Ladataan...
Onnenpäivä

Dieetin päättymisestä on nyt kulunut melkein kaksi kuukautta ja yhtä sun toistakin ehkä kiinnostaa tietää, että minkälaisiin uomiin elämä on tuon urakan jälkeen oikein asettunut. Vaikka suunnittelin paluun lähemmäksi normaali ihmisen arkea ja ruokavaliota melko huolellisestikin etukäteen, ei vanhoihin kaavoihin sujahtaminen viiden kuukauden dieettaamisen jälkeen sujunutkaan ihan niin helposti kuin kuvittelin.

Ensimmäiset viikot dieetin päättymisen jälkeen kuluivat kuin sokkona. Parin herkuttelupäivän jälkeen jatkoin ruokavalion seuraamista ja kaloreiden sekä hiilihydraattien porrastettua lisäämistä. Lisääntyvästä energiamäärästä huolimatta ei treenistä tullut mitään. Takki oli totaalisen tyhjä ja muistan, ettei itku ollut kaukana, kun tempoessani kevyesti leukoja vain muutama viikko aikaisemmin, nousi leukoja enää viisi. Taistelin silti itseni salille samaan tahtiin kuin aikaisemminkin, mutta todellinen tekemisen meininki loisti poissaolollaan. Kiukuttelin, tuijotin peiliin ja kiukuttelin vähän lisää. Noiden parin ensimmäisen viikon aikana taisin kokea pienen mentaalisen romahduksen, kun tajusin treenimotivaationi kadonneen samalla hetkellä, kun päätin dieettini. Mitä minä nyt teen?


 

Salitreenaaminen ilman päämäärää tuntui toivottomalta. Pitäisikö tätä muka oikeasti tehdä ihan muuten vaan? Ärsytti, suututti ja seuraavaksi ahdisti. Poistin Instagramista kaikki seuraamani fitness-tytöt, lopetin ammattilaisten treeniblogien seuraamisen ja keskityin keräilemään itseäni. Motivaation piti löytyä omasta päästäni, ei pullistelevasta naisesta iPadin ruudulla. Muistelin kaiholla kaikkia niitä dieetin aikaisia hyviä treenejä, niitä kun hymyilytti ja irvistytti vuoronperään ja nauroin vielä silloinkin, kun pudotin treenikassini kotieteiseen. Vähitellen hyvien treenimuistojen ja liikunnanilon pyörittely päässä alkoi tuottamaan tulosta ja hymyilin ensimmäistä kertaa varovasti, kun vipunostoja tehdessä näin peilissä pumpin, jota en ollut nähnyt aikoihin. Täältä tullaan, perkele.

Heti dieetin päättymisen jälkeen ryhdyin kohtuullistamaan cardioharjoittelua sisätiloissa. Juoksumaton ja crosstrainerin sijaan suuntasin askeleeni pitkästä aikaa ulos. Juoksu olikin ainoa urheilumuoto, joka tosissaan tuntui kulkevan, mutta ilo loppui lyhyeen. Vain kaksi juoksulenkkiä myöhemmin ilmaantui nilkkoihini omituinen jäykkyys, joka lopetti juoksulenkit alkuunsa ja on vaivannut minua ihan viime viikkoihin saakka. Juuri kun kuvittelin, etten juuri syvemmälle voisi vajota ontuvan motivaation ja rikkinäisten jalkojeni kanssa, minä sairastuin flunssaan. Seurasi viikon treenitauko, joka tuntui täysin kohtuuttomalta heti Neitsytsaarten lomamatkan aiheuttaman treenitauon perään. Olin vihainen kuin parvi ampiaisia ja taatusti viikon verran maailman hirvein vaimo. Näin jälkiviisaana voisin kuitenkin sanoa, että olisi ehkä kannattanut pitää taukoa pari päivää pidempäänkin, sillä nyt, puolisentoista viikkoa myöhemmin, palasi tauti keuhkoputkentulehduksen muodossa ja olen jälleen treenitauolla.

Entäs sitten se ravintopuoli ja mikä kiinnostavinta, paino? Syömiseni pysyi nipin napin säädyllisenä kaiken päänsisäisen kaaoksen keskellä, mutta kaloreiden lisääminen portaittain jäi ikävästi kesken, kun suuntasimme viikoksi Neitsytsaarille. Loman jälkeen lopetin ravintokirjanpidon ja täytin ruokalautaseni puhtaasti perstuntumalta. Keho tuntui imevän supertehokkaasti kaiken saamansa energian itseensä ja paino kääntyi nopeasti nousuun. Painon kohoaminen otti aluksi koville, vaikka olinkin yrittänyt valmistautua siihen etukäteen. Oli masentavaa, kun nesteen kertyessä kehoon hävisivät vatsalihakset samaa tahtia tekorusketuksen kanssa. Kun olin ensin kytännyt viisi kuukautta painon putoamista ja rasvaprosentin pienenemistä, oli järkyttävää nähdä kehityksen kääntävän suuntaa. Sisäinen ääneni yritti kuiskia minulle monta viikkoa, että suunta on väärä, heität hukkaan viiden kuukauden urakan jos nyt annat itsesi lihoa. Järki kädessä minä taistelin viikon jos toisenkin saadakseni sisäisen ääneni vaikenemaan. Nyt, kun astun vaa'alle ja se näyttää kaksi kiloa enemmän kuin dieetin päätöspäivänä, on sisäinen ääneni vaakalukemiin ihan tyytyväinen ja päänsisäinen myllerrys tuntuu vihdoin laantuneen.


 

Mitä nyt sitten seuraavaksi? Ihan aluksi koitan parannella keuhkoni ja saada oirehtivan astmani takaisin aisoihin. Tässä sairastellessa onkin hyvää aikaa punoa sotasuunnitelmia tuleviin salitreeneihin, sillä vaikka motivaationi on palannut karkuteiltä takaisin, on treeniohjelmani vielä täysin sekaisin. Olen myös selvitellyt nilkkojani vaivaavaa jäykkyyttä ja lähden kokeilemaan josko muutamalla pienellä vippaskonstilla saisin juoksukykyni takaisin. Se suurin kysymys on kuitenkin vielä vailla vastausta. Asetanko treenaamiselle jonkin konkreettisen tavoitteen vai en? Tiedän jo, että kovalla tahdonvoimallani saattaisin saada tavoitteellisella treenaamisella hienojakin tuloksia aikaiseksi, mutta tavoitteet tuovat mukanaan myös suorituspaineita ja se taas ei tällä hetkellä erityisesti houkuttele. Mutta jos kuitenkin tavoitteita lähdetään asettamaan, niin mitkä ne ovat ja mikä vaikeampi kysymys - missä lajissa? Tällä hetkellä veri vetää nimittäin vahvasti salitreenin lisäksi myös juoksemisen ja maantiepyöräilyn pariin. Seuraavien kuukausien aikana joudun ottamaan huomioon myös pakolliset treenitauot ja olosuhdemuutokset. Kuukauden päästä on edessä taas uusi lomareissu ja elokuun alussa matkaan viideksi viikoksi Suomeen, jolloin ainakin salitreeni on astetta haastavampaa toteuttaa. Yksi asia nyt on kuitenkin selvä. Dieetille en ihan heti ryhdy uudelleen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Onnenpäivä

Selitelläänpä ensin viime päivien hitaanpuoleista päivitystahtiani. Kuten joku varmasti Onnenpäivän Facebook-sivulta huomasikin, vietin alkuviikon Las Vegasissa syntymäpäiviäni juhlistaen. Kun juhlat oli juhlittu, ajoimme takaisin Kalifornian puolelle ja suuntasimme muiden suomalaisten kanssa pitkän viikonlopun viettoon Hauli Huvilalle (tämä selittänee hieman edellistä postaustani). Ja täytyy sanoa, että pieni tauko jenkeistä sattui kyllä erinomaiseen saumaan.

Olen viime kuukausina kärsinyt enenevässä määrin suomi-ikävästä. Vielä enemmän kuin tuttuja maisemia, viljapellon tuoksua ja käen kukuntaa, minä olen kaivannut omaa melankolista kansakuntaani, suomalaisia. Vaikka amerikkalaiset ovatkin helposti lähestyttäviä, iloisia ja ystävällisiä eivätkä kulttuurierotkaan ole välillämme kovin suuret, olemme silti kuin eri maailmoista. Oltuani Kaliforniassa kohta neljä vuotta, ei minulla edelleenkään ole kuin muutama paikallinen ystävä ja se tuntuu hullulta, olenhan niitä ihmisiä, jotka ystävystyvät todella helposti - suomalaisten kanssa. Yhteisen sävelen löytyminen on vain hirveän vaikeaa, kun toinen haluaa jatkuvasti soittaa duurissa kovaa ja korkealta ja itse haluaisin käyttää koko koskettimistoa, aina matalista äänistä ja mollivoittoisista sävelistä lähtien. Lopputuloksena on pääsääntöisesti ihan kivasti yhteensopivaa soitantaa, kunnes väistämättäkin jossain vaiheessa eteen tullut riitasointu sekoittaa koko orkesterin.

Olen usein miettinyt, että mikä yhtälössämme oikein mättää. Ehkei kyse ole maanlaajuisesta, vaan pelkästään Kaliforniassa, lähinnä naisten keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä, mutta en vain pääse mukaan siihen jatkuvaan oumaigaadin hokemiseen, riemunkiljahduksiin, jokapäiväiseen shoppailuun ja aikuisten ihmisten toisilleen kuin lapsille lässyttämiseen. Vaikka nauran, puhun ja hymyilen suomalaisella mittapuulla paljon, en siltikään osaa olla niin super excited ruokakauppaan menosta tai hyppiä tasajalkaa ja taputtaa käsiäni yhteen, kun näen tuttavani uuden käsilaukun. Suoraan sanottuna, en edes tiedä mitä pitäisi tapahtua ja millaisella lääkityksellä, että innostuisin yhtä paljon kuin paikalliset naiset nähdessään Tiffanyn TV-mainoksen. Kun katselen kirkuvaa naisjoukkoa vieressäni, en juuri voisi tuntea itseäni ulkopuolisemmaksi.

Toinen vaikeus liittyy syvällisempään keskusteluun, lähinnä erilaisten ongelmien puimiseen, sillä käsityksemme ongelmista ja niiden vakavuudesta ovat hyvin erilaiset. Keskustelu kaatuu usein suustani tahattomasti lipsahtaneeseen kysymykseen: "...niin mikä siinä on ongelma?". Minä kun en useinkaan näe ongelmaa siellä, missä heidän mielestään on maailmassa valtavan suuri virhe. Pahimmiksi keskustelunaiheiksi paikallisten kanssa ovatkin osoittautuneet parisuhdeongelmat, tai ihan vain parisuhde ilman ongelmaa. Näkemyksemme aiheista ovat usein niin kaukana toisistaan, että tuntuu yht'äkkiä hyvinkin järkevältä, että olemme syntyneet eri puolille maapalloa.


No, tunne on varmasti molemminpuolinen ja olen paikallisten silmissä yhtä omituinen, kuin hekin ovat minun silmissäni. Ylenpalttisesta kikatuksesta, riemunkiljahtelusta, tukan haromisesta ja lässytyksestä huolimatta ovat paikalliset mukavia ihmisiä eikä Kalifornia muutenkaan ole yhtään hassumpi paikka elää. Mutta syvällisempien aiheiden käsittelyn jätän kyllä suosiolla seuraavaan suomalaistapaamiseen tai tulevaan Suomen matkaan. 

Mitenkäs te muut, oletteko löytäneet sydänystäviä maailman eri kolkista vai tuntuuko siltä, että lopulta vain suomalainen voi ymmärtää suomalaista?

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Tiedättehän, olen ehkä muutaman kerran kyykännyt, prässännyt ja kyykännyt hieman lisää. Mutta siinä vaiheessa, kun ihmiset taputtavat ringissä ja tajuan itse tanssivani ringin keskellä ripaskaa suomihitin tahdissa, on seuraavalle päivälle odotettavissa aivan uudenlainen reisijumikokemus. Tai kun löydän itseni kilpailemasta tanssilattialla siitä, kumpi ponnistaa korkeammalle PMMP:n tahdissa, minä vai se puolitoista päätä pidempi kaveri, voidaan ounastella, että reisien lisäksi saattaa kiristää myöhemmin myös pohkeita. Mutta onneksi tuli sentään venyteltyä hyvin. Parin kolmen tunnin hyppimisen jälkeen olin nimittäin varma, että olen lämmitellyt tarpeeksi päättääkseni tanssin näyttävästi spagaattiin.

Kuka vielä väittää, etteikö parin lasillisen jälkeen kannattaisi treenata?

Share
Ladataan...

Pages