Ladataan...
Onnenpäivä

Ensinnäkin kyllä - ihan oikeasti tämä lapseton kirjoittaa perhe-kategorian alle. Mutta kuulkaa, lapsettomalla on nyt asiaa.

Vielä joitakin vuosia sitten minulla ei ollut montaakaan perheellistä ystävää ja ne harvat tuttavat joilla lapsia jo oli, vaikuttivat elävän näin sivusta katsottuna sellaista seesteistä ja onnellista lapsiperhearkea, jossa hymyillään, leivotaan yhdessä ja käydään leikkipuistossa. Niihin aikoihin lause "äiti on vähän väsynyt" oli vain vitsi t-paidassa eikä oikeastaan kukaan sanonut ääneen, että tuli itku, kun lapsi nukkui päiväunilla vain puoli tuntia, miten imettäessä tunsi itsensä lähinnä lehmäksi, joskus tuli työnnettyä sormet korviin ettei kuulisi lapsen itkua, oma tukka saattoi olla pesemättä toista viikkoa ja joskus teki vaan mieli hylätä puoliso ja kakarat ja paeta Timbuktuun. Ehei, päinvastoin. Minuaki kehoitettiin hankkimaan lapsia, koska sitten kaikki on iiiiiiihanaa.

Viime aikoina lavasteita on kaadettu urakalla ja lapsiperheen arjesta on keskusteltu todellisuutta kaunistelematta. Vanhempien väsymyksestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsiperheen arjen vaikeuksista on ryhdytty puhumaan avoimemmin. On yleisökirjoituksia, lehtiartikkeleita ja rohkeita blogijuttuja, jotka ravistelevat vauvablogimaailman täydellistä idylliä. Se, että äiti tai isä on oikeasti vähän saatanan väsynyt ja pinna kireällä, ei ole enää tabu vaan realismia. On ihan ok sanoa ääneen, että joskus se oma lapsi on ihan järjettömän rasittava ja kaikki on yhtä kaaosta.

Silloin, kun lapsiperheiden arki oli vielä ulospäin silkkaa juhlaa, minä ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, sillä olisin maailman huonoin äiti. Tiesin, etten olisi jatkuvaa hymyä ja ymmärrystä, että ennemmin tai myöhemmin hermostuisin lahkeessa roikkuvaan taaperoon, väsyisin kuusivuotiaan jatkuvaan kysymystulvaan ja kiukustuisin aivan liian helposti. Tiesin, että minua väsyttäisi joskus. Tiesin, että kaipaisin omaa tilaa ja aikaa, etten missään tapauksessa olisi alati pullantuoksuinen ja iloinen ohjelmatoimisto, kuten äidin kuuluisi olla. 

Koska kukaan ei koskaan puhunut vanhempien negatiivisista tuntemuksista, ajattelin, ettei hyvän äidin sellaisia kuuluisi tunteakaan.

Toisin kuin voisi kuvitella, nämä nykypäivän jutut vanhempien väsymyksestä, itkusta ja synkistä hetkistä eivät olekaan se viimeinen naula lapsettomuuspäätöksen arkkuun. Sen sijaan se arkku on ehkä hieman raottunut. Tajuan nyt, että vanhemmat, sekä äidit että isät, ovat edelleenkin inhimillisiä olentoja, samalla tavalla väsyviä, turhautuvia ja malttinsa menettäviä kuin he olivat jo aikana ennen lapsia ja että ollakseen hyvä, ei tarvitsekaan jaksaa loputtomasti hymyssä suin. Sillä ne täydelliseksi luulemani, mutta todellisuudessa silloin tällöin hyvinkin lähellä äärirajoja tasapainoilevat tuttavani ja blogimaailman naiset ovat kaikesta huolimatta hyviä vanhempia, kuten vaikkapa bloginaapurini Emmi, joka toisinaan on kovinkin sydäntä riipivästi kertonut väsymyksestään perhe-elämän myllerryksessä. En ole ikinä, en pienen hetken vertaa epäillyt, etteikö hän silti olisi erinomainen äiti.

Että kiitos teille, hyvät epätäydelliset äidit, että olette tuoneet realismia mielikuviini. En sano, että ryhtyisin tässä nyt samalta istumalta lisääntymään, mutta tiedänpähän ainakin, että minulla epätäydellisenäkin olisi mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

 

ps. Toivon vielä, ettei keskustelu luisuisi niihin julkisuudessa olleisiin epätoivoisiin ääritapauksiin, joihin vanhemmat syystä tai toisesta ovat ajautuneet. Ne kun ovat ilmiöinä aivan eri luokkaa kuin mistä minä kirjoitan.

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Vietimme viime viikolla seitsemättä hääpäivää ja päädyin sen vuoksi kaivelemaan vanhoja kuva-arkistoja ja muistoja hääkuvaussessiostamme. En tarkalleen muista kauanko tuona päivänä vietimme aikaa kameran edessä, mutta kuvia on joka tapauksessa hirvittävä määrä ties monellako eri poseerauksella, taustalla, teemalla ja ilveellä. Tämän vuoksi kuvat ovat olleet järjestettyinä kahteen eri kansioon kovalevyllä. Toiseen on poimittu käyttökelpoiset, säädetyt ja säädylliset kuvat ja toiseen taas on heitetty kaikki epäonnistuneet ja epämääräiset räpsyt. Ja jotenkin päädyin selailemaan juuri tuota jälkimmäistä kansiota, joita en ole avannut kai kertaakaan sitten varsinaisen jälkikäsittelyn.

Olihan muuten naurussa pitelemistä, kun siellä kaikkien kuvien seassa oli yksi hääkuvaposeeraus ylitse muiden, käsittämätön tallennus kameramieheltä kesken ties minkä. Huvittavinta on se, että kuva ennen tuota helmiotosta on vielä jokseenkin normaali:

 

Ja sitten PUM! Savukoneen savuissa taisi muutaman sekunnin ajan tapahtua jotain muutakin kuin halailua:

 

Oi miksi en teettänyt kiitoskortteja aikoinaan tästä kuvasta? Tai edes niitä suurempia sukulaiskuvia, joita on aina siistissä rivissä esillä kirjahyllyssä?

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Kuten niin montaa muutakin blogia, myös Onnenpäivää on parodioitu varsin onnistuneesti Vauva.fissä. Otan nyt oikeudet omiin käsiini ja täydennän tuon tuntemattoman kynäniekan tuotosta ennen- ja jälkeen -kuvillani:

"Minä, tavallinen Keski-Pohjanmaan tyttö täällä suuressa ameriikassa, kaiken aikaa enemmän ja enemmän usalaiseksi itsekin muuttuvana. Hoksaan silti vielä ihmetellä jenkkien tyyliä, tapoja ja pröystäilevää elämäntyyliä - ja huonokäytöksisiäkin ovat: kerrankin Humveetämme heitettiin kokistölkillä ja huudeltiin perään että "saastuttajat!"

On ihme itsellenikin, miten vähällä täällä tulee toimeen. Herään aamulla, vedän lenkin, proteiinismoothien ja lekottelen hetken uima-altaalla. Ennen kuin nostan hiukset kätevälle sivuponnarille ja ryhdyn päivän töihin. Suunnittelin Fazerin siniselle mainoskamppiksen visun ja sitten kello olikin jo 12 ja saliaika. En palaa enää töihin tänään.

Yritän pitää huolen siitä, ettei liikunnasta tule pakkomielle. (Katsokaapa muuten näitä ennen- ja jälkeen kuvia - eikös olekin ookoo että nainen painaa 120 kg kun figuuri on tällainen? Katsokaa ennen-kuvaa jossa minä narukäsi painan 50 kiloa.) Mutta siitä pakkomielteestä. Vain pari kolme kertaa olen jättänyt ystävän häät/hautajaiset väliin kun on ollut juuri jalkapäivä.

Ennen. Saattaa kyllä olla, että lipsahti alle 50 kilonkin dieetin aikana.
 

Jälkeen. Massakausi on tuottanut vihdoin tulosta!
 

Ja vielä se Keski-Pohjanmaa, se ei lähde nöyrästä tytöstä koskaan. Ikävöin Vetelin räkämänniköitä ja mustia peltoja silmänkantamattomiin. Toki ikkunastani avautuvat FantasyMickeyMouse -vuoret ovat kauniita, mutta sieluni kaipaa lopulta aina Oulaisten nimismiehenkiharaisille hiekkateille. Miten ahnaasti Hummeri sitä nielisikään."

 

Kiitos sinä alkuillan pimeinä tunteina näppäimistöön tarttunut tuntematon sanailija. Mutta hei, yksi pieni juttu, josta jo melkein loukkaannuin. Eipä lähdetä yhtään sekoilemaan Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan kanssa, niissä on nimittäin vissi ero. Meillä voi öisin kuulla menninkäisen hiljaisen vaikerruksen, tiet ovat jäässä pitkälle elokuuhun, oravilla on torahampaat, lehmät maitopurkin kyljessä näyttävät nälkiintyneiltä ja ihmisillä on paha mieli. Keski-Pohjanmaalla taas... no, en itse asiassa ole koskaan käynyt siellä, kun en löytänyt perille kaikkien tienviittojen ollessa ruotsiksi. Joka tapauksessa tuo Keski-Pohjanmaa oli antaa minusta aivan liian positiivisen ja hienostuneen mielikuvan. Nyt tarkkuutta!

 

Ps. Alkuperäisen kuvan (jota ette nyt valitettavasti näe) on ottanut Anne Rajala vuosia, vuosia sitten, kun olin vielä nuori ja... no, nuori.


 

Share

Pages