Ladataan...
Onnenpäivä

Trendi kyseli viime viikolla, että minkä neuvon me bloggaajat antaisimme kymmenen vuotta nuoremmalle minälle. Kymmenen vuotta sitten olin 22-vuotias, huonossa työsuhteessa (aivan liian kauan), huonossa parisuhteessa (aivan liian kauan) ja sen lisäksi asuin vielä Espoossa (aivan liian kauan).

Ei mennyt putkeen ei.

 

Ei tässä kyllä neuvo tai pari edes riitä, mutta jos nyt aloitettaisiin yhdestä viisaudesta:


Jos reissuun lähdettyäsi huomaat, että mukaan tuli paskat eväät, 
niitä ei ole pakko syödä.

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Koska Onnenpäivää on toisinaan liikuntablogiksikin tituleerattu (ja lukeehan tuo liikunta tuolla otsikkokuvassakin...), on lienee kohtuullista kertoa mitä entisen himoliikkujan treenirintamalle tällä hetkellä kuuluu. Kuten joku saattaa vielä toukokuulta muistaa, päättyi edellinen liikuntapäivitykseni hieman surkeissa tunnelmissa tajuttuani, ettei liikkumiseni ole enää aikoihin ollut kovin terveellä pohjalla. Ennen niin rakas, hyvinvointia ja terveyttä edistävä harrastus oli muuttunut vähitellen addiktioksi ja pakkomielteiseksi suorittamiseksi, vähän kuin pyörremyrskyksi, joka imi mukaansa enemmän ja enemmän, sai kaiken pyörimään ympärillään ja jätti jälkeensä henkisen sekasorron. Että hei vaan, olen Anne, olen liikunta-addikti.

Olen pohtinut liikunnan harrastamistani viime viikkoina paljon, sitä missä kohtaa siitä tuli addiktio, milloin lakkasin kuuntelemasta järjen ääntä ja milloin jättämästä treenejä välistä. Miten ihmeessä sain mopon karkaamaan käsistäni syvälle pöpelikköön ilman, että edes tajusin mitään ennen pään iskeytymistä asfalttiin?

Tavoitteellisen treenaamisen ja pakkomielteisyyden raja on häilyväinen. Silmissä kiiluvan päämäärän tavoittamiseen vaaditaan päättäväisyyttä, omistautumista, säntillisyyttä, itsensä voittamista ja muita sellaisia piirteitä, joita yleisesti ihmisissä ihaillaan, mutta jotka samalla ovat luonteenpiirteistä niitä vaarallisimpia. Ja juuri nuo luonteenpiirteet ovat sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, ainakin treenatessa. Olen hyvä raivaamaan esteitä syrjään päämäärän saavuttamiseksi, mutta tarpeen tullen en epäröi hetkeäkään siirtää myös itseäni syrjään silloin, kun satun seisomaan päämääräni edessä.

Epäilen, että addiktoiduin jo viime vuoden dieetin aikana, vaikka fyysiset ahdistuksen ja stressin oireet alkoivatkin vasta kuukausi pari dieetin jälkeen. Kun silloinen dieetti loppui eikä mielessäni ollut treenirintamalla mitään suurempaa päämäärää, tuntui treenien kohtuullistaminen ja sairastelun vuoksi väliin jättäminen ylitsepääsemättömältä. Oloni oli syyllinen ja ahdistunut ja pian stressitasoni hipoi pilviä, kurkussa kuristi ja korvissa kohisi. Päässäni olevan treeniohjelman seuraamatta jättäminen oli kaiken järjen ja kohtuuden sijaan merkki luonteenheikkoudesta tai fyysisestä kyvyttömyydestä. Niin minä sitten treenasin, yleensä kahdesti päivässä ja sain mielihyvää addiktioni toteuttamisesta, en niinkään itse liikunnasta kuten normaalit ihmiset. Ja kun tavallinen liikkuja keskittyy treenien välisen ajan elämiseen ja tuntee treenien jälkeistä hyvää oloa, painaa addiktin mieltä jo seuraava treeni. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava. 

Tätä on hieman vaikea selittää ja mahdollisesti myös ymmärtää, mutta yritetään silti. Ongelmasta eri ihmisten kanssa puhuttuani on addiktioni kohteeksi itse suorittamisen sijaan arvailtu ulkoisia seikkoja - ulkonäköä, rasvaprosenttia ja ympärysmittoja. Olen pitkään tarkastellut vartaloani ikään kuin ulkoa päin, käsitellyt sitä työkaluna, työnäytteenä. Fitness- ja kehonrakennustouhuissa vartalo on onnistumisen mittari ja tavoitteet liittyvät siihen mitä näkyy peilissä. En kuitenkaan koe, että olisin addiktoitunut tietynlaisen ulkonäön tavoittelemiseen, sillä vaikka ulkomuoto on vaihdellut kovastikin, en ole oikeastaan koskaan ajatellut ulkonäössäni olevan suoranaista vikaa tai hakenut ulkonäöllä ulkopuolista hyväksyntää tai uskottavuutta. Tämän harrastuksen henkeen nyt vain kuuluu ulkomuodon hienosäätäminen, milloin pieneneminen, milloin suureneminen ja voin rehellisesti sanoa, että ennen addiktoitumistani nautin oikeasti enemmän itse tekemisestä kuin lopputuloksista peilissä. Ei pakkomielteisyyteni siis liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan johonkin ihan muuhun sisäiseen pakontunteeseen, jolle ei oikein löydy edes sanoja, ainakaan järkeviä sellaisia. Oli vaan pakko.

Vaikka tämä aika pilipalilta ainakin omaan korvaani kuulostaa, niin voin vakuuttaa, että se fyysinen olotila, jonka pelkkä korvien väli voi aiheuttaa, on todella raskas kantaa mukana. Vaikka en itsessäni suoranaisia masennuksen oireita tunnistanutkaan, nukuin ja pääasiassa söinkin hyvin ja muutenkin suoriuduin elämisestä kunnialla, aloin pikkuhiljaa voida todella huonosti. En tiedä kuinka lähellä kuilun reunaa kävin, mutta yllättävän pitkä matka sieltä on takaisin tukevalle maalle.

Sen jälkeen, kun tajusin ensimmäisen kerran osoittaa sormella yletöntä liikunnan harrastamista, on vyyhti alkanut pikkuhiljaa purkautua. Ensimmäiset viikot vietin lähes tyystin ilman liikuntaa, pohdin miltä tuntuu, syitä ja seurauksia, sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Matkaillessa kävin hotellien salilla satunnaisesti, mutta vain jos siihen oli luonteva hetki. Mitä harvemmin liikuntaa harrastin, sitä enemmän sain häivähdyksiä vanhasta kunnon liikunnan ilosta. Olen myös opetellut ottamaan kevyemmin, muistuttanut itseäni siitä, ettei aina tarvitse rääkätä itseään äärirajoille, että on ihan ok kävellä välillä, pistää pienempää vaihdetta silmään tai viettää salilla vain puoli tuntia. Mutta ennen kaikkea olen opetellut jättämään treenejä välistä. Ensin elämä ja jos aikaa ja energiaa jää, sitten treenit.

Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen olotilani on kuluneen kuuden viikon aikana kohentunut huomattavasti. Päiviä, jolloin tunnen ahdistuksen fyysisenä kipuna kaulan alueella, on viikossa jo vähemmän kuin niitä päiviä, jolloin tunnen oloni normaaliksi. Nauran paljon, kotityöt sujuvat ilman suuria ponnistuksia, on vähemmän kiire ja ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä kuin aikoihin. Kaikenlaisista treenisuunnitelmista olen kuitenkin joutunut luopumaan toistaiseksi, sillä pelkkä treeniohjelmien ja -aikataulujen ajatteleminenkin saa oloni tukalaksi. Suunnitelmien sijaan etenen puhtaasti fiilispohjalta ja kalenteri kertoo minun viime viikkoina harrastaneen liikuntaa 3-6 kertaa viikossa, pääasiassa ulkona liikkuen ja etenkin maantiepyörän päällä. Elättelen siis toiveita siitä, että liikunta-addiktikin pystyisi vielä harrastamaan liikuntaa kohtuudella.

Kuinka sitten olen jatkossa ajatellut välttyä lankeamasta samaan ansaan uudelleen? Kun nukkumaan mennessä esitän itselleni kysymyksen: Haluanko elää loppuelämäni kuten elin tänään, ja vastaus on myöntävä, olen oikealla tiellä. Kieltävästä vastauksesta taas tiedän, että huomenna on tehtävä jotakin toisin.

 

Kuvituksena GoPro-räpsyjä eiliseltä eväsretkeltä Big Bearille.

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

On taas se aika vuodesta, kun Facebook on täynnä juhannuksen toivotuksia, mökkikuvia, varoituksen sanoja veneestä pissaamisesta ja ohjeita juhannustaikojen oikeaoppiseen tekoon. Lehdet ovat yrittäneet ennustaa viikonlopun sääolosuhteita joulusta lähtien, ihmiset taistelevat kaupoissa viimeisistä grillihiilistä, tiet tukkeutuvat mökille matkaajista, kaupungit autioituvat, on lapsille sopivaa ja sopimatonta juhlintaa, teinit vaeltavat puistoihin kassit kilisten, pistetään grilli kuumaksi, rasva tirisee käristyvistä makkaroista ja keskikesän juhlan nesteytys varmistetaan vain hetkeä ennen kuin Alko sulkee ovensa. Tänä viikonloppuna syntyy monenlaisia muistoja - tai sitten ei.

 

Eräs sukulaiseni muisteli muutama päivä sitten Facebookissa niitä juhannuksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet erityisesti mieleen. Niitä lueskellessani ryhdyin itsekin kaivelemaan muistinystyröitäni ja muistelemaan yli kolmeakymmentä viettämääni keskikesän juhlaa. Aikani muutamaa jäljellä olevaa aivosolua pyöriteltyäni en muistanut lopulta montaakaan juhannusta. Onko se oikeasti ollut joka vuosi...?

 

Lapsuuden juhannukset ovat kai jääneet mieleeni parhaiten. Silloin ei ollut säällä väliä enkä muista, että koskaan olisi ollut kylmä tai kuuma. Aina oli hyvä, satoi tai paistoi. Grillasimme makkaraa pihan perällä, kävimme saunassa ja kylän juhannuskokolla. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt isän ostama limpparikori täynnä keltaista ja punaista jaffaa. Vielä tänäkin päivänä juhannuksesta tulee ensimmäisenä mieleen Hartwallin sininen pullokori.

 

Sitten tuli teini-ikä eikä kukaan enää juonut juhannuksena limpparia, paitsi minä. Limsakorin vaihtuminen kavereiden käsissä kaljakoriksi oli kai itselleni se kohta, jolloin lakkasin viettämästä juhannusta. Juhannus oli vain yksi tekosyy muiden joukossa vetää pää täyteen. Kun maanantaisin luin lehdestä moniko tänä juhannuksena oli hukkunut, olin tyytyväinen vietettyäni juhannusta kotona vuokraleffoja katsellen. Itse asiassa muistan teini-iästä vain yhden juhannuksen, jolloin kävimme nopeasti kurkistamassa juhannuksenviettoa Helsingissä. Hilpeällä mielellä olleita ihmisiä katsellessa tunsin olevani väärässä paikassa ja yö oli tukahduttavan kuuma. Ajelimme leffavuokraamon kautta kotiin.

 

Aikuisiän juhannuksista muistan hädin tuskin edes sitä edellistä, niin tavallista viikonloppua ovat juhannukseni muistuttaneet. Viime vuoden juhannusta lukuunottamatta ei ole ollut mökkiä minne mennä eikä oikein lapsiakaan joille ostaa limpparikoria. Juhannuskokkoa en ole nähnyt vuosikausiin enkä grillimakkaran lisäksi edes tiedä mitä muuta juhannuksena tulisi perinteisesti syödä. Kaliforniaan muuton jälkeen juhannus katosi elämästäni kai lopullisesti, kun ei ole saunaa, ei ylimääräisiä vapaita eikä taikoihin tarvittavia kukkasia. Juhannuksen säätiedotuksiakaan ei tarvitse kynsiä pureskellen seurata, ymmärtänette ehkä miksi.

 

Minkälaisia muistoja teillä muilla on juhannuksesta? Entä poikkeaako teidän juhannus tavallisesta viikonlopusta millään tavalla?

 

Nyt yhdyn tähän toivotteluun itsekin, eli oikein hyvää, rauhallista ja omannäköistä juhannusta tai ihan vain tavallista viikonloppua jokaiselle! Minä ryhdyn nyt miettimään, että kuinka tästä juhannuksesta tulisi muistamisen arvoinen. Helpoiten se kai kävisi rypemällä alasti uima-altaassa kunnes naapurit soittavat poliisit taltuttamaan viuhahtajaa tai vaihtoehtoisesti sytyttämällä takapihalle juhannuskokon ja saada palomiehet paikalle silmänräpäyksessä. Eli poliisi vai palomies? Kumpaa muistella vanhana kiikkustuolissa?

 

Kuvituksena keskikesän meininkiä takapihalta.

Share

Pages