Ladataan...
Onnenpäivä

Kaksi normaalivartaloista, jopa keskivertoa lihaksikkaampaa naista seisoo ravintolan naistenhuoneen peilin edessä ja arvostelee vartaloaan. Vertaillaan vatsoja. Vertaillaan hauiksia. Osoitellaan kohtaa, josta pitäisi saada vielä puoli senttiä ympärystä pois. He näkevät toistensa olevan hyvässä kunnossa jo nyt, mutta eivät silti tuomitse toisen pyrkimystä kohti vielä tiukempaa vartaloa, vaikkeivät aivan tarkasti sitä toisen osoittamaa allia kykenekään näkemään. Kumpikin naisista tietää, että ei meidän tarvitsisi, mutta asioita voi tehdä vaikkei olisikaan pakko. Seuraavalla viikolla kolmas nainen ihmettelee kovaan ääneen, mikä hulluus normaalipainoisen naisen laittaa dieetille. "Tämän täytyy olla nyt sitä syömishäiriötä tai vähintään masennusta", tietää hän diagnosoida.

Se, ettei kuvassa erotu selvästi vatsalihaksia, ei välttämättä häiritse sinua.

Kuvassa olijaa se voi kuitenkin häiritä.



 

Miksei normaalipainoinen sitten saisi laihduttaa tai muokata vartaloaan? Miksi niin useiden ihmisten mielestä painonpudotus on ylipainoisten etuoikeus? 

Normaalipainoinen laihduttaja leimataan usein korvien välistään vinksahtaneeksi tai ainakin elämäänsä tyytymättömäksi. Ja jos ei vika ole korvien välissä, niin itserakas tuo laihduttaja ainakin on, sillä hänhän laihduttaa ainoastaan näyttääkseen paremmalta kuin muut. Huono roolimallikin hän on, kun ei pelkkä normaalipainous häntä tyydytä, vaan pitäisi olla vielä sporttinenkin. Mikä siinä on, että tavallisen ihmisen pitäisi näyttää urheilijalta, häh?

 

Yksinkertaista matematiikkaa

Normaalipainon määrittelemiseksi on olemassa painohaarukka. Esimerkiksi itseni mittaisen (n. 170 cm) naisen normaalipaino on välillä 58-69 kg. Helppo päässälasku kertoo, että pituiseni normaalipainoisen painohaarukka on yhdentoista kilon mittainen. Kuvitellaan, että painaisin 63 kiloa. Haluaisin kuitenkin pudottaa painoani, vaikka sitten näyttääkseni paremmalta juuri ostamassani iltapuvussa, ja laihduttaa viisi kiloa. Elopainoa minulle jäisi vielä 58 kiloa ja olisin edelleen normaalipainoinen, vaikkakin skaalan alapäässä. Tämä on hyvin helppoa ja yksinkertaista matematiikkaa, ei anoreksiaa.

 

No miksi se normaalipainoinen sitten laihduttaa tai on dieetillä, ärsyttääkseenkö?

Syitä painonpudotukselle tai dieetillä ololle on monia, niin normaalipainoisella kuin ylipainoisellakin. Tunnen useita normaalipainoisia, jotka kerran pari vuodessa noudattavat tiukkaa dieettiä pysyäkseen jatkossakin normaalipainoisina. Miksi pitäisi päästää itsensä ylipainoiseksi ennen kuin saa laihduttaa? Ulkonäöllisten syiden lisäksi myös terveydelliset syyt voivat saada normaalipainoisen siirtymään painohaarukkansa ylärajalta alarajalle. Itselleni painonpudotus ja dieetti perustuu niihin viimeisiin muutamiin kiloihin, jotka kadotettuani saisin vaivalla työstämäni lihakset näkyviin ja pääsisin eroon selluliitista. Me sporttisuutta tavoittelevat ihmiset olemmekin tarkkoja siitä, että katoava massa on nimenomaan rasvaa, ei lihasta. Ja toisaalta, minun puolestani painoni saa pysyä myös ennallaan, kunhan rasva korvaantuu lihaksella.

En usko, että parin kilon menetys tai ulkonäöllisten tavoitteiden saavuttaminen tekisi minusta sen onnellisempaa, mutta ainakin tuntisin oloni paremmaksi bikineissä. Pinnallista ehkä, myönnetään, mutta minkä takia normaalipainoinen ei saisi kadottaa sitä muutamaa kiloa, mutta ylipainoisen karistaessa vyötärönympäryksestään viisitoista senttiä, tekee yleisö rivissä aaltoja? Läski on läskiä, oli sitä sitten kilo tai kymmenen.

Voidaanko siis sopia, että tsempataan toisiamme kohti tavoitetta, olipa sitten kyse kilosta tai kolmestakymmenestä?

 

ps. jätin tietoisesti ottamatta sen enempää kantaa erilaisiin syömishäiriöihin tai asioihin, jotka niihin johtavat. Kirjoitin jutun puhtaasti normaalipainoisen, mieleltään terveen ihmisen näkökulmasta toisista normaalipainoisista, terveellä pohjalla olevista laihduttajista ja dieettaajista.



Alustus omalle dieetin aloittamiselleni löytyy täältä.

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Kalifornian aurinko nousi tänä aamuna kirkkaana ja tulvi sisään verhojen välistä herättäen minut heti seitsemän jälkeen. Mikä täydellinen aamu maastopyörälenkille! Edellisestä pyörälenkistä oli jo vierähtänyt tovi, tarkemmin sanottuna puolisen vuotta. Vielä viime kesänä pyöräilin paljon, useita kertoja viikossa, niin maastossa kuin kadullakin. Sitten eräänä aikaisena aamuna, hyvin samankaltaisena kuin tänään, minä kaaduin. Ei siinä pahasti käynyt, mutta innostukseni koki vähintään yhtä kovan kolauksen, kuin olkapäänikin. Ehkä tänään tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, sillä jostain syystä aamulla herätessäni minä tunsin tuon vanhan innostuksen uudelleen, kiipesin pyöräni päälle, poljin sydämeni kyllyydestä ja lopulta 2,5 tuntia ja 1500 kaloria myöhemmin, oli liekki pyöräilyyn syttynyt uudelleen. Että minä olen kaivannut näitä ylämäkiä, rasituksesta hakkaavaa pulssiani, kivikkoisia polkuja ja luontoa ympärilläni.

Maastopyöräilyssä on se hyvä puoli, että voi nähdä spinning-salin takaseinää pidemmälle - aina Tyynellemerelle saakka



 

Tarkoituksemme oli käydä vain leppoisalla sunnuntai-aamulenkillä. Ensimmäisen ylämäen selätettyämme suuntasimme kohti seuraavaa ylämäkeä ja sitä seuraavaa, kunnes lopulta tulimme kohtaan, jossa asfalttitieltä erkani kohti vuorta kiemurteleva traili. Koska lenkkiä oli takana vasta vajaa tunti, päätimme käydä kurkistamassa minkälaisia pyöräilymaastoja etelä-Kalifornian karrelle palaneilla kukkuloilla oli tarjottavanaan. Ylöspäin suuntaava polku oli suurimmaksi osaksi varsin helposti ajettavaa, joten keskittymiskykyä riitti myös maisemien ihailuun. Korkealta näki kauas, aina Tyynellemerelle saakka.

Kukkulanvalloituksen käännyttyä alamäkeen, minä muistin, kuinka raskasta alamäen ajaminen vähänkään haastavammassa maastossa on. En voi kehuskella, että tuon vuorelle kiipeämisen jälkeen voimia olisi ollut liikaa jäljellä, joten takakenossa seisaaltaan pitkän, mutkaisen ja loputtomalta tuntuvan alamäen ajaminen alkoi tosissaan tuntua reisien lisäksi myös käsivarsissa. Lopulta minun oli tunnustettava raukkamaisuuteni ja talutettava pyöräni kädet väsymyksestä vapisten niistä muutamista kohdista, joissa kivikko kävi ajotaidoilleni liian haastavaksi. Viime kesäinen kaatuminen on jättänyt jälkensä, muutenkin kuin arpina käsivarteen ja olkapäähän.

Maastopyöräilyn huono puoli on, että joskus voi sattua hupsis.

Kuva viime kesäisen kaatumisen haavereista.




 

Vaikka selvisinkin vuorelta alas ilman haavereita, ei kommelluksilta tälläkään kertaa vältytty. Traililta pois selvittyämme, laskimme alaspäin suuntaavaa tietä hyvän matkaa, tuuli korvissa suhisten. Koska suuntavaistoni on jotakuinkin samaa luokkaa kuin aidanseipäällä, tajusimme mäen alas päästyämme lähteneemme tietä väärään suuntaan. Kaksikymmentä hikistä minuuttia myöhemmin, olimme kiivenneet takaisin kohtaan, josta olimme ajaneet harhaan.

Ja nyt, pakollisen hehkutuksen paikka: etelä-Kalifornian talvi on mahtava! Edes pohjoisempana asuessamme en voinut tammikuussa lähteä aamu-kahdeksalta maastopyöräilemään pelkässä t-paidassa. Täällä kelit ulkona harrastamiselle ovat loistavat ympäri vuoden, kunhan muistaa aina ulos lähtiessään käyttää hetken aurinkorasvan levitykselle.

 

Lopuksi vielä nippelitietoa tämän päivän ajolenkistä:

Kesto: 2 h 35 min

Max. syke: 185

Keskisyke: 157

Palaneet kalorit: 1510

Matka: 31,2 km

Korkein piste: 615 m

Kokonaisnousu: 687 m

Ylämäkeä: 1 h 16 min

Alamäkeä: 42 min

Tasaista: 37 min




Ehkä tällä maastopyöräilyllä se painokin alkaisi putoamaan. Ja toisaalta voisin kuvitella, että tällä kiipeämisellä voi reisiinkin tulla voimaa lisää. Kävi miten kävi, tätä on saatava lisää!

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Kun aloitin blogini kirjoittamisen kolmisen kuukautta sitten, en oikein tiennyt mitä kirjoittamiseltani odottaa tai mihin suuntaan blogini ylipäätään lähtisi elämään. Takaraivossani oli kuitenkin pieni ajatus siitä, että blogin nimi Onnenpäivä enteilisi iloisia kirjoituksia arjen pienistä onnenhetkistä. No, tuon ajatuksen taisin kuopata heti ensimmäisen kirjoituksen tehtyäni ja ryhdyin kirjoittamaan sitä, mitä nyt kyseisenä päivänä sattuu näppäimistön kautta näytölle ilmestymään. Ja kuka olisi edes jaksanut lukea pelkkää hehkutusta päivästä toiseen?

Myönnetään, että olen hieman kateellinen niille, joiden blogeilla on jokin oikea teema. Ihailen sitä sinnikkyyttä, mitä tarvitaan pysyäkseen valitsemallaan polulla kirjoituksesta ja kuukaudesta toiseen. On ruokablogeja, muotiblogeja, matkablogeja, ihmissuhdeblogeja, kuvablogeja, laihdutusblogeja ja sitten yksi Onnenpäivä-blogi, joka vaeltelee aiheesta toiseen, ilman päätä tai häntää. Loppujen lopuksi blogini on kuin minä itse. Ei minullakaan ole punaista lankaa, jota seuraisin. Ei tavoitteita eikä suunnitelmia. Sen sijaan, että kulkisin ennalta suunniteltua polkua, tarvon umpimetsässä mättäisiin kompastellen ja pysähdyn tämän tästä miettimään missä helvetissä oikein olen ja kuinka olen tänne joutunut.

Tästä blogiani riivaavasta aiheiden sekamelskasta huolimatta, huomasin tänään, että blogini sivupalkissa on jo 50 virallista lukijaa. Viisikymmentä! Lilyn etusivullakin olen päätynyt toimituksen tykkäämäksi ja Facebookissakin tykkääjiä on jo seitsemänkymmentäviisi. Ja mikä vielä uskomattomampaa, pelkästään tänään minulla oli lukijoita melkein seitsemänsataa. Olisipa hauska tietää, että kuka tätä oikein lukee ja ennen kaikkea miksi. Minä kun aluksi kuvittelin, että juttujani lukisi vain äiti. Ja ehkä pomo.

Joka tapauksessa, minun mittakaavassani varsin suuresta kiinnostuneisuudesta liikuttuneena, haluan kiittää jokaista lukijaani. Olen sen verran epätaiteilijamainen luonteeltani, etten lukematta jääviä tekstejä jaksaisi kovinkaan kauan kirjoittaa ja siksi on turha selitellä, että kirjoittaisin vain itselleni. Mutta jokainen lukijani ja jokaikinen kommentti inspiroi minua eteenpäin tässä verbaalisessa viidakossa. Siis kiitos teille, lukijat. Ilman teitä minä en tätä kirjoittaisi.

Seuraavassa kirjoituksessani lupaan kirjoittaa taas enemmän asiaa satunnaisesti arvotun aiheen vierestä. Aiheita kun on kertynyt  ruutuvihkooni jo joitakin kymmeniä, ihan vain pahan päivän varalle. Eikä sitä pahaa päivää ole vielä tullut, pelkkiä Onnenpäiviä vain.

Share

Pages