Vauvabuumin toinen tuleminen
Voi hyvä tavaton, kuinka onkaan Facebook-uutisvirtani pullollaan iloisia vauvauutisia. Olen ilmeisesti saapunut sellaisen iän rajamaille, jolloin haikara vierailee ahkerasti siellä täällä perheenlisäystä kylväen. Samanlainen ilmiö oli havaittavissa myös siinä reilun kahdenkympin tietämillä, jolloin ne, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti nuorena vanhemmiksi tahtovat, alkoivat saada lapsia. Nyt kolmenkympin huitteilla vuorossa ovat ne, jotka siirsivät lapsentekoa tuonnemmaksi opiskelujen, työn tai sopivan puolison puutteessa sekä ne, jotka ovat jo suoriutuneet toiselle tai jopa kolmannelle kierrokselle.
Kuten arvata saattaa, buumi ei kosketa meitä, sillä olemme edelleen jumissa siellä harjoituskierroksella.
Jotain enemmän tai vähemmän tiedostettua suunnitelmallisuutta lapsenteon ajoittamisessa on oltava, kun tuttavapiirissä autojen takapenkeille ilmestyy turvaistuimet suurinpiirtein samaan aikaan. Näiden buumien aikana minua kirpaisee aina jostain syvältä. Miksei lapsi voi kuulua minun suunnitelmiini? Lapsenteko kun siirtää niin parisuhteen, ajattelun, tekemisen kuin oikeastaan koko elämän aivan uudelle tasolle ja silti minä olen se, yksi harvoista tuttavapiirissäni, jotka eivät edes haaveile vauvoista. Katselen hieman kateellisena vierestä, kun kaikkien muiden elämät kulkevat sykleissä eteenpäin. Suoritetaan opiskelut, hankitaan työpaikka, mennään naimisiin, ostetaan talo, saadaan lapsia, seurataan lasten aikuistumista, tullaan isovanhemmiksi, odotetaan lapsenlapsia kylään ja on joku, joka vanhoilla päivillä tulee vielä tervehtimään, kun ei itse enää kykene kyläilemään. Onneksi tuo pieni kateudentunne katoaa ainakin toistaiseksi aina, kun pakkaan reppuni ja suuntaan jonnekin minne ei pienten lasten kanssa olisi menemistä.
Olen kuullut niin monta kertaa ihmisten kertovan, kuinka ehdottomasti halutaan lapsia jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin. Minäkin haluaisin haluta, mutta odottelusta huolimatta se vauvakuume, tarve suvun jatkamiselle ja perheen perustaminen vain kiertävät minut kaukaa vuosi toisensa jälkeen. Vaikka modernissa maailmassa onkin ihan ok olla tekemättä lapsia, tunnen silti kantavani mukanani eräänlaista lapsettoman leimaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmaksi se kasvaa. Se, ettei ole lapsia, herättää usein ihmetystä ja ennakkoluuloja. Onkohan sillä jokin fysiologinen ongelma? Itsekkyyttäänkö se jätti lapset tekemättä? Eikö se tykkää lapsista?
En minä tiedä. Minusta ei vain tunnu siltä, että haluaisin omia lapsia. Ehkä en halua kantaa niin suurta vastuuta, ehkä olen liian mukavuudenhaluinen tai ehkei aika ja paikka vain ole sopivia. Mutta onhan minulla vielä aikaa. Ehkä vielä jonain päivänä syvältä sisältäni kumpuaa jonkinlaiset kuolleeksi kuvitellut äidilliset vaistot ja tajuan, että perheen perustaminen on minun juttuni. Sitä odotellessa keskityn iloitsemaan muiden vauvauutisista.
Kommentit
Mulle taas esikoinen pätkähti "yllärinä" 17-vuotiaana. Toki tajuttuani asian olisin voinut valita toisinkin. Jos näin ei olisi käynyt tai olisin päätynyt toiseen ratkaisuun, en tiedä olisiko vieläkään yhtään lapsia. Ainakaan ennen sitä en todellakaan ajatellut itseäni minään äitityyppinä. No, nythän niitä sitten on :D Toisaalta nykymaailmassa pidetään itsekkäänä tämmöistä pallon ruuhkauttamista, kun voisi vaihtoehtoisesti vauvakuumeen sattuessa toimia myös adoptiovanhempana lapsille, jotka apua kipeimmin kaipaavat. Syyllistyä voi mitenpäin vain, kun asiaa pohtii :)
Toisaalta voin samaistua sun fiiliksiin siinä, että meillä pienimmätkin ovat jo kouluikäisiä ja ns. kiintiö takuuvarmasti täysi. ...ja niitä vauvauutisia tunkee tosiaan joka tuutista! Onhan ne suloisia, lämpöisiä ja pehmoisia paketteja joita ei voi lakata nuuhkimasta (mikä ihme siinä vauvantuoksussa on?), mutta mukavampaa on käydä toisten mukuloita ihastelemassa ja palata kotiin, jossa jokainen osaa jo itse korjata jälkensä (pienellä säestyksellä), hoitaa vessa-asiansa ja ruokkia itsensä nälän sattuessa.
Kuulostaapa tutulta (ehkä yllättäen näin "vauvabloggarilta") tuo kuumeettomuus: itselläni ei koskaan ollut vauvakuumetta - ei edes silloin, kun oma pikkuisemme sai alkunsa. Muita kuumeita kyllä olen kokenut, erityisesti reissu- ja omanpesäkolonrakennuskuumeita :)
Itsekin odottelin, että josko se paljon puhuttu biologinen kello aiheuttaisi sen kuumeilun - odotin sitä 34 vuotta... Eipä tullut, koko ajatus äitiydestä tuntui edelleen ihan vieraalta. Jokin kumma määrittelemätön sai meidät kuitenkin viime kesänä ajattelemaan, että "no ehkä se saisi joskus tullakin" - ja sitten olinkin hups vaan raskaana siitä kahden viikon kuluttua! :D
Ja nyt äitinä olo on kuitenkin aivan ihanaa. Omituista edelleen, mutta ihanaa.
Hih no pointtini (ehkä) siis se, että ei sitä vauvakuumetta välttämättä tulekaan, ja siitä huolimatta voi (jos haluaa) tulla jossain myöhemmässä vaiheessa elämää ihan hyväksi äidiksi - omalla tavallaan :) Tai olla tulematta, jos siltä tuntuu. Vauvakuumeettomuudesta ei siis kannata ottaa paineita etukäteen vaan pakkailla sitä reissureppua ja nauttia omasta elämäntavastaan, elämä kuitenkin kantaa ja monesti vaan ikään kuin ohimennen vie oikeaan suuntaan. Mikä ikinä se oma suunta sitten loppupeleissä onkin :)
Tekstisi kolahti täälläkkin :). Niin samat fiilikset. Omalla kohdalla tuntuu siltä, että näillä mennään loppuun asti sillä pian ikäni alkaa nelosella ja omaan yhden hengen talouden. Olen asian kanssa sinut mutta joskus tuntuu, että ulkomaailma on vähemmän sinut :)
Kiitos kommenteista!
On ehkä ihan pöhköä, mutta välillä minusta itsestäni tuntuu, että olen naisena (tai ihmisenä) viallinen, koska en koe tarvetta tulla äidiksi. Ehkä ulkomaailmasta on jotain paineita tarttunut.
Ai niin, sellainen tuli vielä mieleen, mikä osaltaan ehkäisee vauvakuumeen kehittymistä, että olen aina ajatellut, että mikäli lapsia hankkii, niin tulisi myös olla valmis kasvattamaan niitä yksin. Vaikken mikään pessimisti olekaan, niin on silti olemassa mahdollisuus, että pariskuntana menee sukset ristiin tai toiselle vanhemmalle vaikka sattuu jotain. Ja suoraan sanottuna, se saattaisi olla liikaa, ainakin tällä hetkellä.
kerkee sitä vielä, jos siltä joskus tuntuu...itselleni iski ensimmäinen vauvakuume vasta hyvän aikaa kolmenkympin kypsemmällä puolella :) me naisparat, ensin ulkonäköpaineet, sitten lapsentekopaineet, sitten paineet saada takaisin se ulkonäkö ;)) ja jossain välissä pitäisi opiskella, olla töissä, etsiä itseään ...huoh ;)))
ps. kiva tämä blogisi :)
Löysin sun blogin toisen ulkosuomalaisen blogin kautta ja oon viimeisen viikon aikana kahlannut kaikki kirjoitukset läpi ja löytyi kyllä uusi blogi suosikkilistalle :)
Itsekin asun Usassa, itärannikolla tosin ja mielenkiinnolla luen etenkin Usassa asuvien ulkosuomalaisen blogeja. Mukavaa reissua Suomeen!
Paineet asuu mielikuvituksissa...
Eikä niitä lapsia itseasiassa "tehdä" silloin kun itseä huvittaa tai haluttaa, ne saadaan jos pystytään....ja eihän kaikkien ole pakko haluta ja kaikki eivät siihen edes pysty. Kukin taplatkoon tyylillään tällä pallolla =)
Meikäläinen elää keskellä vauvabuumi nro1! Vauvoja siellä, vauvoja täällä... Itseä lähinnä ihmetyttää, miksi joku haluaa "pilata" elämänsä ja vartalonsa lapsenteolla.
Minua mietityttää juuri nuo raskauden vaikutukset vartalossa. Omalla äidilläni on nimittäin maha täynnä raskausarpia, lisänä vielä minun syntymästäni pystysuoraan tehty hätäsektioarpi. Jo lapsena olen inhonnut noita arpia äippäni kropassa, joten on aika selvää, etten halua tuollaisia arpia omaan vartalooni.
Ja entäpä synnytys?! Mielestäni on sama, kun haluaisi mennä kidutettavaksi. Kauhukertomukset päiviä kestävistä synnytyksistä vähentävät huomattavasti haluani raskautua.
Puhumattakaan siitä, että lapsi pitäisi saada kasvatettua täysjärkiseksi tässä maailmassa. Koulukiusaaminen, huumeet, alkoholi... list goes on. Entäpä jos lapsestani tuleekin ongelmatapaus?
Pst. Koskaan en sano en koskaan, aina on mahdollista, että mieli muuttuu.
Kiitokset vierailijoille osallistumisesta keskusteluun!
A. W: Tervetuloa mukaan seurailemaan aivoituksiani! Terkkuja sinne itärannikolle!
Edellinen vieras: Joskus nuorempana tuo synnyttäminen oli sellainen ehdoton "nounou", mutta tänä päivänä olen jo tuosta synnytyspelosta päässyt ylitse, kipuahan se vain on ja jokseenkin luonnollista.
Lisää pohdintaa:
Olen tässä miettinyt, että mikä nämä paineet on nyt nostattanut pintaan, onko kyse siitä kuuluisasta kolmenkympin kriisistä vai jostain muusta. Sitten hoksasin. Täällä Yhdysvalloissa eletään valtavan perhekeskeistä elämää. Oikeastaan koko elämä kulminoituu siihen perheen perustamiseen ja lapsien saamiseen. Tuntuu siltä, kuin ihmiset pienestä pitäen olisi kasvatettu ajatusmalliin, jossa tulevaisuuteen ja aikuisuuteen kuuluu lasten tekeminen ja näin ollen ihan nuoretkin ihmiset julistavat haluavansa aivan ehdottomasti lapsia. Voinette kuvitella, että kun minä kysyttäessä vastaan, että en ainakaan näillä näkymin ole lapsia suunnitellut, saan vastaukseksi kummastelua ja silmien pyörittelyä. Jos nyt ilkeästi sanotaan, niin välillä tuntuu, että lapsien määrä on jonkinlainen menestyksen mittari täällä. Sitä parempi olet ihmisenä mitä enemmän on lapsia, mitä enemmän lapsia kuljetetaan harrastuksiin ja mitä enemmän eletään lasten ehdoilla.
Hyvän ihmisyyden mittari ei todellakaan ole vanhemmuus. Sen sijaan hyvän vanhemmuuden mittari on onnellinen lapsi. Vanhemman tai lapsen elämässä voi toki valitettavasti sattua kaikenlaista onnea verottavaa, mutta onnellisen lapsen kasvattaminen lienee silti tarpeettoman haastavaa, jollei alunpitäenkään olisi vanhemmaksi halunnut ryhtyä.
Tämän sanottuani - tunnen monia onnellisia vanhinkovauvojen vanhempia. Ja myös monta onnellista vanhinkovauvaa. ;)
Kommentoi