Vähän eri maailmoista

Onnenpäivä

Selitelläänpä ensin viime päivien hitaanpuoleista päivitystahtiani. Kuten joku varmasti Onnenpäivän Facebook-sivulta huomasikin, vietin alkuviikon Las Vegasissa syntymäpäiviäni juhlistaen. Kun juhlat oli juhlittu, ajoimme takaisin Kalifornian puolelle ja suuntasimme muiden suomalaisten kanssa pitkän viikonlopun viettoon Hauli Huvilalle (tämä selittänee hieman edellistä postaustani). Ja täytyy sanoa, että pieni tauko jenkeistä sattui kyllä erinomaiseen saumaan.

Olen viime kuukausina kärsinyt enenevässä määrin suomi-ikävästä. Vielä enemmän kuin tuttuja maisemia, viljapellon tuoksua ja käen kukuntaa, minä olen kaivannut omaa melankolista kansakuntaani, suomalaisia. Vaikka amerikkalaiset ovatkin helposti lähestyttäviä, iloisia ja ystävällisiä eivätkä kulttuurierotkaan ole välillämme kovin suuret, olemme silti kuin eri maailmoista. Oltuani Kaliforniassa kohta neljä vuotta, ei minulla edelleenkään ole kuin muutama paikallinen ystävä ja se tuntuu hullulta, olenhan niitä ihmisiä, jotka ystävystyvät todella helposti - suomalaisten kanssa. Yhteisen sävelen löytyminen on vain hirveän vaikeaa, kun toinen haluaa jatkuvasti soittaa duurissa kovaa ja korkealta ja itse haluaisin käyttää koko koskettimistoa, aina matalista äänistä ja mollivoittoisista sävelistä lähtien. Lopputuloksena on pääsääntöisesti ihan kivasti yhteensopivaa soitantaa, kunnes väistämättäkin jossain vaiheessa eteen tullut riitasointu sekoittaa koko orkesterin.

Olen usein miettinyt, että mikä yhtälössämme oikein mättää. Ehkei kyse ole maanlaajuisesta, vaan pelkästään Kaliforniassa, lähinnä naisten keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä, mutta en vain pääse mukaan siihen jatkuvaan oumaigaadin hokemiseen, riemunkiljahduksiin, jokapäiväiseen shoppailuun ja aikuisten ihmisten toisilleen kuin lapsille lässyttämiseen. Vaikka nauran, puhun ja hymyilen suomalaisella mittapuulla paljon, en siltikään osaa olla niin super excited ruokakauppaan menosta tai hyppiä tasajalkaa ja taputtaa käsiäni yhteen, kun näen tuttavani uuden käsilaukun. Suoraan sanottuna, en edes tiedä mitä pitäisi tapahtua ja millaisella lääkityksellä, että innostuisin yhtä paljon kuin paikalliset naiset nähdessään Tiffanyn TV-mainoksen. Kun katselen kirkuvaa naisjoukkoa vieressäni, en juuri voisi tuntea itseäni ulkopuolisemmaksi.

Toinen vaikeus liittyy syvällisempään keskusteluun, lähinnä erilaisten ongelmien puimiseen, sillä käsityksemme ongelmista ja niiden vakavuudesta ovat hyvin erilaiset. Keskustelu kaatuu usein suustani tahattomasti lipsahtaneeseen kysymykseen: "...niin mikä siinä on ongelma?". Minä kun en useinkaan näe ongelmaa siellä, missä heidän mielestään on maailmassa valtavan suuri virhe. Pahimmiksi keskustelunaiheiksi paikallisten kanssa ovatkin osoittautuneet parisuhdeongelmat, tai ihan vain parisuhde ilman ongelmaa. Näkemyksemme aiheista ovat usein niin kaukana toisistaan, että tuntuu yht'äkkiä hyvinkin järkevältä, että olemme syntyneet eri puolille maapalloa.


No, tunne on varmasti molemminpuolinen ja olen paikallisten silmissä yhtä omituinen, kuin hekin ovat minun silmissäni. Ylenpalttisesta kikatuksesta, riemunkiljahtelusta, tukan haromisesta ja lässytyksestä huolimatta ovat paikalliset mukavia ihmisiä eikä Kalifornia muutenkaan ole yhtään hassumpi paikka elää. Mutta syvällisempien aiheiden käsittelyn jätän kyllä suosiolla seuraavaan suomalaistapaamiseen tai tulevaan Suomen matkaan. 

Mitenkäs te muut, oletteko löytäneet sydänystäviä maailman eri kolkista vai tuntuuko siltä, että lopulta vain suomalainen voi ymmärtää suomalaista?

 

 

Share

Kommentit

HennaM (Ei varmistettu)

Olen ollut nyt USA:ssa nelisen vuotta ja nyt kun oikein asiaa ajattelen, minulla ei esim. ole puhelimen muistiossa ainuttakaan amerikkalaisen naisen puhelinnumeroa. Kaikki paikalliset tuttuni ovat joko suomalaisia, suomensukuisia amerikkalaisia tai sitten muualta tänne tulleita siirtolaisia. Toki niitä vuosien varrella tutuksi käyneitä amerikkalaisia on, joiden kanssa aina vaihdetaan kuulumiset ja muodolliset kyläilykutsut, mutta niitä kutsuja ei koskaan sitten koskaan viedä käytännön tasolle. Se tuntui aluksi kummalliselta, mutta nyt siihen on jo tottunut. Joskus mietin, että mikä hemmetti minussa on vikana, kun kukaan ei koskaan otakaan yhteyttä, vaikka meidän piti tavata, mutta vuodet ovat opettaneet, että tuo "Great seeing you, let's get together some day and do something fun!" ei oikeasti tule aiheuttamaan mitään toimenpiteitä tulevaisuudessa. Hassut amerikkalaiset. Suomessa pidetään aina lupaukset! Niin!

Ystävyyssuhteissa minulle merkittävintä on keskusteluyhteys eli samalla aaltopituudella seilailu, joten kyllä nuo blogitekstissä mainitsemasi asiat ovat häirinneet usein minuakin. Timanttisormusten vertailu nyt ei vaan ole top vitosessa minun kahvipöydässäni.

Noiden kulttuurierojen lisäksi koen vaikeutta myös siinä, että englannin kielen taitoni ei ole lähellekään täydellinen. En pysty ilmaisemaan itseäni samalla tavalla kuin suomeksi ja joskus minusta tuntuu, että aksentti englannissa aiheuttaa jenkille usein epäluulon eli merkin jonkinasteisesta tyhmyydestä tai vajaasta älystä. Ottaa päähän, että pidetään tyhmänä siksi, että sanavarasto ei ole ihan kattava sivistyssanojen kohdalla ja joskus vaan on p*ska englanti -päivä.

Paljon on täällä meidänkin alueella 30-40 -vuotiaita suomalaisia, jotka pitävät tiiviisti yhteyttä ja joskus kokoontuvat juhlien merkeissä tai hyvällä tekosyyllä. Eli kyllä sitä tulee hakeuduttua usein oman heimon pariin, näin se näköjään on. Täällä ulkomailla asuessa on kyllä se hyvä puoli, että tarpeen tullen ei sitten tarvitse törmätä ainoaankaan suomalaiseen naamaan vaikka viikkoon, jos ei huvita. ;)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hah, joo, tuo on niin tyypillistä, että tavataan vaikkapa jossain bileissä, on muka-kivaa ja sovitaan, että nähdäänpä vielä. Paskat ikinä mitään nähdä. Joskus jaksoin vielä pettyä, mutta enpä oikeastaan enää.

Itse ystävystyin erään jenkkitytön/-naisen kanssa ja tultiin aika mukavasti toimeen. Mutta sitten hänelle tuli kaikenlaista parisuhdedraamaa ja kun niitä sitten alettiin puimaan niin... oikeasti, se aaltopituus oli kyllä ihan eri sfääreissä kuin omani. Meidän kaverisuhteeseen tuli siinä hässäkässä pieni särö, koska en voi ihan suoriltaan niellä sitä, miten hän parisuhdeongelmansa hoiti. Tiedätkö, välillä näillä paikallisilla naisilla on moraali niin kateissa, käytetään törkeästi miehiä hyväksi ja kuvitellaan vielä, että se on ihan ok.

Itselläni on myös hieman ontuva englanti, tulen kyllä toimeen ja saan useinmiten asiani ilmaistua, mutta kyllä siitä puuttuu sellainen terä. Suomeksi kieleni on melkoisen rikasta, puhun paljon, tykkään sanaleikeistä ja tilannehuumorista, mutta se ei vain englanniksi samalla tavalla onnistu. Siksi tuntuu välillä, että olen niin tylsä, että senkin takia on vaikeaa ystävystyä. Kaikki kyllä aina vakuuttelee, että englantini on ihan riittävän hyvä ja onhan se, kun vertaa vaikkapa moniin täällä asuviin aasialaisiin tai meksikolaisiin. Mutta silti. Olen vain sillä(kin) saralla hieman tyhmä.

Ja tuosta suomalaisiin törmäämisestä... odotahan vaan, kun päästät suustasi sen yhden härskin lauseen jossain julkisella paikalla, niin nurkan takana sattuu varmasti olemaan se kylän ainoa suomalainen joka sen kuulee...

JonnaH. (Ei varmistettu)

Itselläni on japanilainen kaveri, uskomatonta mutta totta, hän on ihan kuin me suomalaiset. Rauhallinen, mutta paremmin tutustuttaessa todella hauska ja rento. Tosi syvälliseksi keskustelut menevät parin viinilasin tai oluen jälkeen, ihan kuin meillä suomalaisillakin. Ainoastaan se pieni hento liikehdintä erottaa hänet minusta, suomalaiset naiset kävelevät rempseämmin. Eräs kesä hän toi myös japanilaisen kaverinsa mukaan kylään viikoksi, myös hän oli täysin samanlainen. Tuli jotenkin fiilis, että nyt mä ymmärrän, miksi ne japanilaiset tykkää suomalaisista ja ravaavat täällä lomillaan ja maksavat siitä hirveitä summia. Ihmisinä ollaan tosi lähellä toisiamme, ainoastaan maa missä asutaan on erilainen.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Vau. Enpä ole ikinä ajatellutkaan, että japanilaiset olisivat kuten me :O Täytyypä pitää mielessä. Japani voisi siis olla potentiaalinen seuraava asuinmaa ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Joskus kyllä tuntuu, että suomalainen ei ymmärrä edes suomalaista. Toiset tekee kärpäsestä härkäsen ja toiset taas ei ymmärrä, miksi asiasta on pitänyt nostaa sellainen meteli. Sanoisin, että näitä kulttuurieroja löytyy myös ihan Suomen valtion rajojen sisäpuolelta. Ihmiset ovat vain erilaisia :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Totta. Niin pieniä kuin suomalaisyhteisöt täälläkin ovat, niin kyllä joukkoon mahtuu niitäkin joiden kanssa ei synkkaa yhtään. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että vaikka me ulkosuomalaiset asutaankin kaukana Suomesta, että tultaisiin täällä kaikki toimeen keskenämme.

minä-tässä-hei
A modo mio

Minä joudun päivittäin elämään tuon asian kanssa, vaikka olen Suomessa... Ihan vain siksi, että olen naimisissa italialaisen kanssa. Meillä suurimmat kulttuurierot tulevat esiin, kun esimerkiksi haluaisin tehdä jotain yksin, jos miehen perhe on meillä käymässä. Esimerkiksi lenkille lähteminen olisi epäkohteliasta, kun kotona on vieraita (jotka viipyvät viikon). Niin minä sitten aina joudun raahaamaan anoppini mukanani (joka kävelee hitaammin kuin mato). Italiassa asuessani en minäkään löytänyt montaa paikallista ystävää, koska tuntui, että naisten välillä kilpailtiin koko ajan ympärillä olevien miesten huomiosta ja minä (blondi) sain usein enemmän huomiota, joten minun kanssani ei kannattanut hengata. 

Minäkin kaipasin ulkomailla asuessani suomalaisia, suomalaista luontoa ja suomalaista byrokratiaa. Nyt taas välillä tuntuu, että muuttaisin pois vaikka huomenna. Välillä ihmiset ovat täällä niiiin juntteja, esimerkiksi alkoholin suhteen :)

 

 

 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Tuo kyllä varmasti tekee parisuhteesta mielenkiintoista, kun tullaan eri kulttuureista... ja etenkin, kun ollaan ulkomaalaisen perheen kanssa tekemisissä. Se puoliso varmasti on jo suomalaiseen kulttuuriin jollain tapaa sopeutunut, mutta perhe ei välttämättä sopeudu koskaan.

Tiedätkö, minä kaipaan joskus jopa sitä suomalaista junttiutta. Siinä on tavallaan jotain kamalan hellyttävää :D

Sändi (Ei varmistettu)

Lähdin 17-vuotiaana Ranskaan vaihto-oppilaaksi ja löysin oman heimoni. Kerrankin minua ei tuijotettu, kun innostuin ja puhua papatin minkä huonolla kielitaidollani pystyin. Myös rankat asiat puitiin suoraan ja osittain suurella tunteella mutta päällimmäiseksi jäi mieleen se lämpö, jolla jokaista kohdeltiin ja vieraanvaraisuus, jolla 3 eri perhettä otti minut avosylion vastaan osaksi perhettä. Ja ilo ja nauru ja huumori. Se, että tykkäsi olla esillä ja esiintyä oli normaalia, eikä kamalala tavalla noloa kuten Suomessa oman perheen, ystävien ja (musiikki)luokan ulkopuolella.

Vuosi kasvatti ja antoi itseluottamusta. Siitä on nyt yli 20 vuotta enkä niin hirveästi ole jaksanut sen jälkeen pingottaa ja miettiä mitä minusta ja kohkaamisestani ajatellaan. Toki sitä on vähän iän myötä rauhoittunutkin, mutta saataan edelleen laulaa itsekseni Ikeassa jos siltä tuntuu. Jos joku siitä häiriintyy, niin ainahan voin esittää olevani ranskalainen turisti.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hihi, minä olen tainnut saada täällä ihan vaan kylähullun maineen käyttäytymällä suomalaismaisesti :) No, enpähän sekoitu paikallisiin.

HennaM (Ei varmistettu)

Kylähulluus <3

ninoh

Aika samat fiilikset tullu jenkeistä  tuolla inkkarireservaatin puolella..kaikista muista maista kehittyy ystävyyksiä helposti,mutta jenkeillä on aika ylpeäkin maine..Mutta kaikki on aina näkökulmasta niin kiinni esim Suomessa en voi käsittää valitusta ja negatiivisuutta ollenkaan,ja suurin osa ongelmista vaan on just niitä et kaikki on vaan liian hyvin ..Olen onnekas tavallaan ,että perheessä on esim romanialainen ja meksikolainen sillä tunnen nykyään kamalaa kiitollisuutta ihan joidenkin perus asioista esim ruoka ja terveydenhuolto ..Miettinyt kanssa miksi ystävyys on niin paljon rakentaa jonkun kanssa joka puhuu suomea, vaikka taitaisimme hyvin muitakin kieliä ,joskus jonkun hyvin erilaisenki tyypin kanssa ,mutta kun puhutaan suomea se on joskus helpompaa.Minusta iso osa johtuu suomalaisesta suoruudesta,siitä ,että vähempi esitetään mitään, eikä ole niin koreita tapoja olla ylikohtelias,halata jne se kaikki tapahtuu sitten aikanaan kun sitä oikeasti tarkoittaa..

Onne uudestaan :)  mahtavan oloiset synttärit sulla <3

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ehkä se suomalaisten kesken ystävystyminen on sen takia helpompaa, että me tiedetään, kun toinen sanoo jotain, että mitä se sillä oikeasti tarkoittaa. Luulen, että jokaisessa kansallisuudessa on niitä omia juttuja siellä rivien välissä, jotka voi tietää vain samaa kansallisuutta oleva. Ja toisaalta, kun itse sanoo jotain, niin voi luottaa siihen, että ainakin yleensä se vastapuoli ymmärtää yskän.

Dirndl (Ei varmistettu)

Muutin Saksaan 18-vuotiaana. Kavereita alkoi parin vuoden jälkeen olla ihan mukavasti, läheisimmät olivat muita skandinaaveja ja suomalaisia, mutta myös paikallisten kanssa alkoi juttu luistaa. Kunnes.. Huomasin olevani saksalaisiin naisiin verrattuna todellinen kummajainen, kun tein käytännön asioita itse (huolsin polkupyörää, selvitin mikä tietokoneessa on vikana jne), ilman miesten apua. Vaikka Pohjois-Saksassa ollaan mentaliteetilta melko samanlaisia kuin pohjoismaissa, on naisten asemassa ja kirjoittamattomissa käytössäännöissä edelleen isoja eroja. Lopulta alkoi ahdistaa ihan hulluna se, että naisen pitää ensisijaisesti olla vaimo ja äiti ja riippuvainen miehestä.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

No sehän on sitten ihan kuten meillä täällä jenkeissä :) Tuntuu, että melkein jokaisen paikallisen naisen agenda on opiskella itselleen ensin ammatti, sen jälkeen mennä naimisiin ja tehdä lapset ja jäädä kotiin. Sitten joskus ehkä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, jos on ihan pakko, käytetään sitä ammattitaitoa josta on joskus maksettu maltaita...

_kuutti_ (Ei varmistettu)

Hassua, mulla on ihan päinvastaisia kokemuksia! Asuin USAssa useita vuosia (sekä itä- että länsirannikolla), eikä kaverien löytäminen ollut mikään ongelma. Vielä nytkin, vuosia Suomeen muuton jälkeen, moni maailman läheisimmistä kavereistani asuu sillä puolen rapakkoa. Eikä kyeesssä todellakaan ole mistään "OMG"-kiljuvista yli-innostujista. :) En tiedä olinko vain todella onnekas jokaisessa kaupungissa jossa asuin kun törmäsin niin moneen hyvään tyyppiin. Ehkä se, että olin tottunut hyvin monenlaisiin ihmisiin Jenkkeihin muuttaessani auttoi (vietin lapsuuteni/nuoruuteni asuen ympäri Eurooppaa).

Itse asiassa missään muualla kuin Suomessa ei ole ollut näin vaikea saada kavereita! Nyt alkaa ilmeisesti vihdoin kaveriipiiri hahmottumaan, tässä kepeästi 3-4 vuotta Suomeen muuttoni jälkeen... Vaihdetaanko? :D

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Minkä ikäisenä olet täällä ollut? Musta vähän tuntuu, että mitä nuorempana tänne tulee, niin sitä helpompi on löytää omalla aaltopituudellaan olevaa seuraa. Ja toinen juttu, jos täällä käy koulua, niin sieltä koulusta varmasti löytyy enemmän samanhenkisiä ihmisiä.

Pitäisi varmaan hankkiutua paikallisiin moottoripyöräily-ympyröihin. Sieltä saattaisi löytyä muunkinlaista seuraa suunnilleen ikäisistäni, kuin vain niitä, joiden päähän ei mahdu muuta kuin naimisiin meneminen ja lastenteko.

_kuutti_ (Ei varmistettu)

Toi on kyllä hyvä pointti, olin paljon nuorempi kun sinne muutin. Mutta itse asiassa kouluista/yliopistoista en kuitenkaan löytänyt kummallakaan rannikolla niitä ihan lähimpiä ystäviä. Harrastin musiikkia joten niihin ympyröihin päästyä aloin tutustua ihmisiin. Mutta joo, kyllä kaikki varmaan alkoi noista bändikuvioista ja bändikavereista. Heh, olin ehkä monessa paskassa bändissä mutta niiden kautta tapasin sentään aivan timanttisia ihmisiä. :D

Eli tuo moottoripyöräharrastuksen kautta ihmisiin tutustuminen voisi olla sulle tosi hyvä tapa löytää niitä kavereita!

Nāiádes
Naiádes

Aloitin kirjoittamaan tänne kommenttia, kunnes tulin siihen tulokseen, että sen vähintään kilometrin mittaisen kommentin voin tietysti suoraan kirjoittaa oman blogini puolelle..: D

Kauankohan menee että siihen tottuu, että ylipäätään on oma blogi?

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hmmm.... 5 sekuntia? :D

sanniiii (Ei varmistettu)

Aah, kuulostaa niin tutulta :) olen asunut ulkomailla 10-vuotiaast alähtien eli näillä viikoilla tulee noin 10 vuotta kuluneeksi :D Tähän mennessä olen asunut kahdessa maassa, toisessa missä perheeni asuu ja toisessa jossa olen nyt vuoden opiskellut ja AINA on tullut oma suomalaisporukka löydettyä :D Toki ensimmäisessä asuinmaassani oli suomalaisporukka helppo löytää, koska siellä on varmasti Ruotsin jälkeen eniten suomaisia koko Euroopassa töiden takia :D Vuoden päästä koittaa opiskelujen takia lähtö Ranskaan ja Ruotsiin, joista Ruotsia odotan niin innolla, kun Suomessa en ole ikuisuuteen asunut ja mitä tahansa suomessa asuvat suomalaiset sanovatkaan, niin kyllä ne ruotsalaiset ovat niin ihanan samanlaisia kun me, varsinkin jos yhtään monikansallisemmassa joukossa pyöritäänkään!

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Hah, meidän suomalaisympyröissähän pyörii myös ruotsalaisia ja sopivat hyvin porukkaan! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Omat kokemukset ovat varsin rajalliset, en ole itse ollut vaihdossa tai asunut ulkomailla. Mutta costa ricalaisesta kämppiksestä tuli yksi lähimmistä ystävistäni :) ymmärrän kuitenkin tuon, no, sanotaanko temperamenttieron vaikutuksen. Kyseinen tyttö käyttäytyy hyvin eri tavalla ollessaan muiden etelä-amerikkalaisten kanssa. Eli kiljuu, puhuu lujaa ja kikattaa puolelle lauseista ;) Ollessaan minun kanssani hän käyttäytyy niin sanotusti suomalaisittain. Hän pitää molemmista kulttuureista, kun taas muut hänen vaihto-oppilas kavereistaan eivät "sopeutuneet" yhtä hyvin. He siis viettivät koko vaihto-aikansa etelä-amerikkalaisten ryhmänä, keski-eurooppalaiset pysyivät omana ryhmänään ja osuipa kyseiseen vuosikertaan myös suuri ryhmä italialaisia jotka eivät jättäneet toisiaan hetkeksikään. Ei niin että sekoittuminen olisi välttämätöntä, kukaan ei tullut tänne esimerkiksi oppiakseen suomea.

Joten ymmärrän kyllä vaikeudet, osin siksi en ole halunnutkaan lähteä vaihtoon. Pidän suomalaisesta mielenlaadusta :D en jaksa jatkuvaa pirteyttä tai kova-äänisyyttä (Eli Kaliforniaan ei kannattane lähteä). Jos johonkin lähtisin, voisivat valintojani olla ehkäpä Iso-Britannia tai Saksa. Tosin Saksan tietyt osat epäilyttävät sukupuolirooliensa vuoksi, tuttavaperheemme asui etelä-saksassa neljä vuotta, ja voi sitä kotirouva/kodinhengetär-kulttuuria :/ miehet olivat todellakin perheen "päitä" ja naiset palvelijoita... päiväkotejakin löytyi kaupungista vain pari kappaletta koska kyllähän äidin nyt pitäisi omat lapsensa hoitaa.

Sukupuoliroolit eivät nyt ehkä suoranaisesti liity aiheeseen :D mutta ne ovat yksi perustavanlaatuinen ero suomalaisten ja tiettyjen kulttuurien ajatusmaailmoissa, joka vaikuttaa myös ystävystymiseen ja toisen ymmärtämiseen.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Kyllä se sukupuoliroolitus varmaan liittyy osaltaan siihen samalla aaltopituudella olemiseen. Ainakin täällä Orange Countyssa tuntuu siltä, että valtaosa naisista haluaa vain uida rikkaan miehen pöksyihin, mennä naimisiin, saada sen pienen talon hintaisen sormuksen, hankkia neljä lasta ja koiran ja jäädä kotirouvaksi "hoitamaan kotia", jonka sekin hoitaa todellisuudessa joku meksikolainen.

Annemaris

Älä huoli, ei se ole vaan Kalifornian ongelma. Ihan maanlaajuisesti naiset on siellä eri maasta kuin suomalaiset naiset :D

Mä oon asunut Jenkeissä 17-vuotiaana kun olin vaihtarina Pennsylvaniassa. Mä huomasin tosi nopeeta et mun oli pakko unohtaa se melankolinen luonteeni ja käydä ostaa Hollisterista se huppari, millanen kaikilla muillakin oli. Mä jotenkin luulin et se ois vaan high school juttu, mutta oon käynyt vierailemassa kavereiden ja isäntäperheen luona ja sama meininki siellä on viel kavereilla vaikka ne ois pyöräyttänyt vauvan jos toisenkin jo. Se on vaan sitä kulttuuria kai.

Ymmärrän et se on vaikeeta, mut nähtävästi sä et kuitenkaan beat yourself up over the fact et sul ei oo superläheisii amerikkalaisia naisystäviä.

Tällä hetkellä asun Lontoossa. Mulla on täällä muutama todella hyvä kaveri ja sit paljon tuttuja töissä joiden kanssa on kiva hengailla mut tiedän et ne on sellasia ihmisiä et ne ei tuu koskaan tajuu mua. Eikä mun parhaat brittiystävätkään aina tajuu. Huomaan et selitän mun käytöstä ja taustoja useesti. Mut ei se selittely haittaa, kun ne sit oikeesti tajuu miks mä käyttäydyin eri tavalla kuin ne joissain tilanteissa. Ne on nii hyvii tyyppei et ne tajuu.

Plus työpaikan skanditoverit ymmärtää mua täysin. Paras esimerkki tästä oli se kun meillä aloitti uus ruotsalainen muija ja me alettiin vaan heittää ihan kamalaa läppää toisistamme sanomalla tosi ilkeitä asioita toisistamme. Muut työkaverit kahto vierestä et mitä hittoa mut me tajuttiin heti et tää on sitä skandisarkasmia. Ja sitä ei helposti löydä muunmaalaisten kanssa.

Mutta allekirjoitan väitteen: lopulta vain suomalainen voi ymmärtää suomalaista.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Siis kyllä näiden jenkkien kanssa on tosi hauskaa hengailla, jopa niiden OMG-tyyppien kanssa. Mutta se sellainen syvällisempi ystävyys on toistaiseksi jäänyt kokematta. Vaikka on minulla tuossa yksi hyvä aihio kiikarissa, joten ei nyt vielä heitetä kirvestä kaivoon :D

Pöytä koreaksi

Täällä Korean perämetsässä ei suomalaisten seurasta ole tietoakaan, ja 90% niistä vähäisistä ulkomaalaisista on amerikkalaisia. Koska korealaisten kanssa ei oikein yhteistä kieltä (vielä) ole, niin olen yrittänyt ystävystyä amerikkalaisten kanssa, mutta huomasin aika pian, että minulla ei kertakaikkiaan ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Josko korealaisetkin ovat omanlaistaan väkeä, ja melkoisen ylitseampuvia hekin, niin jotenkin välillä koen sen jenkkiporukan kuitenkin olevan kaikista kauimpana omasta maailmastani. Valitettavaa, mutta totta. Onneksi toki poikkeuksiakin löytyy! Ja jatkan etsimistä, kun en millään haluaisi niputtaa kuitenkaan kaikkia amerikkalaisia samaan kastiin. Mutta niitä suomalaisia hengenheimolaisia, niitä välillä kaipaan. Paljon.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Uh, Korea voisi olla aika eksoottinen paikka elellä noin niin kuin ihmissuhteiden kannalta.

Ja asia on juuri näin kuten sanoit, poikkeuksiakin on. Eli eiköhän vain jatketa etsimistä ;) Onneksi minulla on täällä niitä suomalaisiakin.

VierasMies (Ei varmistettu)

Noo, kun valitsee Kaliforniasta taman kuuluisan sulaton nimelta Bay Area, niin loytaa itsensa valittomasti keskelta nuudelinsekaista kiinalaiscurrykeittoa, etta oksat pois. Ei tarvitse lahtea Kiinaan, Koreaan eika Intiaan kokeakseen aivan periautenttista aasialaismeininkia. Kylla ne on sitten meista lahempana kuuta, jos jenkki on kokolailla puolessamatkaa.
Ehkapa jos osaisi jalon hossottamisen taidon, niin naista saisi hyvaa kaveria.

annemi

Hmm... juuuu, olen kyllä löytänyt sydänystäviä maailmalta mutta lähinnä saksalaisia :D saksalaiset ja suomalaiset muistuttavat toisiaan kuitenkin hurjasti enemmän kuin suomalainen ja amerikkalainen, tämän huomasin myös työmatkallani. Olin aivan hämmentynyt siitä että ihmiset tulevat juttelemaan tuntemattomille kaupassa ja kun kaikki on vaan niin UPEETA. Hih. 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Joo. Kaikki on awesome ja so cool!

tiia_

Mä vierastan kamalasti sellaista ajatusta, että kansallisuus määrittäisi ihmistä niin voimakkaasti, ettei kahdesta eri kulttuurista tulevan ihmisen välinen aito yhteys olisi mahdollista. Mä uskon vahvasti ihmisten väliseen kohtaamiseen - ehkä osittain siksi, että mieheni on amerikkalainen ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan. :) Toisekseen koen välillä tosi ärsyttävänä sen suomalaisuusmyytin, jonka mukaan kaikki suomalaiset olisivat jotenkin keskenään samanlaisia. Oman kokemukseni mukaan eivät ole, enkä ole kovinkaan monen kanssasuomalaisen kanssa ystävystynyt ulkomailla asuessani. Ehken sitten itse ole luonteeltani mitenkään erityisen suomalainen, mitä se sitten tarkoittaakaan... Itse asuin USA:ssa kolme ja puoli vuotta, ja ystävystyin kyllä paikallisten naisten kanssa. En tosin tuntenut ketään OMG-tyyppiä, joka olisi esitellyt timanttisormuksiaan. :) Amerikkalaiset naispuoliset ystäväni olivat ihan tavallisia aitoja, omanlaisiaan naisia, jotka tosin olivat tottuneet enemmän naisten ja miesten töihin ynnä muihin sukupuolisidonnaisuuksiin kuin minä, mutta se ei minua sinänsä häirinnyt. 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Musta tuntuu, että ollaan sun kanssa ennenkin käyty keskustelua samasta aiheesta :) Ei koskaan pitäisi yleistää, tai ainakaan ajatella niin, että 100 % kaikki ovat tietynlaisia. Olen itse asunut nyt täällä O.C.:ssa ja aikaisemmin Bay Arealla San Josessa. Ja täytyy sanoa, että mielummin minä täällä etelässä olen. Vaikka osa naisista onkin vähän sellaisia... hmm... no, O.C. housewife -tyyppisiä niin toisaalta taas rannan tuntumasta löytyy enemmän sellaista rennompaa surffaus-meininkiäkin. Harmi, että me asutaan vähän täällä sisämaassa. San Josessa taas oli niitä uraihmisiä ja kaikki oli kovasti tekohienoa, mutta OMG:ta ja bimboilua oli selvästi vähemmän. Mutta kun ei se sellainen tekohienous ja urahössötyskään oikein meikäläiseen iske. Tietysti käsitykseni ihmisistä rajoittuu siihen näennäishienoon lähiöön jossa silloin asuin. Muutenkin täytyy aina itseään muistuttaa siitä, että kun en käy paikallisesti töissä tai koulussa, niin tutustuminen ihmisiin on aika rajallista.

tiia_

Joo, mullekin tuli kommenttia vääntäessä sellainen olo, että ihan kuin olisin kommentoinut sun postaukseen jotain samantyylistä ennenkin. :) Mua kiinnostaisi kauheasti käydä länsirannikolla, koska olen aika monelta kuullut, että siellä on tosi erityyppisiä ihmisiä kuin idässä, just sellasia real housewifes-tyyppejä. Mullakin USA:ssa asuessa tuttavapiiri rajoittui tietynlaisiin ihmisiin - miehen työkavereihin ja niiden vaimoihin, miehen perheenjäseniin, taiteilija- ja hyväntekeväisyysporukkaan... sellaiseen varsin maanläheiseen ihmisjoukkoon. Ja nyt kun mietin, niin kyllä meidänkin entisessä kotikaupungissa oli niitä McMansions-alueita, joissa varmaan asui just sellasia housewifebimboja. :) 

VierasMies (Ei varmistettu)

Californiassahan saattaa tuota "housewife" meininkia hyvinkin kehitta fakta, etta taalla hyvatuloisempi ja kymmenen avioliittovuoden jalkeen eronnut henkilo maksaa sille heikommin tienanneelle puolisolle elatusmaksua. Juuri niin, ELATUSMAKSUA. Aikuiselatusmaksua!!
Kaverin perhepiirissa ex-vaimo nauttii 5000$ kuukausittaisesta elatusmaksusta - puhdasta nettoa lapaseen. Ei siis mikaan ihme, etta taalla tuo meininki on hiemankin erikoista, etenkin monen bimbon kohdalla. Vaika kylla taalla mies yhtalailla elatusmaksua saa mikali nainen on se korkeammin tienaava.
Pelkalla lakisaadoksella jo ajellaan asiaa taysin kasittamattomaan suuntaan, ja kun naisille dating handbookissa jo opetetaan juurta jaksain miten sen miehen tulee kustantaa kaikki - no, naitahan sitten piisaa. Toki myos ihan normaalejakin tapauksia, mutta kylla 35 miljoonaan mahtuu joka lahtoon

Heli L (Ei varmistettu)

Ite oon asunut nyt Kreikassa 9 kuukautta. Voin samaistua sun fiiliksiin ihan 100-prosenttisesti... Mutta uuden parhaan ystävän onnistuin kuitenkin löytämään! Siis sellaisen, jonka kanssa ihan oikeasti sävel on sama, ja sillon kun meno sattuu vahingossa menemään nuotin vierestä, niin silloinkin se tekee sen meillä molemmilla yhtä aikaa. Ollaan myös sopivasti erilaisia persoonia, joten ei tunnu, että kaveeraisin peilikuvani kanssa. Tää on ollu ihan mahtavaa :)

Iloista melankoliaa (Ei varmistettu)

Ulkomailla asuessa oppii kyllä paljon itsestään, siitä, mitä se suomalaisuus oikein on ja mitä suomalaista kantaa mukanaan maailmalle. Sun postissa kolahti erityisesti mainitsemasi melankolisuus. Siinä missä mun mielestä on ihana kuunnella melankolisia biisejä, mun brasilialainen poikaystävä on että "miksi tuollaisia surullisia lauluja kuuntelet, onko kaikki hyvin" ja minä siinä yritän selittää että joo kaikki kunnossa ja ne kappaleet on kauniita, ei surullisia. :) Olen Saksassa asunut kohta kolme vuotta ja ystäväpiirini koostuu sekä saksalaisista että muista ulkkiksista (vaikka täällä paljon suomalaisia onkin, en ole hakeutunut heidän seuraansa ja vain mulla on vain yksi suomalainen ystävä). Ehdottomasti parhaat ystävyyssuhteeni olen luonut muihin ulkomaalaisiin. Ehkä sitä jakaa samat kokemukset ja voi yhdessä puhista paikallisten pilkutukselle ja tuhansien sääntöjen ja lakien viidakolle.

Niin ja pitää vielä sanoa, että sun blogi on ihana, elämänmakuinen! :)

Luminosa

Samoja fiiliksiä sekä blogitekstin että kommenttien osalta olen myös itse kokenut asuessani Italiassa. Se on melkoinen järkytys, kun tajuaa, että vaikka on kotimaassaan sosiaalinen, niin ulkomailla se ei olekaan enää niin helppoa. Sitä kun ei pysty ymmärtämään, miten toisissa kulttuureissa pitäisi käyttäytyä.

Vaihto-opiskeluvuoteni aikana sain kaksi todella hyvää ystävää - toinen Italiasta ja toinen Liettuasta. Sen lisäksi oli iso kasa ihmisiä, jotka juuri huutelivat, että "oot mahtava, nähdään pian", eikä heistä ikinä kuulunut mitään. Se jaksoi kyllä ärsyttää pohjalaista naista. Miksi pitää sanoa, että nähdään, vaikka ei ole mitään tarkoitusta nähdä? Kysyinkin italialaiselta ystävättäreltäni, miksi hän sanoi kaverilleen, että nähdään, vaikka hyvin tiesi, ettei olisi enää aikaa nähdä. Ystäväni totesi, että on liian tylyä, jos ei sano niin. En sitten tiedä, onko olemassa jokin koodisto, joka kertoo, milloin toinen haluaa tosissaan nähdä ja milloin ei.

Toisaalta tuo sama ongelma toimii tosiaan myös ihan Suomen sisällä. Olen kasvanut Etelä-Pohjanmaalla, ja suurin osa nykyisistä ystävistänikin on pohjalaisia. Olen siis tottunut siihen, että ihmiset tarkoittavat, mitä sanovat. Sovituista asioista pidetään kiinni. Välillä kuitenkin törmää siihen, että kaikkialla Suomessa ihmiset eivät aina ihan tarkoita, mitä sanovat. Asioista pitää muistuttaa ja varmistella, että oliko tarkoitus nähdä vai ei. Se on outoa. Jos minä sanon, että huomenna klo 12 mennään lenkille, niin silloinhan mennään lenkille. Ei sitä tarvitse enää erikseen varmistaa!

Loppuun voin vielä todeta ympäripyöreitä korulauseita. Tottakai jokainen ihminen on yksilö, mutta jokainen yksilö on myös kasvanut ympäröivässä kulttuurissaan. Sen vuoksi on perusteltua koittaa ymmärtää ihmistä kulttuurisen ympäristön perusteella.

Ada33 (Ei varmistettu)

Voisinko sanoa...näin molemissa päädyissä Kaliforniaa asuneena, että ongelma taitaa olla sun asuinalue. En sano etteikö ihmiset siellä päin olisi aidosti ystävällisiä ja mukavaa seuraa, mutta syvällisyyttä ei oikein taida löytyä (on toki poikkeuksia). Itse olen löytänyt paljon omanlaisempaa porukkaa San Francisco-alueelta, ja monet täällä eivät olekaan alkuperäis asukkaita, vaan esim. Coloradosta ja North-Carolinasta. En tahtoisi yleistää, mutta E.-Kalifornian meininki on vähän pinnallisen puoleista. Mulla on ihania ystäviä E-Kaliforniassa, mutta sinne en taida enää muutta asumaan.

Kommentoi