Ladataan...
Onnenpäivä

Kolmisen vuotta sitten, blogin alkutaipaleella, en tullut edes ajatelleeksi, että minut saatettaisiin jonain päivänä tunnistaa blogin perusteella. Sen lisäksi, etten yksinkertaisesti uskonut blogillani olevan kovinkaan montaa seuraajaa, tuntui muutenkin epätodennäköiseltä, että täällä rapakon takana voisi edes törmätä suomalaisiin lukijoihin. Niinpä yllätys onkin ollut melkoinen, kun sekä Suomessa vieraillessa että täällä kotikonnuilla pyöriessäkin tulevat ihmiset joskus kysymään, että "Ootsä SE Sinivaara? Mä oon lukenu sun blogia!".

Okei, eihän se täysin yllätyksenä tule, että joku jossain tunnistaa, kirjoitanhan sentään omalla nimellä ja naamallani, mutta etenkin täällä rapakon takana se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen. On mukavaa, että teihin lukijoihin aina silloin tällöin törmää, sillä silloin ikään kuin konkretisoituu se, että blogillani todella on seuraajia ja että te lukijat olette ihan oikeita eläväisiä olentoja siellä nimimerkkien takana. Mutta samaan aikaan se tunnistettavuus on myös vähän pelottavaa.

No tästä kuvasta minua ei ainakaan tunnista. Ehkä...


Viime päivien aikana on useampikin uusi tuttavuus tunnistanut minut blogin perusteella (blogini on siis ilmeisen suosittua luettavaa ulkosuomalaisten parissa) ja en tiedä johtuuko se sitten viime kevään tapahtumista vai mistä, mutta tuo lähtökohta, jossa minä en tiedä toisesta osapuolesta mitään, mutta toisella osapuolella on kyllä minusta vahva mielikuva ennen kuin olen edes ehtinyt suutani avaamaan, saa oloni hieman vaivaantuneeksi. Ehkä minä pelkään, että se juttujeni perusteella syntynyt mielikuva minusta on väärä, että minun oletetaan olevan jotain mitä en oikeasti ole. Sillä vaikka toinen osapuoli minusta paljon tietääkin, en anna julkisesti itsestäni läheskään kaikkea ja suljen tietoisesti blogin ulkopuolelle sellaisia asioita, jotka tekevät minusta minut. 

On sinänsä hassua, että olen avautunut täällä blogissa melko vaikeistakin aiheista, ollut toisinaan kai turhankin rehellinen, mutta se ei koskaan ole tuntunut kovin hankalalta tai kaduttanut myöhemmin. Mutta sitten, siinä kasvokkain tuntemattoman ihmisen kanssa, ne kaikki kirjoitetut lauseet saavat minut tuntemaan itseni alastomaksi enkä yht'äkkiä muista ensimmäistäkään positiivista ja iloluontoista kirjoitusta vaan kaikki ne, joissa paljastan heikkouteni, elämäni varjopuolet ja kieroutuneen mieleni. Voi elämän kevät, mitähän tuo musta ajattelee.

Toivon tietysti jatkossakin, että ihmiset tulevat rohkeasti juttusille ja kertovat jos ovat blogiani joskus lukeneet. Kai minä vain haluan pahoitella etukäteen, että tavatessa saatan aluksi olla hieman normaalia jäykempi, hämilläni ja tavoistani poiketen jopa hetken hiljaa, mutta ei hätää - onnekseni kykenen unohtamaan tuon omituisen asetelman hyvin nopeasti ja pian jo kerron autuaasti juttuja, jotka vastapuoli on todennäköisesti jo lukenut blogistani edellisellä viikolla. Että sori vaan.

Kiinnostaisi muuten tietää, että onko teillä kanssabloggaajilla ikinä samanmoisia fiiliksiä lukijoita kohdatessa?

 

ps. Terkkuja viime päivien uusille tuttavuuksille <3

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Se on metka sana tuo ei. Sen merkitys opitaan jo taaperona, että ei on ei ja sillä siisti. Ei ota, ei mene, ei koske ja ei nyt. Mutta kun ikää tulee lisää, tapahtuu joidenkin ihmisten ymmärrykselle jotakin mystistä. Sanan ei merkitys alkaa hämärtyä, sen ehdottomuus taipua ja pian eitä käytetään sanojen ehkä, en oikein tiedä, kysy vielä viidesti ja myönnyn tai jopa kyllä tilalla.

Otetaanpa esimerkki tosielämästä:

Tässä muutama päivä takaperin törmäsin ihmiseen, joka oli kadottanut sanan ei todellisen merkityksen. Oli jokaviikkoisen hieronnan aika ja koska jouduin odottamaan hetken pääsyäni hierojan käsittelyyn, päätin piipahtaa viereisellä kirpputorilla. Marssin tyhjään liikkeeseen ja kävin käsiksi farkkuhyllyihin, kun näin sivusilmällä jonkun ilmestyvän taakseni. Pian takaani kuului miehen ääni, joka kysyi mielipidettäni kädessä roikottamaansa naistenpaitaan. Oivalsin samantien, että mies oli todennäköisesti seurannut minua jo ulkoa eikä todellakaan ollut silmäilemässä vaatteita. Ajattelin, että totuudenmukainen mielipide tuosta paidasta ehkä tappaisi hänen lähestymisyrityksen alkuunsa ja totesin, että paita oli ruma, näytti halvalta ja sen materiaali oli epämukava. Käänsin selkäni ja keskityin nyt True Religionin farkkuihin, jotka olivat lähes käyttämättömän näköiset, todennäköisesti sopivat ja maksoivat alle kaksikymppiä. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt haluttomuuttani jatkaa keskustelua vaan aloitti pitkän monologin elämästään. Periaatteessa olen aina valmis juttutuokioon tuntemattomien kanssa, mutta kyseisen jutustelun luonne oli turhan läpinäkyvä. Halusin mennä sovittamaan farkkuja, mutta tiesin jo etukäteen, että tuo mies, joka muuten oli ehtinyt esitellä itsensä Simoniksi, olisi taatusti jäänyt notkumaan sovituskoppien läheisyyteen makutuomariksi. Ärsytti.

Siirryin hyllyltä toiselle ja tyyppi seurasi sitkeästi perässä. Lopulta hän kakisti suustaan kysymyksen: lähtisinkö kahville tai jotain? Vastasin, että en, ei kiitos. Seurasi pitkä eipäs-juupas-keskustelu, jonka aikana käytiin läpi faktat, että olen naimisissa, en ole kiinnostunut, en halua ja olisi tässä vähän kiirekin. Mies jatkoi tivaamistaan, että voisiko kuitenkin soitella minulle, ihan kaverina vaan tottakai, ja minä vastasin, että ei ja se todella tarkoittaa ei. Koska painokkaatkaan sanani eivät tuntuneet tehoavan, laskin vastentahtoisesti löytämäni farkut kädestäni, ilmoitin, että täytyy mennä, poistuin nopeasti liikkeestä ja syöksyin sisään hierontapaikan ovista. Kului kymmenisen sekuntia ja aivan kuten aavistelinkin, sen lisäksi ettei mies ymmärtänyt puhetta, hän ei myöskään ymmärtänyt tekoja. Hän pyöri aikansa jalkakäytävällä liikkeen edessä, tähyili parkkipaikalle ja haroi hermostuneesti tukkaansa. Kiitin mielessäni hierontapaikan tummennettuja ikkunoita. 

 

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun käyn samankaltaista eipäs-juupas-väittelyä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muistatte ehkä vielä sen surkeimman iskuyrityksen ikinä, josta taannoin kirjoitin? Tuohon sinnikkääseen yrittäjään olen sitemmin törmännyt useampaankin otteeseen ja jatkamme eipäs-juupas-tivaamista aina siitä, mihin se edelliskerralla on jäänyt. Can I have your number? No. Please? No. C'mon! NO!!! But I want to call you. Holy f**, NO. Tämä totaalinen ei-sanan ymmärtämättömyys ei rajoitu pelkästään tänne Yhdysvaltoihin. Samaa tivaamista on käyty miesten kanssa myös Suomessa, pienemmillä paikkakunnilla, isommilla paikkakunnilla, vapaa-ajalla, töissä, internetissä ja maitokaupassa. Ja kyllä minä sen ymmärrän, että pitäähän sitä yrittää, sillä muuten jää ilman ja yrittäisin minäkin jos tarvetta olisi. Mutta kun vastapuoli toteaa jatkotoimenpide-ehdotukseen empimättä, että ei kiitos, voidaan toki keskustella vielä hetki säästä tai vaikka maitovalaista, mutta jatkon kannalta keskustelu on sitten siinä. Ei tarkoittaa ei.

Tuo muutaman päivän takainen tapahtuma kiukutti vielä hieronnan jälkeenkin. Mikä hiton kaapeli osalla miehistä on korvien välistä löysällä? Aikani miehiä kirottuani heräsi kuitenkin mielessäni epäilys, jonka jo Matti ja Teppo aikoinaan oivalsivat - kaiken takana on nainen. Mitä jos naiset ovatkin itse syypäitä siihen, ettei osa miehistä tunnu ymmärtävän ei-sanan merkitystä edellä mainituissa tilanteissa? Vaikka itse olenkin rehdin ja suorantoiminnan naisia, tykkää osa naisista pelailla. Ollaan vähän etäisiä, laitetaan mies töihin, esitetään vaikeasti tavoiteltavaa. Toisin sanoen teeskennellään ensin, ettei olla kiinnostuneita, sanotaan ei ja ajatellaan, että jos mies on nyt tosissaan kiinnostunut, niin hän kysyy kyllä uudelleen. Kun kysymys sitten toistuu, sanotaan taas ei ja toistetaan sama rumba. Kolmannella tai neljännellä kerralla annetaan viimein periksi ja ei muuttuu myöntäväksi vastaukseksi. Koska miehet eivät ole niin tyhmiä etteivät ymmärtäisi pelin sääntöjä, he kyllä tietävät, että ei tarkoitti alunpitäenkin, että kysy vielä pari kertaa niin vastaan myöntävästi.

Onko siis mikään ihme, ettei ei enää tehoa? Että kiitos vaan, te vaikeasti tavoiteltavat naiset, kun jäin ilman hyviä ja halpoja farkkuja.

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Olen tässä viime aikoina teini-ikäisten Facebook-kavereiden touhua seuraillessani kiitellyt useamman kuin yhden kerran, että olen elänyt teinivuoteni jo 90-luvulla. Vaikka nykyajan nuorilla on monikin asia paremmin kuin mitä minun aikanani oli, on eräs asia, josta en nykypäivän teineille ole lainkaan kateellinen. Nimittäin internet. Hyvä on, internet teki hyvää vauhtia tuloaan jokapäiväiseen elämään jo minun aikanani, mutta yksi vaara sieltä silloin vielä uupui. Ei, en puhu nyt niistä vanhemmista sedistä ja tädeistä, jotka kyttäävät virtuaalimaailmassa alaikäistä riistaa. Minä nimittäin puhun niiden teinien omista ikätovereista.

Minun aikanani asiat selvitettiin muiden teinipoppareiden kanssa napit vastakkain kiljumalla tai vaikka kirjeellä jos puheyhteys oli kokonaan poikki. Vakavimmillaan joku sai ehkä nuorisotalon takana kuokkaansa, kun kävi heilastelemassa kaverin tyttöystävää ja joskus saattoi kuokkaansa saada vaikkei mitään ollut tehnytkään. Kyllä siihenkin aikaan osattiin koulukiusata, huomauttaa ohimennen painosta ja piirrellä pulpetin kannen alla piilossa pilakuvia vierustoverista ja hihitellä niille sitten välitunnilla. Enkä nyt sano, että nekään tapaukset varsinaista ylpeydentunnetta herättäisi, mutta siihen aikaan keinot kiusaamiseen, kostamiseen ja loukkaamiseen olivat paljon helpommin hallittavissa, nähtävissä ja estettävissä. Se kaikki nimittäin tapahtui ihan oikeassa elämässä eikä epämääräisessä virtuaalitodellisuudessa. Mutta niin muuttui aika ja keinot, vaikka teinien tunne-elämän ja ymmärryksen taso säilyi aivan yhtä heikkona. Internetin, erilaisten pikaviestipalveluiden, kuvagallerioiden, foorumeiden ja kännyköiden ansiosta sen kanssateinin kiusaamisesta tuli entistä helpompaa, julmempaa, tehokkaampaa ja vahingollisempaa. Syntyi ilmiö nimeltä virtuaalinen kiusaaminen (eng. cyber bullying).

Ilmiö on monelle vanhemmalle vielä melko vieras. Ei oikein tiedetäkään muusta kuin siitä perinteisestä kiusaamisesta, tönimisestä ja nimittelystä koulumatkalla, repun piilottamisesta ja koulukirjojen repimisestä. Eikä kiusaajakaan välttämättä tajua tekevänsä mitään vakavaa, koska fyysinen kontakti kiusattuun puuttuu. Palasiksi revitty itsetunto on teini-ikäiselle huomattavasti vaikeampi asia ymmärtää, kuin palasiksi revitty koulukirja.
 

Mitä virtuaalinen kiusaaminen sitten on?

  • Ilkeiden ja herjaavien viestin lähettämistä sähköpostiin tai kännykkään
  • Herjaavien viestien julkaisua keskustelupalstoilla, sosiaalisessa mediassa, blogeissa, chateissa tai muissa julkisissa pikaviestimissä
  • Nimittelyä ja haukkumista sosiaalisessa mediassa
  • Käyttäjätunnusten ja salasanojen varastamista, käyttäjätilille murtautumista ja sitä kautta vahingon aiheuttamista
  • Toisena henkilönä esiintymistä ja tällä tavoin muiden huijaamista
  • Yksityisten viestien tai kuvien julkaisua
  • Salakuvaamista ja kuvien levittämistä
  • Toisesta henkilöstä otettujen seksuaalisten kuvien ja viestien julkaisua
     

Jotta jokainen nyt ymmärtäisi asian vakavuuden ja laajuuden, kaivoin esille virtuaaliseen kiusaamiseen liittyvää tilastotietoa Yhdysvalloista. Ja todettakoon vielä niille, jotka siellä nyt röyhistävät rintaansa ja sanovat etteivät jenkkihapatukset kosketa meitä suomalaisia, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Väkilukuun suhteutettuna en usko niin kutsutun lintukotomme tilastojen juuri Yhdysvaltojen tilastoille kalpenevan.
 

Tilastotietoa virtuaalisesta kiusaamisesta:

  • Yli 50 % internetiä käyttävistä teineistä kertoo tulleensa virtuaalikiusatuiksi
  • Näistä 25 % kertoo tulleensa kiusatuksi jatkuvasti
  • Yli 50 % kiusatuista ei kerro kiusaamisesta vanhemmille
  • Yksi kymmenestä virtuaalikiusatusta kertoo heistä otetun häpeällisiä tai vahingollisia kuvia ilman lupaa
  • Jopa yksi viidestä teinistä kertoo lähettäneensä itsestään alaston- tai seksuaalisesti vihjaavan kuvan muille
  • 6 % heistä kertoo alaston- tai seksuaalisesti vihjailevan kuvan levinneen eteenpäin
  • Yksi viidestä virtuaalikiusatusta kertoo miettineensä itsemurhaa
  • Yksi kymmenestä itsemurhaa harkinneesta päätyy riistämään itseltään hengen
  • Itsemurha on Yhdysvalloissa kolmanneksi yleisin nuorten kuolinsyy heti liikenneonnettomuuksien ja henkirikosten jälkeen
     

Yli 80 % nuorista kertoo virtuaalisen kiusaamisen olevan helpoin tapa kiusata jäämättä kiinni. Virtuaalisesta kiusaamisesta ei jää mustelmia, ei revenneitä vaatteita tai koulukirjoja. Internetissä julkaistut tai tekstiviestitse lähetetyt herjat ovat usein niin häpeällisiä, ettei kiusattu uskalla niistä kertoa kotona. Eikä vanhemmilla välttämättä ole aavistustakaan siitä, minkälaisia kuvia 14-vuotias itsestään illan pimeinä tunteina ottaa ja jakaa söpöiksi luokittelemilleen henkilöille. Ja kun se entiselle poikaystävälle otettu puolituhma kuva sitten leviää koko koulun, kaupungin ja maan laajuudelle, on häpeä lutkaksi leimatulle tytölle musertava. Virtuaalisen kiusauksen jäljet, kuvat ja viestit eivät haalistu ajan kuluessa, vaan omalla nimellä internetiin lähetetty sisältö säilyy siellä aina työelämään ja tulevan esimiehen googlaukseen saakka.

Tästä samasta aiheesta on saarnattu jo lukemattomia kertoja, mutta jatkan silti. Mieti hyvä ihminen, nuori tai aikuinen, mitä toiselle tai toisesta Facebookissa, keskustelupalstoilla, blogeissa, ryhmäkeskusteluissa tai kuvagallerioissa kirjoitat ja mitä kuvia julkaiset, niin itsestäsi kuin muistakin. Jos sinulle tulee hyvä mieli satuttamisesta ja loukkaamisesta, niin iske vaikka oma varpaasi pöydänkulmaan. Mutta älä revi toisen sielua ja tulevaisuutta palasiksi.

 

 

Share

Pages