Ladataan...
Onnenpäivä

Uusi Onnenpäivä nousee osoitteessa:

www.onnenpaiva.com

 

Tässä valoja sammuttaessani haluan vielä kiittää kaikkia lilyläisiä, niin lukijoita, kanssabloggaajia kuin toimitustakin. Lily tarjosi Onnenpäivälle niin hyvän ensikodin, että jouduin harkitsemaan omilleni muuttoa hyvin pitkään. Kiitos ja jää hyvästi.

Teidät lukijat toivon näkeväni jatkossakin Onnenpäivän uusilla, ihan omilla tiluksilla. Meno jatkunee entisellään, ellei jopa parempana!

 

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Ensinnäkin kyllä - ihan oikeasti tämä lapseton kirjoittaa perhe-kategorian alle. Mutta kuulkaa, lapsettomalla on nyt asiaa.

Vielä joitakin vuosia sitten minulla ei ollut montaakaan perheellistä ystävää ja ne harvat tuttavat joilla lapsia jo oli, vaikuttivat elävän näin sivusta katsottuna sellaista seesteistä ja onnellista lapsiperhearkea, jossa hymyillään, leivotaan yhdessä ja käydään leikkipuistossa. Niihin aikoihin lause "äiti on vähän väsynyt" oli vain vitsi t-paidassa eikä oikeastaan kukaan sanonut ääneen, että tuli itku, kun lapsi nukkui päiväunilla vain puoli tuntia, miten imettäessä tunsi itsensä lähinnä lehmäksi, joskus tuli työnnettyä sormet korviin ettei kuulisi lapsen itkua, oma tukka saattoi olla pesemättä toista viikkoa ja joskus teki vaan mieli hylätä puoliso ja kakarat ja paeta Timbuktuun. Ehei, päinvastoin. Minuaki kehoitettiin hankkimaan lapsia, koska sitten kaikki on iiiiiiihanaa.

Viime aikoina lavasteita on kaadettu urakalla ja lapsiperheen arjesta on keskusteltu todellisuutta kaunistelematta. Vanhempien väsymyksestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja lapsiperheen arjen vaikeuksista on ryhdytty puhumaan avoimemmin. On yleisökirjoituksia, lehtiartikkeleita ja rohkeita blogijuttuja, jotka ravistelevat vauvablogimaailman täydellistä idylliä. Se, että äiti tai isä on oikeasti vähän saatanan väsynyt ja pinna kireällä, ei ole enää tabu vaan realismia. On ihan ok sanoa ääneen, että joskus se oma lapsi on ihan järjettömän rasittava ja kaikki on yhtä kaaosta.

Silloin, kun lapsiperheiden arki oli vielä ulospäin silkkaa juhlaa, minä ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, sillä olisin maailman huonoin äiti. Tiesin, etten olisi jatkuvaa hymyä ja ymmärrystä, että ennemmin tai myöhemmin hermostuisin lahkeessa roikkuvaan taaperoon, väsyisin kuusivuotiaan jatkuvaan kysymystulvaan ja kiukustuisin aivan liian helposti. Tiesin, että minua väsyttäisi joskus. Tiesin, että kaipaisin omaa tilaa ja aikaa, etten missään tapauksessa olisi alati pullantuoksuinen ja iloinen ohjelmatoimisto, kuten äidin kuuluisi olla. 

Koska kukaan ei koskaan puhunut vanhempien negatiivisista tuntemuksista, ajattelin, ettei hyvän äidin sellaisia kuuluisi tunteakaan.

Toisin kuin voisi kuvitella, nämä nykypäivän jutut vanhempien väsymyksestä, itkusta ja synkistä hetkistä eivät olekaan se viimeinen naula lapsettomuuspäätöksen arkkuun. Sen sijaan se arkku on ehkä hieman raottunut. Tajuan nyt, että vanhemmat, sekä äidit että isät, ovat edelleenkin inhimillisiä olentoja, samalla tavalla väsyviä, turhautuvia ja malttinsa menettäviä kuin he olivat jo aikana ennen lapsia ja että ollakseen hyvä, ei tarvitsekaan jaksaa loputtomasti hymyssä suin. Sillä ne täydelliseksi luulemani, mutta todellisuudessa silloin tällöin hyvinkin lähellä äärirajoja tasapainoilevat tuttavani ja blogimaailman naiset ovat kaikesta huolimatta hyviä vanhempia, kuten vaikkapa bloginaapurini Emmi, joka toisinaan on kovinkin sydäntä riipivästi kertonut väsymyksestään perhe-elämän myllerryksessä. En ole ikinä, en pienen hetken vertaa epäillyt, etteikö hän silti olisi erinomainen äiti.

Että kiitos teille, hyvät epätäydelliset äidit, että olette tuoneet realismia mielikuviini. En sano, että ryhtyisin tässä nyt samalta istumalta lisääntymään, mutta tiedänpähän ainakin, että minulla epätäydellisenäkin olisi mahdollisuus olla hyvä vanhempi.

 

ps. Toivon vielä, ettei keskustelu luisuisi niihin julkisuudessa olleisiin epätoivoisiin ääritapauksiin, joihin vanhemmat syystä tai toisesta ovat ajautuneet. Ne kun ovat ilmiöinä aivan eri luokkaa kuin mistä minä kirjoitan.

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Koska itsessäni ei tietenkään ole mitään mikä ärsyttäisi muita, voinen huoletta keskittyä siihen, mikä minua ärsyttää muissa. Ja tänään ärsyttää viime aikoina esiin noussut, lähinnä nuorten naisten harrastama ruokailunillitys. Ja olkaapa huoleti, en nyt puhu siitä, että joku jättää parsat ja makkarat syömättä periaatteen, uskonnollisen vakaumuksen, allergian tai dieetin vuoksi. Ehei. Minä puhun niistä, jotka päinvastoin pistelevät poskeensa sitä mitä ovat lautaselleen haalineet, mutta muistavat nillittää ja kauhistella jokaisen haarukallisen välissä:

"...mun ei todellakaan pitäis syödä tätä, mut... mumskismumskismumskis"
"...yääääk, tää on ihan kamalan rasvasta, mut... mumskismumskismumskis"
"...siis mä lihon ihan silmissä, ku mä nyt syön tän pizzaslaissin, mut... mumskismumskismumskis"
"...tää on ihan kauheeta, mä olin täynnä jo ekan haarukallisen jälkeen, mut... mumskismumskismumskis"
"...eiiiih, tää on niin epäterveellistä, mä oon niin kauhee ahmatti, mut... mumskismumskismumskis"
"...no niin, nyt mä sit söin sen kaiken, oon ihan kauhee läski."
 

Ihan pikku vinkki, jos se tilaamasi/valmistamasi/tarjottu ruoka on niin saatanasta ettei omatuntosi sitä kestä, niin älä syö sitä. Ja jos nyt kuitenkin syöt, niin nauti siitä ja lopeta se turhanpäiväinen nillitys. En tiedä onko tarkoituksesi todistella, ettet normaalisti syö epäterveellisesti tai niin paljon vai onko kyseessä jokin omantunnon puhdistusrituaali, mutta kuule, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sen sijaan, että keskittyisin kauhistelemaan annoksesi kalorimääriä, suolasta turpoavaa naamaasi tai kykyäsi syödä puolijoukkueen edestä, minä haluan nauttia omasta annoksestani ilman vierustoverin jatkuvaa synnintunnustus-monologia.

Että nyt kuule, suuta soukemmalle ja anna mun syödä rauhassa.
 

 

Share
Ladataan...

Pages