Ladataan...
Onnenpäivä

Meitä ihmisiä on kahteen junaan, toiset uskovat puhtaaseen sattumaan ja toiset tapahtumien syvempään tarkoitukseen, kohtaloon. Itse kuulun heihin, joiden mielestä on hieman lohduttavaakin ajatella, että kohdatuilla tapahtumilla ja ihmisillä on elämässämme jokin tarkoitus, että asiat menevät lopulta kuten niiden kuuluukin mennä ja niin ikävillä kuin ihanillakin ihmisillä on oma luonnollinen tarkoituksensa maallisen vaelluksemme varrella.

Jokin aika sitten mieheni bongasi Facebookista ilmoituksen, jossa kaksi suomalaisnaista etsi väliaikaista majoitusta omilta kotikulmiltamme. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat, meillä oli talossamme muutama ylimääräinen huone, riittävästi tilaa neljälle ja miehen pinnassa juuri sen verran löysää, että kestäisi hetken kolmea naista saman katon alla. Jokunen viikko myöhemmin, eräänä pimenevänä iltana, seisoi ovemme takana matkalaukkuineen kaksi ennalta tuntematonta ihmistä, Katja ja Tea.

Mikä täydellinen ajoitus ja ajatus kohtalolta.

Kotimme on muutaman viime viikon aikana täyttynyt positiivisesta energiasta, innostuksesta ja ilosta, joka on tarttunut myös minuun. Tiedättekin ehkä sen tunteen, kun aito innostus ja siitä syntyvä energia on niin voimakasta, että se tarttuu kaikkiin ympärillä oleviin ihmisiin, vaikkei ymmärtäisi itse asiasta hölkäsen pöläystä. Sellaista energiamäärää ei yksi ihminen pysty millään ilveellä itsekseen luomaan. Ja juuri tuo positiivisen energian määrä, elinvoima ja innostus on sitä, mitä ahdistuksesta toipuakseni tarvitsen.


Mutta kerrotaanpa sananen näistä mahtavista ihmisistä, joiden kanssa tiemme ovat hetkeksi yhtyneet. Katja ja Tea ovat elämäntaidon valmentajia (Spiritual Life Coach), jotka tulivat tänne suuren meren taakse kouluttautuakseen Santa Monican yliopistossa spirituaalisen psykologian maistereiksi. Lisäksi näillä naisilla on sellaisia erityistaitoja (meikäläisen mielestä puhutaan lähestulkoon superkyvyistä), joita haluan ehdottomasti päästä lähitulevaisuudessa hyödyntämään. Vai mitä mieltä olette, eikö taito tehdä elämäntarkoituksen kartoituksia kuulostakin aika huimalta ja mielenkiintoiselta kyvyltä?

Tämän lisäksi Katja on Usui Reiki Master, eli hän antaa Reiki-energiahoitoja ja Tea taas on Light Grids -menetelmän taitaja, joka auttaa sisäisen valon löytämisessä ja joka puhdistaa mahdollisista tunteiden ja ajatusten aiheuttamista tukoksista. Lisäksi Tea on hiljattain valmistunut Hatha/Vinyasa joogan opettajaksi, joten kun en itse saanut aikaiseksi mennä joogan luokse, tuli jooga minun luokseni. Kätevää!

Koska tiedän, että moni meistä on puolisalaa näistä henkimaailmaa liippaavista jutuista kiinnostunut tai ainakin halukas ymmärtämään omaa syvempää olemusta ja tarkoitusta paremmin, otan asiakseni kokeilla näitä Katjan ja Tean elämänpolkua valaisevia metodeja ja kertoa täällä blogissa minkälaista valaistumista olen asioiden suhteen kokenut. Varsin mielenkiintoisia juttuja on siis tiedossa lähitulevaisuudessa, sekä minulle että teille lukijoille!

 

Mutta palatakseni siihen kohtaloon, kumpaan koulukuntaan te kuulutte? Siihen, joka uskoo kaikkien kohtaamisten olevan vain sattumaa, vai siihen joka uskoo, että kaikilla tapaamillamme ihmisillä on jokin erityinen, pienempi tai suurempi tarkoitus?

 

Katjan ja Tean oma blogi: www.spiritofnorthernlights.com/spiritual-journey
Katjan nettisivut: www.elamantaidonvalmentaja.katjarusanen.com

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Iltapäivän viimeiset tunnit. Raahaudun ulos yläkerran työhuoneestani jo valmiiksi lannistuneena. Ei mennyt työpäivä putkeen ei. Olin sählännyt tiedonsiirron kanssa sillä seurauksella, että ne tiedostot joiden eilen piti olla Suomessa, olivatkin olleet varmassa tallessa kotikoneellani Kaliforniassa. Blogiinkin on yön aikana tullut pari ikävää kommenttia ja nyt pitäisi vielä taikoa päivällinen pussillisesta pakasteherneitä. Etsiessäni vimmatusti katseellani autonavaimia jotta pääsisin kauppaan, osuu silmiini jotain mikä värjää koko näkökenttäni punaiseksi. Jostain sisältäni kuuluu naksahdus, joka kertoo sekä volume-säätimeni että kierroslukumittarini hajonneen juuri pirstaleiksi. Ja saatana, etkö voi viedä noita farkkuja kaappiin tai pyykkikoriin etkä jättää niitä lojumaan tuohon tuolinsyrjälle, karjun miehelle joka on ilmassa leijuvasta räjähdysvaarasta autuaan tietämättömänä astunut ovesta sisään vain hetkeä aikaisemmin. Kuluu noin viisi sekuntia ja kotonamme vallitsee verbaalinen ydinsota.

Kelataanpa hieman taaksepäin ja katsotaan mitä ihan oikeasti tapahtui ja kuinka minusta tuli tällainen nalkuttava akka. Selitys on yksinkertainen. Jokainen meistä kohtaa jossain elämänvaiheessa tuon ruman seuralaisen nimeltään stressi. Stressi voi iskeä työstä, kotioloista, koulusta tai lopulta vaikka siitä rakkaimmasta harrastuksesta. Pinna kiristyy ja kiristyy, kunnes sisällä kasvava paine käy ylivoimaiseksi ja purkautuu. Ja asia nyt vain on niin, että siinä kun mies suuntaa takapihalle hakkaamaan halkoja, oksentaa nainen stressinsä ulos nalkuttamalla.

Kun tuolinsyrjällä olevat housut aiheuttavat ydinsodan kotona, ei vika ehkä olekaan housut väärään paikkaan jättäneessä miehessä.


 

Reaktio on naisille hyvin tyypillinen. Stressiä puretaan puolustuskyvyttömän jälkikäsvun niskaan, alaisten niskaan, miehen niskaan tai vaikka puhelinmyyjän, jos ei muuta sopivaa uhria lähistöltä löydy. Tärkeintä ei ole maalitaulu vaan patoutumien purkaminen, päteminen, oikeassa oleminen sekä niskan päälle kiipeäminen. On lienee sanomattakin selvää, ettei toimintapa ole erityisen kypsä eikä taatusti edistä onnellista parisuhdetta, hyvää työilmapiiriä, parempaa elämää eikä etenkään poista sitä todellista pahan olon aiheuttajaa.

Omalla kohdallani tähän toimintatapaan tulee nyt muutos. Minä en nimittäin aio olla se, josta myöhemmin puhutaan nalkuttavana ex-ämmänä.

Askel kohti kypsempää tapaa toimia on ottaa aluksi askel taaksepäin. Ennen nalkutuksen aloittamista tulisi pysähtyä ja miettiä hetki mikä asia nyt oikeasti risoo. Harvoin ne ovat ne farkut tuolinsyrjällä tai pöydälle jääneet leivänmurut. Kun todellinen syy ja syyllinen pahalle ololle selviää, kurkkaa kristallipalloon. Ei muuten tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, ettei tunnelma ainakaan kohoa nalkuttamalla viattomalle ihmiselle asiasta, joka ei oikeastaan liity varsinaiseen ongelmaan millään tavalla. Tämän jälkeen voikin sitten jokainen puntaroida hetken mielessään, että tuleeko niistä leivänmuruista, kenkien epäjärjestyksestä tai pöydälle unohtuneista likaisista astioista nalkuttamalla ja ilmiriidan aiheuttamalla itselle parempi olo. Kun vastaus on kieltävä, ollaankin valmiita tekemään asiat toisin.

Ensi kerralla, kun hermoni ovat riekaleina töiden, blogin, painonhallinnan, tyhjyyttä ammottavan jääkaapin tai vallitsevien sääolojen vuoksi, en nalkuta tilanteeseen syyttömälle miehelle, joka sattui riisumaan pöksynsä feng shuini vastaisesti tuolinsyrjälle. Sen sijaan kysyn josko voitaisiin vaikka halailla hetki, kunnes verenpaineeni ja stressitasoni laskee. Samaa suosittelen muillekin. Sen sijaan, että räjähdät minuutin myöhässä olevalle alaiselle, tarjoa hänelle pullakahvit tai auta lastasi kotiläksyissä sen sijaan, että nalkuttaisit hänelle keskelle eteistä jätetyistä kengistä. Helpottiko?

 

Share

Ladataan...
Onnenpäivä

Meitä salitreenaajia on kahdenlaisia. On niitä, jotka treenaavat kiinteytyäkseen eli saadakseen olemassa olevan massan tiiviimpään pakettiin ja niitä, joilla tähtäimessä on voiman, lihasmassan ja sitä myötä koko olemuksen kasvaminen. Itse olen kuulunut ryhmistä jälkimmäiseen edelliset kahdeksan vuotta ja viimeisen neljän vuoden aikana se on myös alkanut hitaasti näkyä päälle päin.

Kolmisen vuotta sitten laitoin kierrätykseen ensimmäiset housut, kun reiteni eivät enää mahtuneet niiden lahkeista sisään. Ongelma ratkesi ostamalla suurempia housuja ja niin saatiin taas lisätä rautaa tankoon. Sitten alkoivat käydä pieniksi pitkähihaiset paidat, kun eivät hauikset enää mahtuneetkaan hihojen sisälle. Tämä ongelma ratkesi ostamalla hihoistaan väljempiä paitoja ja taas tehtiin hyvillä mielin lisää pudotussarjoja. Tänä syksynä en sitten mahtunut enää takkeihini. Selkä, olkapäät ja käsivarret nyt vaan eivät enää millään sopineet vanhojen vaatteiden sisään. Niinpä marssin kauppaan ja ostin takin kokoa L. Lisää rautaa...!

En oikeastaan koskaan ajatellut, että minun tarvitsisi miettiä koko asiaa, naisella kun eivät lihakset kohisten kasva. Mutta mitäs sitten tehdään, kun joskus saavutan sen koon, jota suuremmaksi en enää halua kasvaa? Enpä olisi uskonut, että koskaan sanoisin seuraavaa naisille tyypillistä lausetta, joka yleensä aiheuttaa minussa jonkinlaisen puistatusrefleksin ja päänsäryn, mutta "mä en ehkä halua, että mun lihakset kasvaa isommaksi".

Hei mulla on olkapäät!
 

Hyvä on, lause pitää paikkaansa tällä hetkellä vasta jalkojen osalta, mutta jo sekin aiheuttaa toimenpiteitä ja muutoksia treenitapoihin. Yläkropassa sen sijaan on vielä vähän kasvunvaraa, vaikka olkapäät ovatkin oman treenipäivän myötä saaneet tämän vuoden aikana selvästi muotoa lisää. Selvää kuitenkin on, että olen lähestymässä hyvää vauhtia risteysaluetta ja tuosta risteyksestä lähtee kaksi tietä. Annanko lihasteni kasvaa niin paljon kuin ne luontaisesti ovat kasvaakseen vai pitäisikö kehitystä alkaa hieman jarruttelemaan ja pelastaa ne naisellisuuden rippeet mitä jäljellä vielä on?

Ja sinä siellä, joka hymähdit takarivissä - tiedän kyllä, etten ole maailman, tai edes Suomen mittakaavassa vielä erityisen iso tyttö, mutta tämä on nyt kuitenkin se piste, jossa itse olen ryhtynyt pohtimaan tavoitteitani ja sitä mihin treenaamiseni tätä menoa johtaa. Lihasmassaa on nimittäin jo sen verran paljon, että mikäli annan sen päälle kertyä normaalin naisen rasvaprosentin verran ihraa, alan oikeasti ja vakavasti puhuen olla melkoinen rohjake.

Ne hirviöjalat.
 

Nurinkurista kyllä, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että minun kohdallani ennallaan pysyminen tai pienentyminen vaatisi enemmän keskittymistä ja tahdonvoimaa kuin treenaaminen kasvumielessä. Jos puuhasteluni jatkuu ennallaan, se johtaa treenitottumuksillani ja ylettömällä ruokahalullani väistämättä siihen, että kasvan kasvamistaan aina siihen saakka, kuin se ilman lisäaineita on mahdollista. Reisien kasvua hillitäkseni olen jo kutistanut jalkatreenit kertaan viikossa ja ylenpalttisen punttaamisen sijaan yritän juosta niin paljon kuin juoksemista vastustavat jalkani kestävät. Mutta yläkropalle en sitten osaakaan antaa armoa. Kovien viikkojen sarjat loppuvat pudotussarjoihin, pakkotoistoihin, irvistyksiin ja armottomaan lihaspoltteeseen. Ja niin, siitä mitä pidän, se on koko salitreenaamisen suola. Mutta selvähän se on, että kun lihassyyt revitään kappaleiksi kuudesti viikossa, niin kasvaahan se pala. Ajatus siitä, etten enää pyrkisi tarttumaan niihin suurempiin käsipainoihin kuin kuukausi sitten, etten enää laittaisi tankoon enemmän limppuja kuin edellisellä kerralla ja etten enää tarvitsisi peesaajaa tuoksinnan keskellä, tuntuu vieraalta, tylsältä. Miksi harrastaa jotain lajia ilman halua kehittyä? Mutta toisaalta, olisihan se kiva mahtua tänä vuonna hankittuihin vaatteisiin vielä ensi vuonnakin.

Ei noussut ihan oman painon verran penkistä. Pakko treenata lisää.
 

Kuten ehkä huomaatte, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan taikka toiseen. Sen sijaan olen leikitellyt erinäisillä ajatuksilla. Jos vähentäisin salitreenit kolmeen kertaan viikossa ja antaisin enemmän aikaa muille liikuntaharrastuksille, kuten vaikka herättäisin henkiin sen toistaiseksi kuopatun unelman duathlon-kisaan osallistumisesta. Tai mitä jos antaisin intohimon viedä, kasvattaisin yläkroppaani vielä lisää, säikyttelisin ihmisiä uimarannalla ja ehkä joku päivä astelisin kilpalavalle? Niin, tuota kisaamistakin olen viime aikoina pohtinut tosissani ainakin sen puolen ajatuksen verran, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kisaamisessa ei kuitenkaan olisi enää kyse pelkästä treenaamisesta ja dieettaamisesta, vaan myös rahasta kaikkine kisamaksuineen ja valmennuspalkkioineen. Tai ehkä kutistaisin tämän järjettömän 14-16 viikkotunnin treenimäärän kolmannekseen ja keskittyisin kirjoittamiseen ja lukemiseen, kaivaisin öljyvärit ja pensselit naftaliinista ja vaihtaisin sporttailut ehtaan taiteilijaelämään. Mutta äh, se tarkoittaisi sitä, että pitäisi syödäkin vähemmän. Ja syöminen on kivaa.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia tänään. Mitenkäs teidän muiden lihakset, kasvavatko holtittomasti vai junnaako kehitys paikallaan?

 

Share

Pages