Ladataan...
Orastus

En ole mikään järin tyylitietoinen. Yksi asia pistää silmääni kuitenkin tosi pahasti, nimittäin mustan ja harmaan yhdistäminen. Ruskeat nahkakengät plus harmaa takki, hirveä yhdistelmä, eikö ihminen katso peiliin kotoa lähtiessään?? Vai olenko totaalisen väärässä?


Kuva: lemmikkisiilit.net

Share
Ladataan...

Ladataan...
Orastus

Harrastuksesta ammatti, varmaan aika monen toive. Ahmin naistenlehdistä aina ne artikkelit, joissa joku rohkea on lähtenyt tätä haavettaan toteuttamaan. Usein se tarkoittaa hyppyä tuntemattomaan sekä vähintään väliaikaista tulojen pienenemistä. Ja riskinä on aina se, että samalla rakkaasta harrastuksesta menee ilo.

Minulla on varsinaisen ammattini työsopimus katkolla ja väistämättä tässä alkaa miettiä myös muita mahdollisuuksia viettää loppuelämänsä. Teen tällä hetkellä sivutoimisesti myös ryhmäliikunnanohjausta, ihan vain siksi, että se on kivaa ja kun joka tapauksessa liikun paljon, voihan siitä repiä muutaman euron irtikin. Mutta olisiko minusta tekemään liikunnasta ammattia? Halua ainakin olisi!

Mitä se sitten tarkoittaisi? En enää tällä iällä jaksa edes kuvitella, että vääntäisin ryhmäliikuntatunteja niin paljon, että saisin siitä elantoni. Kroppa ei kestä eikä oikeastaan huvitakaan. Lisämarkkoja en jaksa ansaita myöskään liikuntakeskuksen vastaanotossa seisomalla. Mitä sitten?

Tutkailin liikuntakoulutuksen mahdollisuuksia, ja onhan niitä. Yliopistotasolla liikunnan yhteiskuntatieteitä? Ammattikorkeakoulussa fysioterapiaa? Vai takaisin ruohonjuuritasolle opintojen suhteen ja liikunnanohjauksen perustutkinto plakkariin?


Kuvat: Fitness Magazine

Olen varmasti malliesimerkki oman ikäpolveni ikuisesta opiskelijasta. Olen ollut pieniä taukoja lukuunottamatta jonkun koulun kirjoilla aina peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien. Kädessä on niin perus- kuin jatkotutkintojenkin papereita, avoimen yliopiston kursseja, yksityisten koulujen opintokokonaisuuksien suorituksia ja lukuisia pieniä kursseja matkan varrella. Ainoastaan tulotason putoaminen estää minua lähtemästä kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Aina voi oppia uutta ja minulla todella löytyy siihen motivaatiota!

Löytyykö lilylaisista (mikä sana!) liikunnan sivutoimisia tai kokopäiväisiä ammattilaisia? Mitä sanoisitte alasta haaveilevalle?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Orastus

Aina silloin tällöin sitä erehtyy kuvittelemaan olevansa hyvässä kunnossa - kunnes eksyy tekemään ennalta vieraita tai pitkään unohduksissa olleita liikesarjoja tai nostamaan sykettä erilaisin tavoin kuin aiemmin. Vaikka juoksee ja pyöräilee tuntitolkulla viikottain, yllättävät rankat kyykkysarjat etu- ja takareiteni joka kerta. Eilen coretunnilla huomasin, ettei intensiivinenkään vatsalihasten harjoittelu kanna hedelmää järin pitkälle, jos niiden treenauksen unohtaa pariksi kuukaudeksi...


Kuva: Shape Magazine

Eräs urheilija (erotuksena tavallisesta jumppaajasta tai ahkerastakaan kuntoliikkujasta) oli kerran rinnallani punnertamassa läpi Redcord-tunnin (yksi ehdottomista lempitunneistani muuten, jos en ole vielä maininnut). Vaikka hänellä oli mieletön kroppa ja hän harrastaa siis kilpatasolla aerobista liikuntaa, narujen varassa hän oli pulassa. Tunnin jälkeen hän kommentoi minulle: "jumalauta sä oot rautanen mimmi!" ja minä myhäilin varmaan kolme kuukautta putkeen.


Kuva: Redcord

Hyvä fyysinen kunto kun ei olekaan niin yksiselitteinen juttu. Se itse asiassa muodostuu neljästä osa-alueesta: lihaskunnosta eli -voimasta, (vauhti)kestävyydestä, liikkuvuudesta sekä koordinaatiosta ja tasapainosta. Ja näitä neljääkin voidaan edelleen palastella osiin: esimerkiksi lihasvoimankin osalta voidaan harjoittaa kuntosalilla ahkerasti maksimivoiman kehittymistä, mutta niin sanottu nopeusvoima ei kehitykään samoin harjoittein. No, ei tästä enempää nyt.

Tarinan opetus? Pelkkä juoksupoluilla tahkoaminen voi antaa valheellisen mielikuvan erityisen hyvästä kunnosta. Kyllä, se kehittää muun muassa nopeutta ja kestävyyttä ja koordinaatiotakin, mutta superjuoksijallakin voi olla onnettomat vatsalihakset (en kyllä suosittele, vie juoksusta tehoja), olemattomat käsivoimat tai puuttua tehoja sieltä, missä niitä arjessa ja lenkkipolun ulkopuolella tarvittaisiin.

On siis syytä harjoitella mahdollisimman monipuolisesti. Jos treenivalikoiman laajentaminen ei innosta, kannattaa ottaa valikoimaan niin sanottua funktionaalista treeniä, joka kehittää monia kunnon osa-alueita tai ainakin monia lihaksia / lihasryhmiä samanaikaisesti. Itse pidän ohjenuoranani sitä, että jokaiseen viikkoon mahtuisi kaikkia yllä mainittuja kunnon neljää osa-aluetta tukevaa liikuntaa. Aina ei toki onnistu, viikot ovat yllättävän lyhyitä, mutta siihen ainakin pyrin.

Tehokasta, rentouttavaa ja antoisaa liikuntaviikkoa kaikille! :)


Kuva: Shape Magazine

Share
Ladataan...

Ladataan...
Orastus

Mikä siinä on, etteivät naiset uskalla ottaa kunnon painoja treeniinsä kuntosalilla tai esim. BodyPumpin tyylisillä ryhmäliikuntatunneilla?? En jaksa uskoa, että kukaan enää oikeasti enää pelkäisi niin isoja lihaksia, ettei ovista mahdu? - vai pelkääkö?


Kuva: DailyMailOnline
ja lisää vastaavia täällä

Niillä kilon painoilla nytkyttäminen on varmasti huisisti parempi juttu kuin maata sama aika sohvalla, mutta onko siitä loppujen lopuksi hyötyä? Kaloreiden kulutus on hyvin pientä jos keho ei rasitu, kropan kiinteytyminenkin on siinä ja siinä jos niitä tikkarin kokoisia painoja käy katselemassa kerran viikossa, eikä lihasten minkäänlaisesta kasvusta ainakaan ole pelkoa.

Minun tarkkaan harkittu uskomukseni on, etteivät naiset niitä superlihaksia välttämättä pelkää - onhan joka toinen naistenlehti torpannut sen kuvitelman hölynpölyksi. Toiseksi uskon, että aika moni haluaa jonkinlaista lihasta näkyviin - kertoohan se terveydestä ja hyvästä kunnosta, joka lienee tavoiteltava juttu.


Kuva: Fit

Luulen, että alle neljän kilon painoja vain on helpompi heilutella kuin kymmenen kilon järkäleitä. Onhan se nyt rankkaa naama punaisena puhista viimeisiä toistoja, ja luulen, että moni haluaa juuri tässä suhteessa päästä helpommalla. Ja kun on vuosia vääntänyt pystypunnerrusta kolmella kilolla, niin sehän menee niin mukavan kivuttomasti, että voi vaikka lukea Iltasanomia samalla - typeräähän se olisi vaihtaa painavampaan. Hullu paljon töitä tekee...?

Toinen mikä ihmetyttää, on ohjauksen ja neuvonnan käyttämättömyys. Omalla salillani muutama ohjauskerta vuodessa sisältyy vuosimaksuun, mutta siitä huolimatta osa kävijöistä heiluttelee paitsi liian kevyitä painoja, myö niin väärillä tekniikoilla, että sivustaseuraaja kuulee välilevyjen paukkuvan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Orastus

On kipuja ja on kipuja. On se ihana tunne, kun reidet on niin hellinä ettei tuolista ylös pääse - sattuu niin stnasti, mutta että se tuntuukin mahtavalta! Ja se tunne, kun ne samaiset reidet illalla ajan kanssa venyttelee takaisin täyteen mittaansa - prkl kun koskee, mutta samalla hymyilyttää. Ihana tunne. Ja sitten on selkäkipua ja sen semmoista, kipua, joka ei ole millään lailla miellyttävää tai edes siedettävää.

Ja on kiusallisen kamalilta tuntuvia liikkeitä ja aivan ihanan kamalilta tuntuvia liikkeitä. Minulle vatsalihasliikkeet ja hauiskäännöt ovat noita jälkimmäisiä - vaikka kuinka sattuisi, vedän loppuun asti. Ihana, ihana, ihana kipu pikemminkin tsemppaa eteenpäin. Mikäs sen parempaa kuin tuntea, että treeni toimii.

Evitassa 9/11 liikuntalääketieteen professori Urho Kujala toteaa, että toisista ihmisistä lihasrasitus tuntuu ikävämmältä kuin toisesta. "Tämä voi johtua esimerkiksi lihasaineenvaihdunnan perinnöllisistä eroista." Kujala tosin myös mainitsee, että "tähänkin yleensä harjaantuu ja treeni alkaa sujua mukavammin". Tämä pieni mutta merkityksellinen ero voi kyllä selittää sen, miksi jotkut luovuttavat vuodesta toiseen kesken vatsalihasliikkeiden ja toiset vetävät kuntonsa äärirajoilla loppuun asti. Totuushan on, ettei kehitystä koskaan tapahtu, jos ei uskalla mennä yli mukavuusalueensa.

Olkapää- ja ojentajalihasten pumppaaminen oli minulle ennen sitä lihastyötä, joka oli kerrassaan sietämätöntä. V****ti jokainen nosto tai veto tai työntö, tuntui kamalalta, sattui ja itketti. Sinnikkään BodyPumpin ja nykyisin salikäyntien seurauksena homma alkoi kuitenkin sujua ja nämäkin lihakset pääsivät aiiii että -lihastyön piiriin.

Samoin cardiotreenistä oppii ajan kanssa tykkäämään. Kun ensimmäisellä spinning-tunnilla vuosia sitten silmissä mustui ja ruoka pyrki mahasta takaisin ylös ja juoksuharrastusta aloittaessani korkeat sykkeet tuntuivat tappavilta, on anaerobisellekin tasolle nousevat sykkeet nykyisin pelkästään riemun aihe. Minä voin ja minä pystyn, ai hemmetti kun mahtavaa!

Taidanpa lähteä salille ihanvähänvaan.


Kuva: brain-scape.com

Share
Ladataan...

Pages