Ladataan...
Onnenpäivä

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkin projektin valmistuttua jää vähän tyhjä ja toimeton olo? Näin kävi itselleni kaiken kiireenkin keskellä, kun sain edellisen ikuisuusprojektin viimeinkin päätökseen. Tuon henkilökohtaista feng shuitani häirinneen epäkohdan viilaaminen kuntoon tuntui lopulta sellaiselta riemuvoitolta, että päätin samantien ryhtyä hoitamaan kuntoon muitakin kodin häiritseviä pikkuseikkoja. Ja niitähän riittää. Näistä ensimmäisenä päätin tarttua keittiön baarijakkaroihin.

Nämä perusamerikkalaiset baarijakkarat ovat siitä hankalat, että ne ovat huonekaluistamme ainoat, jotka eivät ole omat. Näin ollen niiden hävittäminen ei valitettavasti tulisi kyseeseen. Harkitsin pitkään uusien jakkaroiden ostamista ja näiden vanhojen säilömistä autotallin välikatolle, mutta kohtuuhintaisia ja parempia tuoleja ei koskaan tullut vastaan ja lopulta vain sopeuduin elämään susirumien jakkaroitteni kanssa. Sitten eräänä Amazonin verkkokaupassa vietetyn iltapäivän päätteeksi törmäsin baarijakkaranpäällisiin, joilla saisi näppärästi piilotettua ruskeat, loppuunistutut ja rumat päälliset. Hahaa! Ongelma ratkaistu! Viisikymmentä dollaria yhdestä päällisestä tuntui kuitenkin turhan suolaiselta hinnalta ja niin homma vajosi uudelleen suunnitteluasteelle.

Kertonee jotain käsityötaidoistani, mutta vasta pari päivää päällisten löytämisen jälkeen mieleeni juolahti, että nehän voisi teoriassa tehdä myös itse. Minulla tosin ei ole ompelukonetta, mutta ehkä projektin saisi yksinkertaistettua niin, että se luonnistuisi tämmöiseltä poropeukalolta ihan käsipelilläkin.

Siispä suunnittelemaan taktiikkaa ja kokeilemaan teoriaa käytännössä. Ajelin käsityökauppaan ostamaan kangasta, neuloja ja sopivan jämerää lankaa. Mieleiseni kankaan löytäminen osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi, sillä amerikkalaiset suosivat mummolatyylisiä kankaita raikkaiden ja skandinaavisten kuosien sijaan. Mieleinen kangas löytyi lopulta pitkän etsinnän jälkeen poistohyllystä ja hintaa jalanmitalle tuli kokonaista yhdeksän taalaa. Kokonaisuudessaan projekti köyhdytti minua kaikkine tarpeineen noin viidentoista taalan verran. Ei paha, kun valmiit päälliset olisivat maksaneet sen 50 taalaa kappaleelta.

Sitten hommiin! Irrotin jakkaroista päälliset, asettelin ne kankaan päälle malliksi ja leikkasin silmämääräisesti kankaasta riittävän suuret palat tuolien päällystämiseen. Helpointa olisi ollut nitoa kangas istuinosan pohjaan kiinni niittikoneella, mutta projektin edullisuudesta innostuneena halusin tehdä päällisistä helposti sesonkien mukaan vaihdettavat. Niinpä tartuin neulaan ja lankaan, kai ensi kertaa sitten kouluvuosien. Ompelin harvoilla pistoilla kankaan reunat niin, että langanpäistä kiristämällä saa jakkaroiden istuinosat näppärästi pussitettua.

Jotta istuinpäälliset saisi helposti myös irti ja joskus vielä takaisin paikoilleen ilman uutta ompelusessiota, paukutin istuimen pohjaan pari huonekalunaulaa, joiden ympärille kietaisin ja solmin langanpäät kiinni. Siinä on ja pysyy. Ehkä.

Ja valmista tuli! Aikaa tuolien nykyaikaistamiseen kului ostosreissun jälkeen ehkä puolisentoista tuntia ja taas on kotona yksi häiritsevä asia vähemmän. Oliko se sitten sen viidentoista taalan ja menetetyn ajan arvoista? Todellakin! Bonuksena sain itselleni hyvän mielen, koska minä osasin! Minä itse! Hyvä minä!

 

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Aina silloin tällöin minulta kysytään, että aiommeko palata Suomeen vai jäämmekö USA:han loppuelämäksemme. Aihe kiinnostaa erityisesti paikallisia ja läheisiä siellä kotipuolessa, mutta asiasta jutellaan paljon myös meidän ulkosuomalaisten keskuudessa. Jäättekö vai ettekö jää? Tykkäättekö enemmän asua täällä vai Suomessa? Useille suomalaisille USA:ssa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu töiden tai opiskelujen vuoksi ja moni saakin tässä ajassa maasta tarpeekseen ja on valmis palaamaan kotiin. Oma kahden vuoden mittaiseksi suunniteltu visiitti on kuitenkin venynyt jo reiluun neljään vuoteen ja vaikka olemmekin lopettaneet kaikenlaisen tulevaisuudensuunnittelun jo aikaa sitten, on oma vastaukseni selvä. Emme ole palaamassa, vielä.

Sitä seuraava kysymys onkin sitten vaikeampi. Miksi ei?

En välttämättä osaa pukea tätä järkeviksi sanoiksi ja lauseiksi, mutta yritän. Vaikka sydämeni on aina Suomessa, kotikonnuilla Pohjois-Pohjanmaalla, metsien ja peltojen keskellä, sykkii sydämeni silti täällä maailmalla. Rakastan seikkailuja ja tunnen, että täällä jokainen päivä on sellainen. Vielä neljän vuoden jälkeenkin näen ja koen jotain uutta melkein joka päivä, ihan kulman takaa voi löytyä uusi seikkailu, tie, jota en vielä ole kulkenut, maisema mitä en ole nähnyt.

Keskellä tuntematonta vietetyt vuodet ovat myös auttaneet löytämään itseni. On ollut aikaa ajatella ja on ollut mahdollista olla oma itsensä. Ison maan ja ison kaupungin hyöty on se, ettei yksilö pistä silmään ja se on ollut vapauttavaa. Kukaan ei tunne, harvoin osoitellaan sormella tai mulkoillaan paheksuvasti. Ihmiset ovat kai jo nähneet kaiken tai sitten yksilötasolla erilaisuutta vaan kunnioitetaan täällä eri tavalla. Olipa se sitten teennäistä tai ihan vain kohteliasta käytöstä, minä pidän paikallisten tavasta sensuroida toisiaan koskevat negatiiviset kommentit ja rakastan sitä, että tuntemattomat ihmiset sanovat ystävällisiä sanoja toisilleen. Hymy ja innostus tarttuu ja tuntemattoman ihmisen tervehdys kadulla ilahduttaa aina yhtä paljon. En sano, että suomalaiset olisivat ikäviä ihmisiä, mutta olemmehan me kovasti erilaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

Uskon, että olemme viimeisten vuosien aikana toteuttaneet enemmän unelmia, kuin olisi ollut mahdollista Suomessa asuessa. Meidän elämäntyylillämme ja harrastuksillamme on elintaso tällä pallonpuoliskolla parempi. On ollut vara harrastaa enemmän autoja ja moottoripyöriä, on ollut enemmän aikaa treenata ja kirjoittaa ja ne Suomesta käsin kaukana olevat matkakohteet ovat nyt paljon lyhyemmän ja halvemman lento- tai automatkan päässä. Ei elämä silti yhtä hauskanpitoa ole, arki se on täällä niin kuin Suomessakin, mutta tällä hetkellä elämästä saa enemmän irti täällä. 

Maailma on myös muuttunut paljon reilussa neljässä vuodessa, Suomessakin. Talous siellä näyttää täältä katsottuna melko kurjalta, työllisyystilanne monella alalla lähinnä masentavalta, sieltä leikataan, täältä leikataan ja uusista veroista ja verojen veroista saa lukea lehdistä tämän tästä. En väitä, että USA:n taloustilanteessa olisi paljon hurraamista, mutta meidän kohdallamme, kahden aikuisen perheenä, on taloudellisesti kannattavampaa asua rapakon tällä puolella, ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun ei rahaa ole käytössä ylettömästi, on fiksua olla siellä missä sille saa eniten vastinetta.

Sitten on tämä elokuvista tuttu ilmasto. Kuten moni suomalainen, myös minä olen sitä ihmistyyppiä, joka taantuu ja väsähtää talven pimeydessä. Kun lähtee töihin, on pimeä. Kun palaa töistä, on pimeä. Lopulta kuukausitolkulla valon voi nähdä vain viikonloppuisin, ellei silloin satu satamaan. Kaliforniassa olen taas enemmän elossa ympäri vuoden. Toki kuumuus kesäkuukausina saa välillä olon veltoksi, mutta takapihan uima-altaalla laiskana maatessanikin olen virkeämpi kuin talven pimeimpänä hetkenä lumettomassa etelä-Suomessa. Toisaalta, harva asia on yhtä kaunis, kuin suomalainen luonto lumipeitossa. Onneksi lunta voi halutessaan ajaa katsomaan vuorille myös täällä Kaliforniassa.

Vaikka tässä puolustelenkin maailmalle jäämistäni, en kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka ulkomaille muuton jälkeen vannovat etteivät koskaan enää palaa, polttavat sillat entiseen kotimaahansa ja lakkaavat puhumasta suomea muutamassa kuukaudessa. Olen valtavan ylpeä suomalaisuudestani ja Suomesta enkä edes yritä kitkeä sitä itsestäni. Pakko myöntää, että kyllä minä aina silloin tällöin leikittelen ajatuksella palata takaisin Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle, sinne missä kaikki on tuttua ja elämä yksinkertaista. Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni voisinkin sanoa, että unelmatilanteessa asuisin puolet vuodesta tutuissa maisemissa Suomessa ja viettäisin puolet maailmalla seikkaillen.

Mitenkäs te muut ulkomaiden asukit? Kaipaatteko asumaan Suomeen vai tunnetteko, että maailma vei mennessään lopullisesti?

 

(Kuvituksena räpsyjä Tyynenmeren rannalta)

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Vaikka liian kovaksi käyvän stressin syntymistä voikin ennaltaehkäistä tiedostamalla omat rajansa, tulee toisinaan eteen tilanteita, jolloin tuon rajan yli on pakko astua, joko vapaaehtoisesti tai vahinkohorjahduksen kautta. Vierailtuani tuon rajan tietämillä ja sen väärällä puolella hieman turhankin usein, löysin yksinkertaisen, mutta tehokkaan tavan rauhoittaa mieli ja keho ennen kuin stressin oireet käyvät fyysisiksi. Lopulta tarvittiin vain hiljaisuus ja viisi minuuttia elämästä.

Nykyaikahan on siitä mainio, että vastaus kysymykseen kuin kysymykseen on vain nettiyhteyden päässä ja tämän lisäksi melkeinpä laitteeseen kuin laitteeseen saa ladattua ilmaiseksi elämää helpottavia sovelluksia. Helpotusta stressiin etsiessäni löysin iPadiini ja elämääni uuden (ja ilmaisen) rentoutussovelluksen, Relax HD:n. Sovelluksen avulla tehdään halutun mittaisia hengitysharjoituksia, alkaen alkeistasosta ja edeten vähitellen edistyneemmän hengittelijän haastavampiin harjoituksiin. Aikaa lyhimmän harjoituksen suorittamiseen tarvitaan vain viisi minuuttia ja juonesta kiinni päästyäsi voit muutella hengityksen rytmitystä haluamallasi tavalla. Vaikka tällainen hengittely vähän hihhulitouhulta kuulostaakin, on olo kokonaisvaltaisesti paljon parempi vain viiden minuutin hiljentymisen ja hengitysharjoittelun jälkeen.

Entäs sitten, kun ei käytössä ole nykyajan vempeleitä ja otsassa pullistuva verisuoni kertoo stressin kohoavan pian sietämättömälle tasolle? Tällaisesta hankalasta tilanteesta löysin itseni edellisen kerran lentokoneella matkustaessa, kun turbulenssi heilutteli konetta aivan liian pitkään. Kun lopulta lentoemännätkin pakenivat istumaan omille paikoilleen, oli lentopelkoiselle tilanne käydä ylivoimaisen stressaavaksi. Onneksi muistin hengitysharjoitukset ja niiden rentouttavan vaikutuksen. Suljin ulkomaailman äänet pois mielestäni korvatulpilla, suljin silmäni ja kuvittelin perhosen istumaan rinnalleni. Vedin syvään henkeä nenän kautta ja hengitin hitaasti keuhkoni tyhjäksi suun kautta, kuvitellen samalla perhosen levittävän ja sulkevan siipensä hengitykseni tahdissa. En tiedä kauanko jatkoin, mutta lopulta sain pelkoni hallintaan ja mieleni rauhoittumaan.

Tässä maailmassa, jossa niin monet asiat ovat monimutkaisia, kalliita ja stressaavia, on onneksi vielä jotain yksinkertaista, rentouttavaa ja vielä ilmaistakin - hengittäminen. Sulje silmät, vedä keuhkot täyteen ilmaa nenän kautta, anna hartioiden rentoutua, puhalla keuhkot tyhjiksi suun kautta ja anna pallean ja rinnan elää vapaasti hengityksen mukana. Kuinka asia, jota teemme tiedostamattamme koko ajan, voikin ajatuksen kanssa tehtynä tuntua niin hyvältä?

 

 

Share

Pages