Vanhempi, kunnioita lastasi

Ladataan...
Onnenpäivä

Sanonta "kunnioita isääsi ja äitiäsi" on lienee kaikille tuttu. Ja niinhän se on, ettei ruokkivaa kättä kannata nokkia. Mutta kun parhaat mahdolliset eväät elämään on jaettu ja vastuu omasta elämästä siirtynyt lapselle itselleen, jäävät vanhemmat hallitsevine vaikutusvaltoineen tosielämän näytöksessä taka-alalle ja tulisi kunnioituksen herätä myös toiseen suuntaan. Vanhempi, kunnioita lastasi.

"Mikäs teidän tytöstä tulee isona?"

"Me ollaan vähän ajateltu, että jos siitä tulisi onnellinen, niin se riittää."


Minä olen onnekas. Sen sijaan, että vanhempani olisivat pakonomaisesti yrittäneet toteuttaa omia, toteutumatta jääneitä unelmiaan minun kauttani, ovat he hyväksyneet, että suuntaa antavista vinkeistä huolimatta, saatan silti toisinaan kulkea omia polkujani. Tiedän, etteivät he välttämättä ole hyppineet riemusta ja tehneet aaltoja jokaisen valitsemani ratkaisun edessä, mutta olen aina voinut luottaa siihen, että loppupeleisssä he asettuvat taakseni ja kunnioittavat päätöstäni, olipa se mikä tahansa. Kiitos siitä heille.

Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita kuin minä. On vanhempia, jotka pitävät aikuista lasta sätkynukkenaan, tuomitsevat jokaisen eriävän mielipiteen ja halveksivat lapsensa valintoja ja tapaa elää. Ja jokainenhan tietää kuinka lopulta käy - välit viilenevät ja yhteydenpito jää pakollisiin jouluntoivotuksiin, kunnes lopulta vanhemmat lakkaavat olemasta vanhempia ja lapsi lakkaa olemasta lapsi. Maailman vahvinkin side voi katketa.

Kun aikuiseksi kasvanut lapsi ei jatkakaan vanhempien kaavailemaa hiihtäjän uraa ja unelmaminiäkin meni vaihtoon juuri häiden alla, tulisi vanhempien omasta henkilökohtaisesta pettymyksestään huolimatta kyetä kunnioittamaan lapsensa päätöstä, miellyttipä se heitä tai ei. Lapsen tehtävä ei ole elää vanhempiensa elämää, ei kulkea samaa polkua tai nähdä asioita samassa valossa. Se polku voi olla vaikeampi, helpompi tai päätyä umpikujaan, mutta lapsen aikuistuessa ei vastuu eikä valitusoikeus ole enää vanhemmalla. Välittää saa ja huolehtiakin, mutta lopulta lapsi aiheuttaa vanhemmilleen huolta juuri sen verran, kuin vanhempi antaa itsensä huolestua. Mentiin sitten aidan yli tai ali, tulisi vanhemmille riittää, että lapsensa on onnellinen.

Lapsi ei ole mitään rasti ruutuun -tilaustavaraa, joka saapuu kotiovelle halutuilla ominaisuuksilla varustettuna eikä toisaalta lapsikaan voi valita vanhempiaan. Parasta olisi siis yrittää tulla toimeen, mahtua samaan maailmaan ja kunnioittaa toinen toistaan mahdollisista näkemyseroista huolimatta. Minä nimittäin tiedän, että molemminpuolinen kunnioitus ja läheiset välit vanhempien kanssa ovat tavoittelemisen arvoisia. Siis hyvä vanhempi, hyväksy, rakasta ja kunnioita lastasi. Se on parasta mitä hänelle voit antaa.

 

 

Share

Kommentit

Enni

Osu ja uppos. Niin hyvin sanottu jälleen. Isäni sanoi joskus hurjina nuoruusvuosinani, että sellaista tekoa ei ole, etteikö aina saisi tulla kotiin. Se on minusta kans aika kauniisti sanottu ja sen opin haluan lapsellenikin opettaa.

tiippa (Ei varmistettu)

Näinhän sen pitäisi olla kuten kirjoitit. Valitettavasti tunnen ihmisen jonka vanhemmat toivoo aikuisesta lapsestaan edelleen tyyliin lääketieteen tohtoria kun hän itse on kiinnostunut aivan muusta. Hän onkin hyvin masentunut, koska vanhempansa ei hyväksy häntä sellaisena kuin on. Eikä hän uskalla opiskella alaa jota todella tahtoisi. Pitäisi vaan uskaltaa ottaa irtiotto suorituskeskeisistä vanhemmista, mutta helppoa sellainen ei ole kellekään.

PSK
Insert Cool Phrase

Oih ja voih. Itse kipuilen tämän teeman ympärillä ehkä vähän turhankin usein. Tuntuu siltä, että omat valinnat kun koskaan ei tunnu tyydyttävän vanhempiani.

Mia-Elina

Jep, se on hassua, miten pieni lapsi aistii myös sellaiset toiveet, joita ei edes sanota ääneen ja lähtee tavoittelemaan niitä asioita miellyttääkseen vanhempiaan (tai jompaakumpaa heistä). Varsinkin omalla isälläni oli/on vahvat mielipiteet maailmanmenosta, tiede ja moraali ennen kaikkea, eikä mm. minkäänlaista ymmärrystä kantaa ottavaa taidetta kohtaan (varsinkin jos meni yli jonkin kuvitellun siveellisen shokkirajan). Aika pitkälle isän miellyttäminen ja yleinen tarve miellyttää ylipäätäänkin ohjasi tätäkin tyttöä. Niinkin myöhään kuin lukion lopulle saakka. Ja senkin jälkeen kun tajusin tekeväni valintoja, oli vaikea löytää se, mitä itse todella halusi elämältä. Siispä harhailin etsien omaa kunnianhimoani maailmalla (tai ylipäätään jotain tavoitteita, vaikka sitten edes se onnellisuus, josta lähdin liikkeelle) aika hemmetin monta pitkää vuotta. :D

Ja se on nyt jännä huomata, että ne omat toiveet elämästä alkaa muistuttaa kyllä sittenkin aika paljon sitä mitä omatkin vanhemmat arvostaisi. :) Aika monia irtiottoja ja lupaakyselemättömiä asioita täytyi välissä tehdä, mutta kun kaikesta "tyhmyydestä" huolimatta onnistuu vakuuttamaan vanhempansa siitä, että ainakin mun arvoilla (suuri osa kotoa perittyjä) ja jonkinlaisella järjellä (vaikkakin omapäisellä) pystyy tekemään fiksuja valintoja ja saamaan elämässä jotain aikaan. Ennen isä uhkaili katkaisevansa tukensa, jos teen sitä/tätä (tämä lukioiässä/aikaisessa opiskeluiässä)... ihan turhaan, sillä sittenpä päätin tehdä asiat ihan omin päin, kaipaamatta edes mitään tukea. Nykyään on tarjolla kaikki tuki, mitä kaipaankin. Niin henkinen kuin rahallinenkin, mutta se henkinen turva on paras lahja, minkä vanhemmat voivat antaa.

Paras tilanne olisi tietenkin mielestäni ollut se, että olisin koko ajan, aivan alusta lähtien, voinut luottaa siihen, että saisin olla oma itseni ja luottaa omaan ääneeni. (Mutta siihen on vaikea luottaa kun toisetkaan eivät luota.) Parasta mitä vanhemmat voivat antaa lapselleen onkin itseluottamus ja luottamus omaan tekemiseen - kaikesta muusta, jopa heidän omista mielipiteistään, piittaamatta.

jännä juttu (Ei varmistettu)

jep.. välit viileni huomattavasti vanhempien kanssa kun tuli ero poikaystävän kanssa. ex pyöri vanhempieni kotona hengaillen heidän kanssaan ja uutta poikaystävääni vanhempani eivät halunneet nähdäkään. vanhempani leimasivat minut katkeraksi kun asiasta mainitsin... heillä oli kuulemma täysi oikeus olla ystäviä kenen kanssa tahtovat. totta juu, mutta HALOO!

millaiset vanhemmat valitsevat oman lapsensa sijasta jonkun muun.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lukion uskonnontunnilla luin melkoisella hartaudella asiaan liittyvän mietelmän, runon tai mikä se olikaan, kirjoittanut Kahlil Gibran.

Itse olen yrittänyt toteuttaa vanhempieni odotuksia koko nuoruuteni. Olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin elänyt myrskyisän teini-iän itsenäistymisen, mutta sellaista ei koskaan tullut. Niinpä nyt, hieman reilu kolmikymppisenä, elän ihan tyytyväistä elämääni yrittäen samalla löytää itseni. En ole tehnyt mitään hirveän suuria töppäyksiä (kyllä niitäkin on tullut), ja elämä on mennyt ihan mukavasti radallaan. Olen tällä hetkellä onnellinen, enkä keksi miten elämä voisi olla paremmin. En ole uskonut mihinkään radikaali-ideologiaan, josta olisin sittemmin kasvanut yli.

Mutta tässä on Kahlil Gibranin teksti:
Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun vanhemmat on aina tukenu mua ihan kaikessa. Niitten mielestä on ollu tärkeintä että oon onnellinen ja teen just silleen niinkun musta tuntuu. Oon todellakin nähny tosi erilaisiakin tilanteita mun kavereitten lapsi-vanhempi suhteissa. Se on saanu mut olemaan vaan entistä kiitollisempi mun vanhemmista jotka kunnioittaa mua kaikkine päätöksineni ja virheineni. Saan olla viallinen ja välillä ihan pihalla, kunhan edes yritän viedä elämääni sinne onnellisempaan suuntaan! Sitten ne varmasti puuttuis enemmänkin jos alkaisin olla jatkuvasti tosi allapäin.

Ainahan ne koittaa vähän neuvoa ja antaa vinkkejä, mutta yleensä mun kapina nostaa päätään ja teen uhallani just päin vastoin. :D Hakkaan sitten päätä seinään kymmenettä kertaa, mutta saan silti tulla aina takaisin kotiin ja voivotella, että miten sitä olin taas tyhmä. Kohta pitäisi taas tehdä päätöksiä uuden asuinpaikan suhteen, kun pitäisi muuttaa takaisin Suomeen. Tiedän miten paljon äiti haluaisi minut vihdoin ja viimein takaisin johonkin vaikka edes 100 kilometrin säteelle kotoa, mutta se vaan puree hammasta ja sanoo että tee ihan miten tykkään ja mikä tekee sut onnelliseksi. Jos haluaisin muuttaa kuuhun, mua tuettais silti.

Toisaalta välillä ois kyllä helppoa, kun joku muu tekis elämän päätökset mun puolesta (varsinkin nyt kun tosissaan pitäis paluumuuttaa), mutta pitemmän päälle se ois kyllä ihan tosi kuluttavaa!

Kommentoi

Ladataan...