Ladataan...
Onnenpäivä

Törmäsin tänä aamuna toimittaja Jarkko Uron ehkä hieman korostetun kulmikkaaseen ja kapeakatseiseen kirjoitukseen vau.fi:ssä. Kolumninsa hän aloittaa mahtipontisesti toteamalla, että lapsettomat ajattelevat lasten olevan kahleita, jotka estävät aikuisia toteuttamasta itseään. Lapsettomien elämä onkin perin tylsää, vaikka he kuvittelevatkin vapauden tekevän elämänsä täydelliseksi. Todellisuudessa he täyttävät elämänsä muka tärkeällä työllä ja rilluttelulla sen sijaan, että nauttisivat aidosta lasten mukanaan tuomasta elämänilosta.

Kirjoitus sinänsä on mielenkiintoinen, mutta avaa ehkä kuitenkin enemmän kirjoittajan omia ajatuksia lapsettomista, kuin lapsettomien ajatusmaailmaa. Syy siihen, miksi pariskunta tai yksittäinen ihminen pysyttäytyy lapsettomana, on harvoin pelkkä halu roikkua kynsin hampain kiinni vapaudessa lähteä baariin silloin kuin siltä tuntuu. On mielestäni jokseenkin kohtuutontakin väittää, että lapseton olisi niin itsekäs olento, että päättää olla lisääntymättä vain, koska haluaa omistautua sataprosenttisesti itselleen jälkikasvun sijaan. Päinvastoin. En varmasti ole ainoa, joka on toistaiseksi jättänyt lapset tekemättä epäitsekkäistä syistä enkä pelkästään vapauden menettämisen tai uran tyssäämisen pelossa.

Asia on nimittäin niin, että se toistaiseksi lapseton ihminen on saattanut itsensä sijaan ajatella hetken sitä syntymätöntä lastakin. Sitä, olisiko sillä lapsella hyvä syntyä juuri tähän hetkeen ja sitä, olisiko lapseton ylipäätään vanhempana sellainen kuin lapselle toivoisi. Ehkä ongelma onkin se, että me lapsettomat olemme miettineet asiaa varpajaisia ja vaipparallia pidemmälle, ennen kuin olemme sännänneet tekemään sitä kauneinta vain, koska ihmisen elämä on vajavaista ilman lapsikatrasta.

Lopulta jokainen priorisoi elämänsä itse. Ehkä sen lapsellisen täytyy perheelle leipää saadakseen ajaa jälkikasvunsa kymmenen tunnin työpäivän ajaksi päivähoitoon, jossa se lapseton päiväkodin täti voi sitten käyttää vanhemmuusviettiä omiksi tarpekseen leikittämällä toisten ihmisten lapsia.

Itsekkyys ja vapaus on aika vähän kiinni siitä onko lapsia vai ei.

 

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Nyt kun meillä Yhdysvaltojen länsirannikolla on pilvinen ja sateinen päivä eikä liikuntarintamaltakaan ole puolikuntoisena tehtyjen salitreenien lisäksi paljon kerrottavaa, on hyvä aika muistella joulukuun Floridan matkaa ja erästä aurinkoista päivää wakeboardingin, eli vesilautailun parissa.

Laji oli minulle entuudestaan täysin vieras, sillä en ole eläissäni lumilautaillut saati vesihiihtänyt. Kun tähän yhdistetään kammoni vettä kohtaan (koska märkää, kylmää, hengenvaara, kaloja ja kasvillisuutta), olivat lähtökohdat lajikokeilulle vähintäänkin haastavat. Mutta niin vain kävi, että kun eräänä aurinkoisena päivänä suuntasimme merelle lautailutarpeet kyydissä, päätin kaikista peloistani huolimatta tarttua härkää sarvista ja kokeilla lautailua itsekin, sillä olihan se melkoisen hauskan näköistä puuhaa veneestä käsin.

Veneestä mereen hyppääminen molemmat jalat lautaan kiinni sidottuina tuntui hetken melko kohtalokkaalta, etenkin kun olin Islamoradaan ajaessa nähnyt tien varressa varoituskyltin tietä ylittävistä krokotiileistä ja harjoittelupaikkamme sattui sijaitsemaan rämeenkaltaisella matalikolla. Koska vedessä oleminen alkoi yht'äkkiä tuntua kovasti huonolta ajatukselta, olin enemmän kuin valmis nousemaan laudan päälle ja kiitämään kohti avarampaa vesistöä. Siitä minulla ei tosin ollut hajuakaan, kuinka se käytännössä tapahtuisi.

Kun veneellinen ihmisiä oli yrittänyt ohjeistaa minua parhaansa mukaan, alkoi naru käsissäni kiristyä ja sitten mentiin, joskaan ei ihan niin päin kuin olisi ollut tarkoitus. Etukenon vietyä voiton, sukelsin naamalleni syvyyksiin, hörppäsin mennessäni pari litraa merivettä ja opin varsin nopeasti, että kaaduttua tulee köydestä päästää irti samantien. Aikani yskittyäni otettiin uusi yritys ja mäiskis, taas sukellettiin. Tehtyäni neljännen sukellusharjoituksen ilmoitin, että kokeilen vielä kerran ja sen jälkeen luovutan. Ei ole A. Sinivaaraa tehty hyppelehtimään vetten päällä. Viidenteen yritykseen valmistautuessani päätin unohtaa taktiikat ja tekniikat ja käyttää sitä mitä minulle on suotu, eli voimaa. Ja niin kiskoin itseni seuraavassa lähdössä laudan päälle enkä oikein itsekään tiedä, kuinka siinä lopulta onnistuin. Jonkinlaisen ahaa-elämyksen minä kuitenkin koin, sillä kipusin laudan päälle vielä toiseenkin otteeseen. Ei taidolla vaan voimalla.

Vaikeuden ja ylenpalttisen hauskuuden lisäksi touhussa yllätti se, että se oli raskasta. Muutaman kierroksen jälkeen olin täysin loppu, joka saattoi kyllä johtua siitäkin, että teutaroin ylösnousemuksen kanssa melko pitkään. Seuraavat pari päivää käsivarret olivat veneen perässä raahautumisesta hellänä, mutta veden armollisuuden vuoksi ei kropasta löytynyt ensimmäistäkään mustelmaa kaikesta kompuroinnista huolimatta.

Wakeboarding-meininkiä liikkuvana kuvana.
Tuo kovasti pelokas ja jäykkä tyyppi narun jatkeena olen minä.

 

Tuona päivänä yllätin itseni monellakin tapaa. Ensinnäkin voitin jälleen kerran inhoni vettä kohtaan, sivuutin krokotiilipaniikin ja mikä tärkeintä, uskaltauduin kokeilemaan jotakin täysin minulle tuntematonta lajia - ja onnistuin! Nimittäin uskokaa tai älkää, olen todella huono astumaan oman osaamisalueeni ulkopuolelle ja kokeilemaan sellaisia lajeja, joissa vaaditaan ketteryyttä, jonkinsortin taitoja tai tasapainoa. Olen aina ajatellut olevani kömpelö, ja sitä varmasti olenkin, mutta eihän se silti estä kokeilemasta. Vahingossa voi kömpelyskin onnistua ja hetkittäin jopa nauttia siitä.

 

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Oletteko sattuneet törmäämään internetissä ja lehdissä niihin sellaisiin monivalintatehtäviin, joissa testataan osaavatko ihmiset valita kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta lautaselleen sen vähemmän syntisen hiukopalan? Olen tehnyt huvikseni noita testejä yhden jos toisenkin ja ainakin amerikkalaisten testien perusteella olen ravintoineni täysin hunningolla enkä tiedä ruokailusta tuon taivaallista. Ja ihmekös tuo, kun testin laatineet toimittajat ovat tehneet kaikkensa, ettei testaaja voi järkeä käyttämällä mitenkään tehdä oikeita valintoja.

Otetaanpa pari esimerkkiä Redbookin testistä, jonka viimeksi erehdyin tekemään:

Siinä ne nyt ovat, kulhollinen mysliä mustikoilla ja ällöttävän teollisen näköinen aamiais-muffini. Kummankohan valitsisin? No tietysti sen myslin, sillä sitähän minä oikeastikin syön luonnonjogurtin ja mustikoiden kera. Ja metsään meni, heti aamupalasta lähtien. Se terveellisempi vaihtoehto kun olisi ollut tuo ällöteollisuusmuffini, joka paljastui painonvartijoiden salaisen reseptin mukaan valmistetuksi eikä siinä ole hiilareita tai mitään muutakaan ravintoaineita sen välissä olevan kananmunan ja kanadanpekonin lisäksi. Toimittaja kertoo sormeaan heristäen, että kuvassa oleva myslilautanen kätkee helposti sisäänsä jopa neljäsataa kilokaloria! Justiinsa joo. Neljänsadan kilokalorin edestä epäterveellistä kuitua, pähkinää, mustikoita, maitoa ja ties mitä luonnottomia hirveyksiä.

No, kokeillaanpa onnea seuraavan ruokalajin kanssa. Helpolta näyttää, kanasalaatti versus järjettömän kokoinen mälli lihaa uuniperunalla. Salaattia, kiitos! Ja ähäkutti, testin laatinut toimittaja voitti taas oveluudellaan. Oikea valinta kun olisi pihvi, joka kuvasta poiketen on toimittajan mukaan oikeasti ihan pienenpieni eikä sen uuniperunankaan sisällä ole kermaviilimössöä kuten yleensä vaan salsaa. Salaatti taas, se on paha, se on paha. Sen kastike kun on hirveän rasvaista, juustoa on aivan liikaa ja ne rasvaa tirisevät crutongitkin pitäisi lailla kieltää. Niin, sitä salaatinkastikettahan ei voi pyytää erikseen ja nirsoille asiakkaille vihainen kokki syöttää ne crutongit vaikka väkisin.

Ihanhan tässä alkaa verenpaine pikkuhiljaa nousemaan. Kokeillaan nyt kuitenkin, josko testin saisi vietyä loppuun. Haa, jäätelö ja frozen jogurtti! Tämä on helppo, frozen jogurtti tietenkin, minä kun juuri pari päivää sitten vertailin niiden ravintoarvoja ja tulin siihen tulokseen, että vaikka sokeria on molemmissa paljon, on jogurtissa kuitenkin vähemmän rasvaa ja enemmän proteiinia. No, eipä olisi taas pitänyt luottaa tietämykseensä. Oikea valinta olisi nimittäin ollut jäätelö, sillä toimittaja on valinnut ovelasti kuvaan sen markkinoiden ainoan läskintorjuntasuperjäätelön, jossa ei ole kaloreita nimeksikään. Frozen jogurtilla sen sijaan lihot takuuvarmasti, sillä toimittajan mukaan sen syömistä on täysin mahdotonta kontrolloida.

Viimeinen yritys, hampurilainen vs. tonnikalaleipä. Mmm. Tiedän jo etukäteen, että jostain käsittämättömästä syystä oikea vastaus on taatusti tuo hampurilainen, mutta valitsen silti tonnikalavoikkarin, koska onhan siinä selvästi hampurilaispullan sijaan kokojyväleipää, kalaa ja kaikkea. Haha, LÄSKI! Valitsit taas väärin! Oikea vastaus on tietenkin hampurilainen, koska sen pihvi on valmistettu supervähärasvaisesta fitness-lehmästä ja siitä on jätetty majoneesi kokonaan pois. Tuo purkillinen majoneesia onkin hampurilaisen sijaan työnnetty tonnikalavoileivän väliin ja jos sen syöt, saat sydänkohtauksen, veritulpan ja herpeksen heti huomenna.

***

Ugh. Ruokatoimittaja-superihminen-laihduttajaspesialisti-huijari on puhunut. Mitä tämä testi ravintoasioista tietämättömälle sitten opetti?

a) unohda ne tuoreet marjat ja myslit aamupalalla. McDonaldsilta löydät ravintoympyrään sopivan aamiais-muffinin.
b) älä syö salaattia. Syö puoli kiloa lihaa jättimäisellä perunalla ja opettele olemaan.
c) syö jäätelöä, sillä et kuitenkaan voi hillitä itseäsi niiden frozen jogurttien kanssa, läski.
d) aja toisen kerran McDonaldsiin ja tilaa hampurilainen. Sen anorektisen lehmän pihvillä, tietty.
e) älä ainakaan käytä omaa päätäsi, harkintakykyä tai luovuutta. Missään tilanteessa. Ikinä.
f) äläkä varsinkaan lue ravintosisältöjä. Luota toimittajaan. Toimittaja tietää, senkin läski.
g) älä enää ihmettele, miksi amerikkalainen on lihava.

 

(kuvat: Redbook)

Share

Pages