessa, huh). Nyt noista kiloista on 17 karistettu ja ehkä kymmenisen jäljellä, ihan pienimpään painoon tuskin pääsen tai edes haluan, haluan enemmän habaa :) Mutta jälkeenpäin ollaan asiasta kyllä puhuttu. Miehen mielestä olin ihan yhtä ihana lihavanakin, mutta myönsi kyllä että olen nyt pirteämpi, iloisempi, jotenkin enemmän minä - ja kyllä, näytän paremmalta. Tottakai olen myös huomattavasti paremmassa kunnossa ja yleisvointi on paljon paljon parempi, olen itsevarmempi, olen taas kiinnostunut vaatteista... ja sitä rataa, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämän vuoksi oon sanonut miehelle, että jos minä ikinä, ikinä, ikinä laitan vaa'an vaatekaapin nurkkaan ja suklaankulutus nousee suhteessa urheiluun, niin ekan viikon jälkeen pitää tehdä jotakin. Siis heti, ennenkuin mitään ongelmaa pääsee edes syntymään. En halua enää koskaan, milloinkaan, ikinä, elämässäni painaa niin paljon ja itkeä joka aamu peilin edessä. 

Jos mies alkaisi suhteettoman paljon lihoa, sanoisin siitä kyllä. Tai jos yhtäkkiä alkaisi vaan maata sohvalla eikä enää olis omien harrastuksiensa parissa ollenkaan, niin varmasti sanoisin. Kyllä siinä pitää tosiaan jotain tapahtua korvien välissäkin, että luopuu itselleen jostain rakkaasta ja tärkeästä harrastuksesta (J:n tapauksessa kelkat yms. moottoriasiat, mun tapauksessa urheilu), pl. loukkaantumiset tai muut ns. oikeat, ymmärrettävät ja mahdollisesti ohimenevät syyt.

Elina Tanskanen
Auta, Elina!

Mahtavan kiinnostavaa keskustelua - saisinko lainata sua mun Trendin seuraavalla Auta, Elina -palstalla?

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ehdottomasti saat :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos!!

Nina Enroth

Meillä on Setämiehen kanssa diili, että ei anneta itsemme / toistemme repsahtaa huonoon kuntoon. Eli lupa huomauttaa. Pientä aaltoliikettä on luonnollisesti havaittavissa molempien habituksessa, mutta pyrkimys on se, ettei tarvitsisi ottaa Super-Juttaan tai Gillian McKeithiin yhteyttä. (Vaikka mä haluaisin kyllä ihan muutenkin <3)

Aerobicprinsessa (Ei varmistettu)

Oma eksä lihoi suhteen aikana tikkulaihasta plösöksi, ja myönnettävä on, että vaikka rakkauden määrään se ei ehkä vaikuttanut, himon määrään kylläkin. Yritin kannustaa edes kävelemään vähän tai syömään edes sen yhden vihanneksen päivässä, mutta kun ei kelvannut niin ei kelvannut. Nyt eron jälkeen kun asiasta on keskusteltu ja mies taas laihtunut, hän on itsekin myöntänyt että olisi ollut hyvä, jos olisin sanonut ihan suoraan, että läski ei kiihota. Tarkentaisin kuitenkin, että tässäkin oli kyllä elintapojen vastenmielisyydellä vähintään yhtä paljon tekoa kuin estetiikalla; jos ukko ei tee mitään muuta kuin lojuu yksin tietokoneen edessä kaiket päivät, illat ja yöt, ja kommunikaatio painottuu narisemiseen, erotiikka ei kuki.

Olen itsekin etenkin näin jälkeenpäin ihan samaa mieltä, että olisi ollut meidän molempien etu, jos olisin puhunut suoraan siitä että kumppanin fyysinen ja psyykkinen olemus on muuttunut ja että muutoksen suunta ei miellytä. Toisaalta en vieläkään ole ihan varma, kuinka sen olisi voinut tehdä loukkaamatta toista ja niin, että viesti menee perille mutta ei aiheuta vastareaktioita. Yleisluontoisia "ole hienotunteinen mutta sano silti suoraan" -henkisiä neuvoja on helppo keksiä, mutta ne ihan tarkalleen ottaen oikeat sanat puuttuvat ainakin minulta edelleen.

On meillä asiasta keskustelu miehen kanssa, puolin ja toisin. Mies on kommentoinut minulle suhteellisen nätisti viime aikojen lihomista, kannustanut lähinnä liikkumaan. Aloitin jopa vuoden kestävän karkki/suklaalakon miehen tsemppaamisen seurauksesta. Olen kyllä jo itse ajat sitten havahtunut, että jotain tarvitsisi tehdä, mutta sen kokonaisvaltaisen muutoksen täytyy lähteä minusta -ihan omasta haluamisesta ja hyvinvoinnin tärkeydestä, ei toisen miellyttämisestä. Silloin kun mies erehtyy syömisistä mainitsemaan niin ärsyttää vaan hirmuisesti ja tekee miele mässätä entistä enemmän. Kummallinen tämä ihmismieli. Muutamat kerrat olen jo 20kg tiputtanut, että ei luulisi sen olevan niin vaikeaa tehdä jälleen kerran.... terveisin ikuinen_jojo

Kommentoi