Ladataan...
Ota kiinni mandariini

Mä en oo oikeastaan millään tavalla seuraa vailla tällä hetkellä, koska edellinen suhde päättyi ihan just ja muutenkin tavoitteeni on keskittyä itseeni ja itseni kehittämiseen nyt lähiaikoina. Mutta en mahtanut taaskaan mitään itselleni ja uteliaisuudelleni, vaan teki hirveästi mieli käydä kurkkaamassa, että onko paikallisiin sinkkuihin mahtanut vuoden aikana ilmestyä ketään kiinnostavaa, tai ylipäätään edes ketään uutta. 

Mun kaveri oli löytänyt uuden miehen HappyPancakesta ja hehkutti sitä, että se on niin paljon kivempi kuin Tinder (no siihen nyt ei paljon vaaditakaan. Vaikka tää viimeisin vuoden suhde löytyi kyllä Tinderistä, joten on siellä mukaviakin.) Ajattelin vilkaista, ja vähemmän yllättäen fiilis oli enemmän pannukakku kuin onnellinen. Tässä kaupungissa EI OLE vapaita yli kolmekymppisiä koulutettuja miehiä. Tiedän että joku alkaa aina rääkyä, että mitä väliä on koulutuksella, eikä se mikään kiveen hakattu kriteeri olekaan, mutta tällä elämänkokemuksella sanoisin kuitenkin, että on se itse asiassa aika iso asia. Noin niinkuin pohjatietona, totta kai se, kehen ihastuu on sitten lähes henkimaailman hommia. 

Olin saanut puolessa tunnissa vaikka kuinka monta viestiä ja kukaan ei herättänyt kiinnostusta. Se on kaikkien näiden nettisaittien masentava puoli, ettei löydä ketään itseä kiinnostavaa, mutta käy jotenkin sääliksi (tai ehkä sääli on liian vahva sana) myös se, kun joku yrittää ja ei vaan osu. Sitten ei tiedä, että pitäiskö kaikille vastata kuitenkin edes jotain. Vai pitäiskö vaan deletoida jo äkkiä näin tunnin jälkeen koko kapistus. 

En tiedä olisiko jopa helpompaa manifestoida itselleen uusi kumppani universumilta kuin löytää se täältä maan pinnalta kävelemästä. Universumihan kuulemma pystyy kehittämään mitä vaan, jos oikein hartaasti uskoo. Mä tahtoisin pitkän lääkärin tai insinöörin, joka lukee kaunokirjallisuutta ja jolla on hervoton huumorintaju. Ja joka tykkää ulkoiluttaa koiria. 

Ehkä jonkinlaista realismia sitten on se, että mietin nykyään yhä useammin, miten elän mun elämän onnellisesti ja vailla katkeruutta jos en ikinä löydäkään ketään kumppania. Onhan se iso asia, varsinkin kun mulla ei ole oikein muutakaan perhettä, ei sisaruksia, ei juuri sukulaisia. Olisin oikeasti luultavasti aika yksinäinen. Lapsia haluaisin, ja se olisi surullista, jos se jää multa väliin. Surullista on myös se, että mä en uskalla hankkia lasta edes yksin niinkuin moni nykyään tekee, koska mulla ei olis mitään tukiverkkoja. Koirissakin on tarpeeksi pähkäilyä siinä mielessä. 

Ladataan...

Ladataan...
Ota kiinni mandariini

Oltiin äitin kanssa autossa matkalla mummon ja ukin luo, kun liikennevaloissa meidän edestä käveli nuori nainen.

-Ihana ponnari, sanoi äiti.

- Ihana laukku, onkohan aito Vuittoni, sanoin mä. 

Äiti mietti että paljonkohan nekin maksaa. Mä vastasin, ettei ne ole niin älyttömän kalliita, 1300 euroa.

Rupesi sitten itseänikin naurattamaan tämä harhainen puheeni. 1300 euron laukku on oikeasti aivan älyttömän kallis. Itselläni tekisi tällä hetkellä tiukkaa ostaa edes kymmenesosan siitä laukkua, eli 130 euron laukkua. Se on sinänsä ihan hyvä hinta hyvästä laukusta, mutta eihän mulla ole yhtään rahaa! 

Mä oon aina ollut hillitön käsilaukkufriikki ja tunnettu siitä, että en voi vastustaa niitä. En ostele nykyään ihan halvimpia, mutta kun tietää mistä etsii, niin edullisesti löytää aika kivojakin laukkuja, etenkin ulkomailta, mistä niitä aina Suomeen rahtaan. Mutta vinoutunut suhde luksuslaukkujen hintoihin syntyi joskus alkutalvesta kun törmäsin ensin sellaiseen sivustoon kuin Vestiaire. Tämä on varmaan monille tuttu paikka, mutta siellä voi myydä ja ostaa designer vaatteita, laukkuja, kenkiä yms. Homma toimii siten, että jos mä ostan joltain vaikka laukun, laukku lähetetään ensin Pariisiin Vestiairen toimistolle, missä tarkastetaan että se on aito ja vastaa muutenkin kuvausta, ja sitten he lähettävät sen mulle. Aika turvallinen systeemi, mutta toki prosessiin menee jonkun verran aikaa. 

 Tuolla on vaikka kuinka kalliita designer-laukkuja, mutta myös sitten edullisempia (jopa Zaran laukut on näköjään hyväksytty designiksi tuolla, ne on niitä kaikista halvimpia). Itse ostin italialaisen Manganon laukun, jonka hinta Vestiairessa oli 40 euroa plus postikulut ja Michael Korsin käsilaukun, joka maksoi 60 euroa plus postikulut. Olin tyytyväinen hintoihin ja tuotteisiin. 

 

Täältä kuitenkin sitten jotenkin harhauduin laukku-vlogeihin, joita on YouTubessa tietysti ihan hirveän paljon. Tajusin miten paljon tässä maailmassa on rikkaita ihmisiä, joille parin tonnin laukku ei ole mikään erikoinen asia. 

(Kannattaa katsoa tältä vloggaajalta ohjevideo, jossa neuvotaan miten ostaa Hermesin laukku Pariisissa. Se ei ole mikään sellainen juttu, että kävellään kauppaan ja otetaan luottokortti esiin, vaan pitää yrittää ensin saada sovittua aika, milloin sinne voi tulla ja sitten pitää vakuuttaa myyjä siitä, että olet sen laukun arvoinen ja myyjä sitten miettii, olisiko joku laukuista kenties sinulle sopiva.)

Koska rakastan laukkuja, uppouduin oikein kunnolla ja syvälle myös näihin luksuslaukkuihin, katselin videoita, liityin huvikseni luksuslaukkujen Facebook-ryhmään ja niin edelleen. 5000 euroa, 4000 euroa, 3000 euroa. Why not! Kun jossain tulee vastaan 500 euron laukku, ajattelen että hitto onpas siinä edullinen veska. Ja tämä ei totta tosiaan ole missään linjassa mun oman taloudellisen tilanteen kanssa, enkä todellakaan ikinä tule ostamaan mitään kymppitonnin Hermesiä, ellen voita lotossa. 1300 euroa on sellainen raha, että sen voisi säästää, mutta aivan epäröimättä käyttäisin rahan mieluummin matkustamiseen kuin laukkuun, vaikka niistä tykkäänkin. Tai hassaisin sitä moneen eri juttuun, koska totta puhuen olen rahankäyttäjänä sellainen, että olen saita käyttämään isoa summaa mihinkään yhteen asiaan, mutta saatan käyttää saman rahan moneen pikkuasiaan. Tämä on varmaan itse asiassa aika tyhmä tapa suhtautua rahaan, etenkin näinä maailmanaikoina, jolloin jokaisen pitää vähentää tavaramääräänsä. (Nykyään en kyllä oikeastaan ikinä käy "shoppailemassa".) Kaikki pikkujutut on vaan on niin houkuttelevia, että lankean joskus.

Mutta tämä! 

Ihan kiva tollainen hapsu ja näin, saattaisin siitä kiinnostua jossain muualla, mutta mmmmmitä?! Tämä tuli vastaan viime viikon MeNaiset-lehdessä. Ehkä kuitenkin eniten ihmettelin, että miksi helvetissä tarvitaan vulvaperuukki? Haloo ne karvat saa siihen ilmaiseksikin.

 

Ladataan...

Ladataan...
Ota kiinni mandariini

Olin viime vuodenvaihteen tienoilla (taas) jotenkin burnoutissa, suunnilleen siinä rajoilla, että hajoaako pakka kokonaan, vai pystyykö vielä puskemaan sinnillä eteenpäin. Tuntui että olin (taas) kadottanut otteeni omasta elämästäni. Se on sikäli omituinen tunne, että se aiheuttaa aitoa ahdistusta, vaikka loppupeleissähän kukaan ei voi kadota omasta elämästään, koska ne väsyneet ja stressaantuneetkin ajat on osa elämää. Mutta kuitenkin, tuntui siltä, että olin viimeksi kokonaan onnellinen joskus neljä vuotta sitten. Jaksoin harrastaa mitä halusin, syödä järkevästi, olin energinen. Sitten erinäiset asiat alkoi mennä vinoon ja lumipalloefektin lailla vyyhtiytyä. 

Tietysti näiden vuosien aikana on ollut sellaista ihan "hyvääkin" rypemistä. Lasken siihen eron jälkeiset ajat. Kun toinen jätti, putosi maailmalta pohja, mutta sen jälkeen jouduin kuitenkin aika aktiivisesti työstämään kaikkea siihen johtanutta. Kivahan se vaan olis sanoa, että eksä oli ihan mulkvisti, mutta tässä tapauksessa kyllä kehittävintä oli katsoa peiliin ja löytää sieltä ne omat virheet, ja miettiä niitä. Raskasta, mutta äärimmäisen hyödyllistä, toivottavasti myös loppuelämän suhteen siinä mielessä, ettei tarvisi tehdä samoja virheitä uudestaan. Ainakin vuosi meni ihan erotematiikan parissa, toinenkin varmaan vierähti siinä, että olin oikeasti sinut asian kanssa. 

Siinä sivussa sitten kuitenkin on ollut muitakin asioita ja äidin sairaus ja ongelmat on isoin energiasyöppö, johon aina vahingossa ajaudun hitaasti syvemmälle ja syvemmälle. Pikku auttelu muuttuu viikojen kuluessa työvelvoitteeksi. Kuuntelu ja tsemppaaminen muuttuu roskasangon tehtäväksi. Vaikka tää asia on ollut suunnilleen aina (no ei nyt ihan aina, mutta vuosikausia) sellainen, missä mun on muka pitänyt opetella rajoja, huomasin syksyllä, että olin taas siinä pisteessä, että jos joku päivä töiden jälkeen ei kukaan pyytänytkään hoitamaan mitään, syöksyin ikään kuin karkuun kotiin, silleen "huh, pääsinpäs pakoon tällä kertaa" ja sitten kyyhötin siellä henkisesti piilossa ettei kukaan vaan keksi mua. 

Ja sitten työt, jotka on jotenkin aina suht kuormittavia, ja epäilen että se kuuluu homman perusolemukseen. Ehkä?

Ja syksyllä sitten kärjistyi sekin, että kun on "kaukosuhteessa" (Lahden ja Helsingin väliä nyt ei voi pitää kummoisena välimatkana) niin se aiheutti sen, että nähtiin vain viikonloppuisin mutta aina viikonloppuisin. Joka ikinen viikonloppu perjantain alkuillasta myöhäiseen sunnuntai-iltaan. Ja onhan se tietysti toista kiva nähdä, mutta välillä sitä ihminen oikeasti tarvitsee myös omaa aikaa. Tehdä omia juttuja ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään YKSIN. 

Lopulta sitten huomasin, että alkaa vaan hirttää kiinni. Uudenvuoden jonkunlainen lupaus tai pikemminkin vaan ajatus oli se, että mun on pakko jotenkin rauhoittua. Hellittelin, ja välillä nytkin, mielessäni sellaista pakofantasiaa, että kun vaan vois lähteä jonnekin kauas pois vaikka kuukaudeksi, että sais tän arkihässäkän kokonaan poikki ja sais pysähtyä ja sais miettiä, että mitä sitä nyt ihminen tekis ja jotenkin vaan järjestellä palikoita. Mieluiten vielä jossain, missä askeleet kopisee laatoitettuun katuun ja katukahvilassa kuppi kolahtaa asettiin ja miehet hymyilee. Mutta kuka nyt vois yhtäkkiä lentää pois arjesta. Joten se pysähtyminen pitää pystyä tekemään täällä hamsterinpyörässä. 

Nyt kun on tätä vuotta pari kuukautta eletty, voin todeta, että en ole enää burnoutin partaalla, mutta en kyllä säteile mitään energiaa ja hyvinvointiakaan. Kaikenlaisista raskaista vuosista nousemisessa on paskaa myös se, että sitten kun vihdoin on pohja tullut vastaan, niin sieltä löytää itsensä vaan hurjasti lihoneena ja luottokortti tapissa kun ei ole jaksanut kunnolla hoitaa itseään eikä asioitaan ja kotona on ihmeen rytökasoja pöytätasot täynnä yms. Sitten on niin mälsää lähteä sieltä kampeamaan taas ylöspäin. Mutta eihän siinä muukaan auta. 

Nyt kun olen tietyllä tavalla taas vapaa keskittymään itseeni itsekkäästi kun parisuhde on loppunut (lopumassa pitäisi ehkä sanoa), niin mietin muutenkin, että mitkä on niitä asioita, jotka rentouttaa mua ja jotka on mulle tärkeitä, ja jotka haluaisin sisällyttää mun elämään. Yllättävän vaikea kysymys. Loppuviimeksi tavoite kuitenkin kai olisi se, että olisi kiva mennä illalla sänkyyn. Olisi saanut sen päivän hommat hoidettua ja tehtyä jotain mukavaakin, ja kello ei olis vielä ihanliianpaljon vaan olisi vielä aikaa rauhassa lukea ja rauhoittua. 

Haluaisin:

-Että töissä olisi selvät sävelet siitä mitä teen milloinkin, vaikka uutistyössähän kaikki suunnitelmat aina kaatuu sillä hetkellä kun jotain tapahtuu. Mutta pahinta myrkkyä on se, että istuu töissä ja on tuhat asiaa kesken muttei saa mistään kiinni kun ei tiedä mitä tekis ja ahdistaa. 

- Että jaksaisin skarpata syömisten kanssa silleen, etten syö töitten jälkeen suklaata ja karkkia vaan siksi että on kamala nälkä enkä jaksa tehdä edes leipää itselleni saati jotain muuta. En aio ottaa mitään laihdutusta nyt tähän keskeisiin tavoitteisiin, mutta kivahan se olisi, kun ylipainoa ei olisi 30 kiloa, vaan vaikka 20 tai 15... 

-Haluaisin käydä salilla pari kertaa viikossa, koska se on harrastus mistä tykkään, ja josta silti aina luovun ensimmäisenä kun väsyn. Vaikka sali on tällaiselle konttorirotalle erinomainen asia muutenkin, niin mulle se on aina myös henkistä voimaantumista kun jaksan nostaa ja työntää asioita. 

-Haluaisin ettei kukaan estä mun perjantaista siivouspäivää. 

-Viikonloppuisin haluaisin nähdä kavereita vähän useammin ja toisaalta silloin kun olen kotona, haluaisin lueskella ja ulkoilla ja lauantaisin henkisesti katsoa Putousta, eli jotain mukavaa viihdettä lokoisasti viltin alta pörrösukat jalassa.

 

Onko tää nyt muka niin vaikeaa?

Ei pitäis olla. Kaikki asiat ja toiveet on ihan realistisia ja normaaleita ja mun elämää (samoin kuin melkein kaikkien muidenkin) ja silti nää on aina ne asiat, joista paiskaudun syrjään kerta toisensa jälkeen, kun joku ulkopuolinen asia alkaa kuormittaa mua. Pitäisi oppia rakentamaan sellainen kunnon henkinen sähköpaimen näiden asioiden ympärille, että tämä on mun reviiri ja muilta pääsy kielletty. Koirat tietysti saa tunkea tälle alueelle, nehän velvoittaa ja vie aikaa ja määrittelee mitä teen ja en tee, mutta niille se sallittakoon. HUMAN FREE ZONE.

Mutta miksi se vaan silti on aina niin vaikeaa, että näitä samoja asioita jumppaa uudestaan ja uudestaan ja ei vaan millään tunnu menevän jakeluun. 

Turhauttavaa!

 

 

Kuvat: https://freephotos.cc/

Pages