Ladataan...
Onnenpäivä

Kymmenen kilometrin päässä kotoa, vuorten välissä mutkittelevan tien pientareella on iso risti. Toisin kuin niiden auto- ja moottoripyöräonnettomuuksissa henkensä menettäneiden muistomerkeillä, on tämän ristin ympärillä kukkien lisäksi piirrustuksia, kuva hymyilevästä naisesta, pehmoleluja ja amerikanlippuja. Pyöräilen muistomerkin ohitse, mutta takaisinpäin tullessa on pakko pysähtyä. Kuka hän oli?

Nainen katosi kotoaan toukokuun alkupuolella kuin tuhka tuuleen. Viikkoja myöhemmin pyöräreittini varrella ohikulkija tekee poliisille ilmoituksen epäilyttävästä hajusta. Lyhyehkön etsinnän jälkeen maastosta löytyy naisen ruumis, Maribel.

Hän ei ollut jengiläinen eikä rikollinen. Ei huumeidenkäyttäjä eikä rähinöitsijä. Hän oli tavallinen, 36-vuotias asepalveluksen suorittanut rikosoikeuden opiskelija, joka joutui huonetoverinsa surmaamaksi mitättömästä syystä.

Tuo risti ja kukkaset tien pientareella muistuttavat joka kerta ohi ajaessani minua siitä, että pahoja asioita voi tapahtua myös meille tavallisille ihmisille, sinulle tai minulle. Ei tarvita kuin väärä paikka ja väärä aika ja kaikki on ohi. Arvostetaan siis näitä päiviä mitä meillä on, vaikka sitten sataisi, mies mököttäisi eikä laskujakaan saisi maksettua ajallaan. Ollaan sentään hengissä, eikä se ole ihan vähän se.

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Heinäkuu lähestyy loppuaan ja liikuntapäiväkirjani näyttää pitkän sairastelun jälkeen vihdoin siltä kuin sen kuuluukin, eli täydeltä. Tämän perusteella uskallankin julistaa, että flunssa, keuhkoputkentulehdus ja muutaman kuukauden ajan joka päivä toistunut astmakohtaus alkavat vihdoin olla historiaa ja olen terve! Nyt kun olen päässyt takaisin tekemisen makuun ja tositoimiin, ovat liikunnalliset unelmani muuttuneet melko paljon alkuvuoden ajatuksista. Silloin haaveilin vielä enemmän ulkonäöllisistä muutoksista, olkapäiden kasvattamisesta ja pakaroiden kohotuksesta, mutta nyt, tuon yli puoli vuotta kestäneen salivankeuden jälkeen tuntuukin hyvältä harrastaa ulkona ja keskittyä enemmän suorituksellisiin kuin ulkonäöllisiin tavoitteisiin. Eli kuten tapanani on, säntään sata lasissa kohteesta a kohteeseen ö ja jätän salitavoitteet tällä erää lähinnä sattuman varaan ja suuntaan kohti uusia unelmia.

Kiirettä on pitänyt.

 

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, minä rakastan juoksemista ja viime aikoina olen hurahtanut korviani myöten myös maantiepyöräilyyn. Samaan aikaan olen harmitellut syvää inhoani uimista kohtaan, sillä muutoin voisin hyvinkin treenata triathlonia silmällä pitäen. Mutta kun ei. Uiminen on tyhmää, tylsää ja vesi on kylmää ja märkää. Sitten mies sen vanhana triathlonistina keksi - miksi et harjoittelisi duathloniin! Olin hetken aikaa äimän käkenä, että mikäs se sellainen duathlon oikein on, ennen kuin minulle valkeni, että kyseessä on uimataidottomien triathlon, kahden juoksuosuuden ja yhden pyöräilyosuuden suoritus. Siinähän se on! Seuraava tavoite!
 

Mutta tässä nyt vaan on muutama pieni ja vähän suurempikin ongelma.

1. Ääääh, kun en tykkää kilpailuista
No kun en vaan tykkää. Jännittää. Ahdistaa ja häviän kuitenkin ja sitten v*tuttaa. Ja kauheaa, mitä jos keskeytän? Tai kolaroin? Tai ajan pyörällä oravan päältä? Mutta tämä nyt taitaa olla niitä lajeja, joissa on vähän pakko käydä välillä suorittamassa. Mutta ehkä niitä kilpailuja voisi ajatella enemmän ystävällismielisenä tapahtumana kuin kilpailuna? Niin, tähän mennessähän olen mm. juossut puolimaratonin itsekseni ja vetänyt läpi viiden kuukauden kisadieetin ilman kisoja. Että tuota... ehkä olisi aika päästä yli tästä kilpailukammosta.

2. Juokseminen sattuu edelleen
Tästä juoksuharrastukseni tyssäämisestä kirjoitin jo aikaisemminkin. Nyt toimisivat jo keuhkot, mutta nilkat eivät vieläkään täysin. Ei kovin hyvä lähtökohta sellaisen lajin harrastamiselle, johon kuuluu kaksi juoksuosuutta. Olen pystynyt kyllä tekemään juoksuharjoitukseni, mutta harjoitusten pidentyessä ja temmon kasvaessa ovat jalkani kipeytyneet niin, että olen lioitellut niitä iltaisin ensin jääkylmässä ja sitten tulikuumassa vedessä tulehdusta helpottaakseni ja syönyt kourallisia tulehduskipulääkkeitä. Olen kokeillut myös lepoa, hakenut vikaa niin juoksualustasta kuin ihasten jumiutumisestakin, kunnes sitten viikonloppuna vihdoin tajusin, että toisin kuin aikaisemmin kuvittelin, on vika sittenkin todennäköisesti lenkkareissani. Niinpä marssin lenkkarikaupoille ja sijoitin sievoisen summan niin uusiin juoksulenkkareihin kuin personoituihin pohjallisiinkin. Mutta palataan tähän asiaan vielä myöhemmin. Nyt vaan toivotaan, että sijoitus kannatti ja pääsen Suomilomallani juoksemaan entistä enemmän.

Ei mikään pedikyyri, vaan kylmä/kuuma-hoito.

 

3. Olen hidas
Periaatteeni juostessa on aina ollut "ei matka tapa vaan vauhti" ja sen kyllä huomaa. Olen armottoman hidas juoksija ja kymmenen kilometrin taivaltaminen tuntiin tuntuu jo melkoisen raskaalta. Vauhtia pitäisi siis kasvattaa roimasti, eli ei tässä harjoiteltava lopu kyllä kesken. Sama juttu pyöräillessä. Olen tuolla rullaillessani huomannut, että jään armotta aktiiviharrastajien jalkoihin, joten työstettävää riittää silläkin saralla. Ei siis muuta kuin eri pituisia ja eri tempoisia treenejä suunnittelemaan!

4. Minulla on paino-ongelma
Oikeasti. On muuten järkyttävän suuri ero juoksemisen sujuvuudella jos on painoa kolme kiloa enemmän tai vähemmän. Ja sitä on nyt enemmän. Mutta jostain kumman syystä tuo dieettaaminen ei juuri houkuta ja toisekseen tällä treenimäärällä tuo riittävä ravinnonsaanti on melkoisen oleellista, joten toivoa sopii, että kunhan pääsen kunnolla juoksemaan ja pyöräilemään, tuo paino putoaisi vähän kuin itsestään. Ja niin, salillahan käyn edelleen, monta kertaa viikossa (tuossa kalenterissa salitreeni on tuo pyöreä ikoni). mutta olen muuttanut painoharjoittelun enemmän dieettini loppuvaiheesta tutuksi, HIIT-tyyppiseksi, kevyemmillä painoilla enemmän toistoja tehtäväksi hikoiluksi. Mutta kyllä minä viime viikolla kokeilin, että josko puoli vuotta vauvapainoilla treenanneelta vielä nousisi kuusikymppiä penkistä. Ja nousihan se, kolmesti.

 

Mutta eipä niin paljon pahaa etteikö jotain hyvääkin!

1. Olen melko kovapäinen
Satun olemaan sen verran jääräpäinen, että hakkaan päätäni seinään tasan niin kauan, kunnes jompi kumpi, pää tai seinä, antaa periksi. Joku fiksumpi olisi varmasti tajunnut lopettaa juoksemisenkin kaikkien näiden ongelmien jälkeen, mutta itse en ole vielä valmis luovuttamaan. Saapa nähdä palkitaanko sinnikkyys seinän murtumisella vai mureneeko ensin unelmat kivuttomasta juoksemisesta.

2. Olen suunnitelmallinen
Mitä harjoitteluun tulee, olen säntillinen ja roikun viimeiseen asti kiinni treenisuunnitelmassani. Melkein harmittaa, etten ole lapsesta lähtien harrastanut jotain tiettyä urheilulajia. Minusta olisi nimittäin saattanut tulla ihan hyväkin jossain lajissa tällä pakkomielteisyydellä.

3. Minulla on hyvä "valmentaja"
Mies on entisenä urheilijana varsin hyvä tekninen tuki ja yleensä tietää mistä puhuu. Vielä kun oppisin kuuntelemaan ja ottamaan niitä neuvoja vastaan... öhöm.

 

Että tällaisia unelmia täällä ollaan pyöritelty. Katsotaan nyt ehtiikö mieli vielä muuttua Suomessa oleskelun jälkeen vai aloitetaanko tavoitteelliset treenit todenteolla syyskuun puolessavälissä. Pitäisi varmaan alkaa katselemaan niitä tulevia duathlon-tapahtumiakin vähitellen, niin kuin vaikka kymmenen vuoden päähän. Ja niin tosiaan, otsikossa lukee "osa 1". Se tarkoittaa sitä, että mielessä on toinenkin liikunnallinen unelma, johon palaamme osassa 2.

Kivoja ja kesäisiä treenejä kaikille! Ja jee, treenit suomalaisissa maisemissa ovat jo ihan ovella! Sunnuntain juoksulenkki olisi nimittäin tarkoitus tehdä Littoisissa!

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Tuossa jokin aika sitten erehdyin aikani kuluksi täyttämään Dr. Philin rasti ruutuun -parisuhdetestin, jonka tarkoitus oli kertoa millä tolalla parisuhteemme arvoisan tohtorin mielestä oikein on. Rastitettuani tunnollisesti oikein/väärin-vastaukset kaikkiin 62 kysymykseen ja laskettuani huolellisesti yhteen parisuhdettamme heikentävät miinuspisteet, tiesi Dr. Phil suuressa viisaudessaan kertoa, että parisuhteemme on ihan keskivertotasoa, joka ei siis ole erityisen hyvä..

Siis miten niin ei muka ole hyvä?

Testituloksen viimeisestä lauseesta tuohtuneena kävin ajatuksella läpi jokaisen kohdan, joka oli antanut parisuhteellemme miinuspisteen. Myönnettäköön, että joukossa oli varmasti myös sellaisia asioita, joissa olisi ihan oikeastikin parantamisen varaa, mutta useassa kohdassa tuntuisi kuitenkin olevan kyse lähinnä kulttuurieroista suomalaisen ja amerikkalaisen parisuhderintaman välillä, tai sitten Dr. Phil on vain kotoisin jostain toisesta universumista.

Dr. Phil, olet väärässä.

 


Poimitaanpa testituloksista muutama esimerkki:

Kumppanini kertoo minulle usein rakastavansa minua
Mietin hetken, että mikä mahtaa olla usein? Sitten muistin amerikkalaisen tuttavapariskuntamme, joiden jokainen puhelu (joita oli useita työpäivän aikana) päättyi sanoihin "I love you". Vastasin siis kysymykseen kieltävästi ja sen seurauksena parisuhteemme sai pitkän miinuksen. Mieheni nyt vaan on melko perinteinen suomalainen mies, joka ei koe tarpeelliseksi vakuutella rakkauttaan sanallisesti joka käänteessä. Sen sijaan hän rakkautensa vakuudeksi saattaa kaataa puoli metsällistä puuta ja rakentaa niistä perheelleen talon. Eikö se muka riitä, häh?

Kumppanini on kritiikissään karkea
No niinpä on ja taas on suhde kriisissä. Mieheni on suora eikä turhia kaunistele ja siitähän tässä on kyse. Jos käytän maratonin juoksemiseen kahdeksan tuntia, en usko, että mies tekee maaliviivalla ylpeänä aaltoja ja julistaa kuinka hänellä on maailman urhein, voimakkain, parhain ja kaunein vaimo. Kyllä mies sanoo silloin, että "olitpa hidas. Tylsää ja nälkä. Mikä helvetti oikein maksoi?". Ja jos pahoittaa mielensä toisen antamasta suorasta palautteesta, on vika henkilön kyvyssä ottaa kritiikkiä vastaan, ei parisuhteessa. Ja myönnetään, henkilökohtaisella tasolla minulla on tässä vielä työstämistä. Mutta ei se miehen vika ole, tai parisuhteen.

Tiedän, ettei kumppanini koskaan jätä minua
Ja taas ropisi miinuspisteitä. Minä nimittäin tiedän, että ero tulee tasan sillä hetkellä jos muutun kamalaksi nalkuttavaksi akaksi, alkoholisoidun, juoksentelen vieraissa tai jos siivousneuroosini pahenee entisestään. Enhän voisi vaatia toista pysymään rinnallani jos näkisin, että hänen on kanssani paha olla. Kun pitää realiteetit mielessä ja muistaa ettei parisuhteen jatkuminen hautaan saakka ole mikään itsestäänselvyys, sitä kummasti yrittää pysyä jatkossakin rakastamisen arvoisena ja elämä hymyilee - aidosti, ei väkisin.

Haluamme eri asioita
Juu, käsi nousi pystyyn ja taas tuli pitkä miinus. Se, että olemme naimisissa ja elämme yhdessä ei tarkoita sitä, ettemme olisi enää yksilöitä. Lähdetäänpä liikkeelle ihan siitä tosiseikasta, että a) olemme eri sukupuolta, b) olemme eri aikakaudelta ja c) lähtökohtamme ovat hieman erit. Miten olisi edes mahdollista, että haluaisimme samoja asioita? Otetaanpa esimerkki nykyhetkestä. Minä haluan viettää yli kuukauden Suomessa ja mies ei. Niinpä minä matkustan ensi perjantaina Suomeen viideksi viikoksi, yksin. Mikä tässä on ongelma? On ihan ok, että mies haluaa syödä päivälliseksi lihaa ja minä kalaa. Pääasia on, että haluamme syödä sen illallisen kaikesta huolimatta yhdessä. Ei hyvässä parisuhteessa tarvitse haluta samoja asioita. Tärkeää on tehdä kompromisseja, antaa toiselle tilaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita joista tykkää. Ollaan yksilöitä yhdessä.

 

Mutta kiitos Dr. Phil, nyt minä ainakin tiedän mitä parisuhteeltani en halua. En halua tarjoamaasi epärealistista, elokuvista lainattuihin ja valmiiksi käsikirjoitettuihin kohtauksiin perustuvaa parisuhdetta, jonka laatu mitataan kolmisanaisen lauseen toistuvuutena, puhe suolletaan läpi vaaleanpunaisen suodattimen ja viidenkymmenen tonnin sormuksen vaihdettua omistajaa lakataan olemasta sinä ja minä ja ollaan vain me, meidän perhe, meidän elämä, meidän suunnitelmat, meidän asuntolaina ja meidän kolmen penkkirivin perheauto.

Ja niin, tuo testi muuten löytyy täältä. Miten huonosti teillä muilla menee?

 

 

Share

Pages