Tatuoitu jumppamaikka
Minulla on on suuria ja värikkäitä kuvia ja työssäni edustan ihmisten edessä. Ristiriita? Ei välttämättä. Koskaan, lävistettynäkään, minua ei ole kielletty olemasta oma itseni, vaan päinvastoin tätä aikanaan muka-erilaista nuorta tuupattiin lehtiin murtamaan ennakkoluuloja vanhustyöstä ja sen tekijöistä.
Olen kuitenkin ottanut kaikki kuvani paikkoihin, jossa ne ovat halutessani peitettävissä ja päivätyössäni kuljenkin oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti kauluspaidassa / bleiserissä ja pitkissä housuissa / paksuissa sukkiksissa, ettei väri näy työkavereille ja asiakkaille. Miksi?
Kuva: becksl.blogspot.com
Koska aina on ihmisiä, jotka eivät tatuoinneista tai varsinkaan tatuoiduista ihmisistä pidä. Kuvat herättävät ennakkoluuloja, joita en työelämässä kerta kaikkiaan jaksa. Kollegani kertoi vähän aikaa sitten pitäneensä surkean luennon, koska ei kyennyt keskittymään puhumaansa asiaan, kun yleisössä oli (and I quote) niin järkyttävän ruma nuori mies, korvissakin sellaiset ihan hirvittävän isot venytetyt reiät.
Huokaus.
Juuri tuollaista en halua. En kestä ajatusta, että joku neuvottelu tai haastattelu tai luento menisi täysin pieleen siksi, että joku tuijottaa vain kuviani. Ei minua, vaan kuviani. Ei kuuntelisi mitä minulla olisi sanottavaa, koska olisi luonut ennakkokäsityksensä minusta jo tatuointieni perusteella.
Työssäni liikunnanohjaajana en kuvia peitä, vaikka samat ennakkoluulot ne kai pätevät jumppasalissakin. Hikoilu on kuitenkin kivempaa vähissä vaatteissa ja jotenkin koen, että spinning-pyörän päällä olen enemmän oma itseni, kun taas perusduuniani tekee työminäni. En ole koskaan kokenut tätä hankalana ristiriitana, kai se tietty ammatillisuus tulee aamuisin puettua päälle muutenkin kuin jakkupuvun muodossa.
Tosin sen jälkeen, kun viimeisimmätkin kasvolävistykseni ovat kadonneet nuoruusmuistoihin (nyyh, ikävä), ei kukaan ole tuijottanut niin pitkään.
Vaivaako teitä tatuoitu jumppamaikka? Tai oletteko huomanneet ennakkoluuloja suhteessa omiin tatuointeihinne?
Sanumariakin muuten pohti eilen tatuointeja. Oma iho kaunistuu taas loppuviikosta, hurraa!
Kommentit
Pienillä tatuoinneilla ei enää nykyään hätkäytä oikein ketään. Omani ovat vielä sellaisissa paikoissa, että harva niitä näkee koskaan. Ajat ovat muuttuneet: pikkuinen nenänappikin oli vielä 15 v sitten monen mielestä kammottava kasvojenturmeluoperaatio, ihmiset pudistelivat päätään ja paheksuivat. Sama tatskojenkin kanssa. Joku epäili jopa, etten ikinä tule saamaan kunnon töitä, kun nilkassani on kuva... :)
Toisin sanoen: toisten ihmisten tatuoinnit eivät minua vaivaa, päinvastoin! Paitsi jos...
... ne ovat naamassa. Naama pysyköön naaman näköisenä, naamatatskat tekevät ihmisestä helposti pelottavan näköisen.
... niillä on katettu suurin osa näkyvästä ihopinta-alasta. Tavallaan kieltämättä kiehtovan, mutta myös pelottavan tai jopa ällöttävän näköistä. Siis minusta.
... niissä on käytetty runsaalla kädellä sinistä tai violettia väriä. Näyttävät nimittäin kauempaa katsoen ruhjeilta :/
... ne ovat yksinkertaisesti typerän näköisiä ("vankilatatskat" ), ruusu-piikkilankayhdistelmät, pohjantähdet, nimikirjaimet rystysissä... *facepalm
Itse tuskin otan enää lisää kuvia. Aika meni jotenkin ohi, ja minusta tatuointeja on hyvä olla mielummin vähän ja simppeleitä, kuin rutkasti ja moniväristä pitkin kroppaa. Naamalävistyksiin koitan totutella silmiäni, eiväthän ne katukuvasta mihinkään katoa. Minusta on aivan eri asia laittaa söpö nasta suupielestä läpi, kuin koristella naama kymmenillä renkailla... ei voi mitään, mutta iho nousee kananlihalle, kun näitä kauttaaltaan renkaiden ja nastojen peitossa olevia naamoja näkee.
Olipa kiva lukea pitkä kommentti, kiitos! :)
Ehkä omasta kovinkin innostuneesta taustastani johtuen en osaa pitää mitään kehonmuokkausjuttuja rumina (okei, korjaan: amputaatiot on kyllä mullekin käsittämättömiä) enkä varsinkaan paheksua ketään niiden takia. Ennen kaikkea olen edelleen kiinnostunut ja haluaisin usein tarkastella ihmisten tatuointeja ja lävistyksiä tarkemminkin, mutta en halua tuijottaa - itsekin vihaan kun minua tuijotetaan.
Ajat tosiaan ovat muuttuneet. Pienet (sanotaan vaikka alle kämmenenkokoiset) tatuoinnit eivät enää käännä päitä ja niitähän on äitinikin ikäisillä melkein normiksi asti. Ehkä runsaat värit, todella laajat pinnat ja just naama-/kaulatatuoinnit ja mahdollisesti kädenselkämykselläkin istuvat kuvat on vielä niitä, jotka hätkähdyttävät ja herättävät ennakkoluulojakin.
Rumat tatuoinnit on kyllä rumia, no doubt about it.
Tätä kirjoitan tatuointikoneen suristessa selässäni. Prkl kun sattuu.
Työskentelen isossa yrityksessä, jossa harvalla on näkyviä tatuointeja. Itselläni on useita, rakastan tatuointeja. Olen aina rakastanut. Hankin ensimmäisen ollessani 16-vuotias, ja koko aika tulee hankittua lisää.
En halua näyttää samalta kuin muut, haluan erottua harmaasta bleiserimassasta. Rakastan värejä, vaikka usein pukeudunkin mustaan. Pukeudun rennosti, mutta kuitenkin niin etten näytä siltä kuin olisin menossa rannalle. Haluan näyttää siistiltä, mutta itseltäni. En esittele tatuointejani, mutten myöskään liioin peittele niitä.
Tatuointini ovat lähes kaikki hyvin henkilökohtaisia, enkä jaksa olla vastailemassa mitä mikäkin tarkoittaa. Olkavarsissani on myös paljon kukkia, joilla taas ei ole sen hengellisempää merkitystä. Ne vain ovat kauniita, ja tuovat iloa jokaiseen päivääni.
On niin totta, tuo mitä sanoit tatuoinneista työelämässä. Palavereissa helposti huomio kiinnittyy uusien ihmisten kanssa alkuun kunkin habitukseen. Kun et ikinä voi tietää millaisia ihmisiä sinulla on vastassasi.
Urpojen, ahdaskatseisten ja suvaitsemattomien ihmisten kanssa asioidessa ei saisi näyttää erilaiselta. Heidän mielestään. Olen sitä mieltä että kaikki tällaiset pikkusieluiset ihmiset ovat vain itse niin heikkoja, etteivät itse uskalla näyttää erilaisuuttaan, vaikka haluaisivatkin. Ja tietenkin on olemassa ihmisiä, jotka katsovat sinua ja kuviasi ehkä ihaillenkin, miettien mitä mikäkin tarkoittaa. Mutta juurikin tämän takia pysyn itsekin mielelläni siinä itsessään: asiassa, ja verhoan itseni palavereissa jakkuun.
Viime kesänä ollessani sisäisessä palaverissa t-paidassa, yksi johtajista kysyi minulta, että eivät kai nuo oikeita ole. En heti tajunnut, mitä hän tarkoitti. Sitten kun tajusin hänen tarkoittavan tatuointejani, en voinut kuin hämmentyä. Tämän jälkeen hän vielä tokaisi minun varmasti näyttävän hyvältä bikineissä kun on niin värikkäitä kuviakin. Mitä helvettiä? Palaverissa. Tämän jälkeen kaikki tuijottivat minua, ja sitten palaveri sai taas jatkua.
Miten jotkut ihmiset vielä 2000-luvullakin ovat edelleen niin pihalla? Tämä hänenkin reaktionsa paljasti vain sen, ettei tämän ihmisen ystäväpiiriin kuulu varmastikaan yhtään tatuoitua ihmistä. Ja kaikki ketkä ovat tatuoituja, ovat vähintäänkin arveluttavia.
En pidä minäkään siitä että minua tuijotetaan, tai minua voidaan kommentoida miten halutaan. En pidä siitä että joku voi sanoa minulle, ettei minun kannata ottaa enempää tatuointeja. Enhän minäkään sano kellekään, että ei sitten kannata lihottaa itseään enempää. Jesus Christ, miten jotkut ihmiset ovatkin niin kaikkivoipia. Puistattaa sellaiset tyypit.
Itseäni ei siis vaivaa tatuoitu jumppamaikka, päinvastoin. Mieleeni on elävästi jäänyt taannoiselta pidemmältä Thaimaan periodilta eräs joogaopettaja, joka oli vahvasti tatuoitu. Naisen käsivarret olivat täynnä lotuksen kukkia, ja hänen kylkiään koristivat liljat. Hän oli yksi kauneimmista asioista mitä olin ehkä koskaan nähnyt.
Ihmisten kommentointi on kyllä uskomatonta. Harmittaa itse asiassa, että ne muutamat idiootit ovat onnistuneet saamaan minut vihaamaan tatuointieni tuijotusta. Jotkuthan tosiaan saattaa oikeasti ihailla kuvia - niinhän itsekin usein teen. Mutta minuun on piintynyt kiusallinen ennakkoluulo, että kaikki niitä katsovat ajattelevat minusta kuvieni perusteella heti negatiiviseen sävyyn (paitsi ne, joilla on itselläänkin kuvia). Huokaus.
Minulla on pari kuvaa, joiden syntyajatuksesta puhun ihan mielelläni, jos joku kysyy. Ne liittyvät niin selkeästi elämänhistoriaani ja ne tarinat on helppo kuitata parilla sanalla - ja kaikki aina ymmärtävät. Yksi taas on huomattavasti henkilökohtaisempi ja tarinaltaan abstraktimpi, toinen taas mielestäni vain kaunis, vailla sen kummempaa tunnesidettä, ja näistä en minäkään kovin mielelläni puhu. Kysyä toki saa, jos nyt ei ihan tuntemattomat kadulla pysäyttele - mitä myöskin on käynyt.
Joo ja tuntuu, että kellä tahansa on oikeus kommentoida sua tyyliin: " Hei älä sit ota enempää noita!" tai: "Mitä sit kun sä oot vanha mummo?" tai jopa tulevat koskettamaan kysymättä. Enhän minäkään käy kenenkään rinnoille, tai nostele kenenkään paidan helmaa tai hihoja.
Kerran jumppasalin pukuhuoneessa, jotkut naiset kommentoivat mua, että ihan kuin toikin olis meriltä tullut, herranjestas! Mua hymyilytti, ja samaan aikaan hämmensi.
Toki on ihmisiä, jotka kehuvat tatuointejasi estoitta silmät loistaen, ja heistä näkee miten tosissaan he ovat. Se saa hymyilemään. Ja se kun joku ystävä, joka tuntee sut tosi hyvin, sanoo että noi on niin sua.
Nimim. Mä haluun full sleevet
Mua ei kyllä tuollaiset kommentit jaksa ollenkaan hymyilyttää, vaikka en kyllä yleensä mitään vastaakaan.
Full ja half sleevet on varmaan just niitä juttuja, jotka multa jää hankkimatta töiden takia. Hienoltahan ne näyttää ja oishan se joskus mahtavaa, että omat kuvat myös näkyisi useammin, mutta näillä nyt mennään :) Valintakysymyksiä...
Indeed.
Kyllä.
Keskustele