Ladataan...
Outlandish

Extempore-jutut on sellainen asia, joka valitettavasti jäi pois elämästäni sinä päivänä kun siirryin omaisuuteni kanssa Bratislavasta Tallinnaan. Tallinnan asumiskulut verrattuna palkkatasoon ovat niin korkeat, että rahaa ulkomaan reissuihin, saatika ihan Vironsisäisiin reissuihin ei jää senttiäkään yli. Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt koko ajan enemmän ja enemmän velaksi. Toinen vaihtoehto on kuihtua pois aina kuun lopussa kun ruokaan ei yksinkertaisesti ole enää rahaa jäljellä. Se niistä extempore-reissuista, joihin olin Slovakiassa tottunut: siellä kun pääsi autolla hurauttamalla tutustumaan naapurimaihin tai kauemmaskin, eikä reissu näkynyt jälkeenpäin kukkarossa. 

En siis pysty tarpeeksi kuvailemaan sitä onnea kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä firman piikkiin Tukholmaan päiväreissulle. Kaupunkiin, jota vastapäätä vartuin ja jonka satamassa on tullut lilluttua kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, mutta jossa en ole silti koskaan tullut käyneeksi. Ja tämä mahdollisuus tuli siis päivän varoitusajalla aamulla klo 6, ”Lähdetkö reissuseuraksi maanantaiksi Tukholmaan?” johon vastasin noin kahden sekunnin viiveellä ”I’m in!”. Työpäivä ja kaikki, mutta hei, ei mitään mihin maailma kaatuisi.

Laiva Tallinnasta lähti kuudelta illalla ja menomatkalle sattui sitten sellainen myrsky, että edes tällainen hurjapää ei siitä aallolta toiselle rysähtelystä nauttinut. Yleensä olen sitä iloisempi, mitä enemmän paatti pomppii, mutta tällä kertaa kuulosti ja tuntui siltä, että jos laivan pohja ei kohta repeä, niin sitten on maailmankirjat sekaisin.

Ja niin ne maailmankirjat sitten olivat sekaisin ja me pääsimme ehjin (ja kuivin) nahoin määränpäähän. Heti ensimmäiseksi piti hoitaa pari bisnesjuttua ja loppujen lopuksi meillä ei ollut sen suurempaa agendaa päivälle. Käytiin vähän shoppaamassa, mutta suurin osa ajasta oli vietettävä ulkona, sillä keli Tukholmassa oli kesäisempi kuin Tallinnassa koko tänä kesänä.

Itse asiassa en tainnut tuon päiväreissun aikana nähdä yhtäkään Tukholman kuuluisimmista nähtävyyksistä, tai jos näin, niin en vain tajunnut. Mutta ei se mitään! Tämä maanantainen irtiotto oli juuri sitä, mitä olen jo kaksi vuotta kaivannut ja tuli erinomaiseen saumaan. Jopa matkaseurani huomasi kuinka eri ihminen olin tuon pari päivää, kun pääsin hetkeksi irti arjesta.

Leijun tässä edelleen pienessä happy-kuplassa. Onneksi Tallinnaan palatessamme paistoi aurinko, niin takaisin paluu ei tuntunut ihan niin kurjalta kuin olisi voinut. Siitä huolimatta siinä vaiheessa kun Tallinna erottui jo horisontissa harkitsin vakavasti pelastusveneen pöllimistä ja soutamista takaisin suuntaan, josta olimme tulossa.

Share

Ladataan...
Outlandish

Samoin kuin monella muulla elämän osa-alueella, olen tatuointien kanssa erittäin "tarkoituksellinen". En edes harkitsisi tatuoinnin ottamista ihan vain siksi, että ihollani olisi jokin kuvio, jolla ei ole mitään kummempaa tarkoitusta/merkitystä. 

Teini-ikäisenä sain päähäni, että haluan tatuoinnin, johon sisältyisi siihenastinen elämäntarinani. Olen kuitenkin aina tiennyt, että kahta tatuointia enempää en halua, tykkään kropastani ilman sen suurempia kuviointeja, joten niiden maksimissaan kahden piti olla sellaisia, joita äitini sanoin "jaksan katsoa loppuelämäni kyllästymättä". Ei itse asiassa ihan helppo juttu minulle, olen kova tyttö kyllästymään asioihin ruoasta ihmissuhteisiin. 

Sen verran äiti onnistui minua aivopesemään, että päätin, että ensimmäinen tatuointi tulisi oikeaan olkapäähän, jolloin välttäisin mahdollisen nopean kyllästymisen. Myös tarina, jota halusi kuvan heijastavan oli selvä: Ruma ankanpoikanen. En pitänyt sadusta lainkaan pienenä, se oli niin epäreilu ja surullinen, vaikka onnellisesti päättyikin. Mutta kaksikymppisenä tajusin, että sehän oli juuri minun tarinani;

 

En ollut kaunis lapsi. Vauvana olin kalju reippaasti yli vuoden ikäiseksi ja hörökorvani olivat melkein koko pääni kokoiset, joista olin hyvin tietoinen myös koko peruskoulun läpi. Teini-ikäisenä itseinho leimahti aivan uusiin sfääreihin, jopa niin pahaksi, että pitäessäni itseäni liian lihavana (jota en ole koskaan ollut) menin niin pitkälle, että teippasin jeesusteipillä "kahvat" lantiolta kasaan, jotta kireän paidan alta ei mikään kohta hyllyisi. 

Lisäksi olen aina ollut pienimuotoinen kummajainen, koska pienessä maalaislähiössä en suostunut sopeutumaan siihen samaan laatikkoon muiden kanssa. Minulla oli aina oma mielipiteeni, vaikka se ei olisi ollut sama kuin muilla. Oli myös oma tyyli (siis täysin oma tyyli! :D) ja lempiaineeni oli englanti, vaikka ystäväkirjoissa kaikki muut kirjasivat sen inhokkiaineekseen. Nuoren naisen matka aikuisuuteen ei ole helppo. 

Onnekseni olen temperamentiltani melko italialainen: tuli vastaan päivä kun en enää jaksanut velloa itseinhossa, vaan päätin tehdä asialle jotain. Olin jo monta vuotta harrastanut tanssia, mutta nyt päätin keskittyä lajiin ihan tosissani. Kävin jazz-tanssitreeneissä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa ja treenasin omatoimisesti kotonakin, kävin pitkillä lenkeillä ja tein joka ikinen päivä monen vuoden ajan 100 vatsalihasliikettä. Vaikka kroppa muokkautui lihaskasvun vuoksi, niin samalla se myös naisistui ihan luonnostaan. Muistan vieläkin sen tunteen kun päivä kerrallaan pystyin katsomaan peiliin entistä paremmin mielin ja lopulta pystyin oikeasti sanomaan itselleni rehellisesti, minä olen täydellinen juuri tällaisena. 

Tatiuoinnin tarina oli siis selkeä, mutta ankanpoikasen kuva olkapäässä ei tuntunut hyvältä idealta. Eräs kesä sitten makoilin mökin terassilla ottamassa aurinkoa, kun neitoperhonen laskeutui mahalleni. Tuijotin sitä siinä muutaman sekunnin ja se oli sillä selvä: madoista tulee loppujen lopuksi noinkin kauniita ja ne oppivat lentämäänkin, täydellinen metafora itselleni, joka pienestä asti tiesin, että en tule jäämään Suomeen.  Joten perhonen siitä tuli! Ja se on vieläkin minulle erittäin merkityksellinen ja hyvää mieltä tuova kuva. Vahvan ja merkityksellisen tarinan vuoksi en varmasti pystyisi koskaan kyllästymään siihen, toisin kuin äitini pelkäsi. 

Nyt minulla on vähän toispuolinen olo, joten tasapainon vuoksi haluaisin vasempaan nilkkaan vielä tatuoinnin. Senkin idea on ollut tiedossa jo vuosia ja itse asiassa siitä on piirroskin jo valmiina, mutta idea ei ole vielä edennyt tatuoijalle asti. Joku päivä vielä :)

Share

Ladataan...
Outlandish

Järjestyshullun taivas on koko elämän mahduttaminen pieneen matkalaukkuun! Useaan kertaan ulkomaille muuttaminen sekä pitemmiksi ajoiksi Suomen vaihteleviin keleihin palaaminen ovat opettaneet minut pakkaamisen ammattilaiseksi. Oli kyseessä sitten käsimatkatavarat tai iso matkalaukku, niiden pakkaamisesta on muodostunut minulle tarkka prosessi, joka muistuttaa vähän palapelin kokoamista. 

Jos olet lähdössä viikon lomalle, mutta et tiedä miten saisit kaiken haluamasi mahtumaan mukaan, tässä muutama perusvinkki, miten kannattaa toimia:

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!
Mieti  koko lomaviikko läpi: onko edessä löhöloma vai kaupunkiloma, jossa ehkä tarkoituksena on myös lähteä radalle rilluttamaan. Suunnittele joka päivälle suurinpiirteinen asu etukäteen niin, että pakkaat mukaan vain sellaisia vaatekappaleita, joita voi ovelasti yhdistellä muiden mukaan lähtevien vaatteiden kanssa. Lopputulosta voi aina muokata asusteilla, erityisesti kengillä: esim sievät korot tuovat mihin tahansa asuun eleganssia. 

Kengillä saa koreilla.
Laukun pakkaaminen kannattaa aloittaa kengistä. Kaikissä pakkaamisvinkeissä, joihin olen aikoinaan netissä törmännyt kehotettiin karsimaan kengistä, mutta tällainen kenkäholisti ei kyseiseen temppuun kykene, varsinkaan kun kengät ovat se asuste, jotka saavat saman asun näyttämään aivan erilaiselta, joten keksin miten useamman kenkäparin saa mahtumaan messiin: käytä kaikki tila hyväksi, eli tunge kenkiin sekä kenkien ja korkojen väliin sukkia ja alushousuja. Asettele kengät laukun pohjalle vastakkain kuin palapeli.

Sopu tilaa tekee.
Kun kengät on aseteltu laukun pohjalle on aika siirtyä palapelin kokoamiseen, jota matkalaukuksikin kutsutaan. Ihan ensimmäiseksi rullaa kaikki vaatteet mahdollisimman pieniksi.Vaatteiden rullaaminen säästää oikeasti todella paljon tilaa! Sitten voit asetella rullia laukkuun vierekkäin, päällekkäin, limittäin, täytä kaikki kolot kenkien ja korkojen välissä.   

Nesteytyksestä huolen pitäminen ennen lentokenttäbaaria.
Nesteet pakataan tietysti suljettavaan pakastepussiin ja kannattaa ottaa sen verran kookas käsilaukku, että pussi mahtuu passien, kukkaron, kännykän ja avaimien sekaan, koska joudut turvatarkastuksessa kaivamaan pussin tiskille. Muistutuksena sanottakoon, että hiuslakkaa (edes pientä pulloa) ei saa viedä käsimatkatavaroissa lentokoneeseen, niinkuin ei myöskään sateenvarjoa, eli ne suosiolla joko ruumaan menevään laukkuun tai ostoslistalle kohteessa.

Naisten olennaiset, mutta ei korvaamattomat.
Toiletry-laukut vievät paljon tilaa matkalaukusta, joten hiusharja, hammasharja sun muut kannattaa tunkea vaatteiden väliin jääneisiin tyhjiin tiloihin. Pienemmät tuotteet, kuten mahdolliset lääkkeet, hiuspinnit ja sen sellaiset voi laittaa pieneen pussiin ja matkalaukun pikkutaskuun. Jos matkustat pelkästään käsimatkatavaroiden kanssa esim. deodoranttia ja hiuslakkaa ei välttämättä kannata raahata mukaan vaan ostaa kohteesta.

Bonusvinkki 
Siltä varalta, että matkalaukku kuitenkin päätyy ruumaan (jos kone on pieni tai täyteen buukattu) ja laukkusi on sellaista suosittua sorttia, että joka kolmannella kanssamatkustajalla tuppaa olemaan sama laukku samassa värissä, kannattaa kietoa laukun ympärille värikäs naru, joka myös pitää laukun koossa jos se sattuu hajoamaan matkan varrella. Toinen toimiva vaihtoehto on hankkia värikäs ja/tai kookas osoitekorttitasku, jonka saa laukun kahvaan roikkumaan. Itse ostin joskus parikymppisenä Accessoriesilta kaksi värikästä, sydämenmuotoista osoitekorttitaskua ja ne ovat tulleet tarpeeseen yrittäessäni tunnistaa laukkuani hihnalta, sillä punaiset ja mustat Samsoniten matkalaukut ovat erittäin suosittuja ympäri maailman.

Ja sitten vain pikainen tarkistus, että passi ja kukkaro ovat mukana, ovi perässä kiinni ja nokka kohti seikkailuja. Turvallista matkaa!

   

Share

Ladataan...
Outlandish

Tänään, 10. lokakuuta vietetään Maailman Mielenterveyspäivää. Suomen Mielenterveysseura kuvailee päivää sivuillaa näin: "Kansainvälisen mielenterveyspäivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä, mielenterveyden ongelmien ehkäisemisestä ja hoidosta sekä mielenterveyspotilaiden ja omaisten asemasta maailmanlaajuisesti." Tänä vuonna mielenterveyspäivän teemana on Toivoa kirjallisuudesta, joka korreloi mitä erinomaisimmin sen asian kanssa, että pieni pala klassikkokirjallisuutta sai minut kirjoittamaan seuraavan postauksen;

En ole motivaatiolauseiden ja sen sellaisten ystävä, mutta välillä vastaan tulee tekstejä, jotka osuvat jonkin naulan kantaan alitajunnassa. Näin kävi eräs sunnuntai-ilta selatessani Instagramia. 

Tuttavani oli kirjannut Instaan pätkän Sinuhe egyptiläinen-kirjasta, jonka tiedän pitävän 100% paikkansa, ja joka laittoi minut miettimään, että jos ihmiset vain tajuaisivat tämänkin faktan ja sitten vielä tekisivät asialle jotain ennenkuin on liian myöhäistä, kuinka paljon helpompaa meillä kaikilla olisi? 

Pätkä kirjasta kuuluu näin:

Totuus on viiltävä veitsi. Totuus on parantumaton haava ihmisessä. Totuus on lipeä, joka katkerana syö sydäntä. Siksi nuoruutensa ja voimiensa päivinä mies pakenee totuutta ilotaloihin ja sokaisee työllä ja kaikenlaisilla toimilla, matkoilla ja huvituksilla, vallalla ja rakennuksilla. Mutta tulee päivä, jolloin totuus lyö hänen lävitseen kuin keihäs eikä hänellä sen jälkeen ole enää iloa ajatuksistaan eikä kättensä töistä, vaan hän on yksin. Ihmisten keskellä hän on yksin eivätkä jumalat tuo apua hänen yksinäisyyteensä.

Teksti iski hermoon, koska olen itse todistanut useita kertoja erityisesti miespuolisten henkilöiden kertomuksia siitä, kuinka he tekevät kaikkensa piilottaakseen mielestään ne realiteetit, jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita. Heillä ei ole minkäänlaista aavistusta, miten tällaisten negatiivisten tunteiden kanssa tulisi olla ja elää, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää sulkea ne pois. Kipua he eivät kestä, joten sitä ei silloin saa olla.

Tämä on Suomalaisessa kulttuurissamme sellainen stigma, joka aiheuttaa älyttömästi (pun intended) mielenterveysongelmia ja niiden seurauksena päihteiden väärinkäyttöä ja sen seurauksena mahdollisesti väkivaltaa ja suurta murhetta kaikille ympärillä oleville. Ongelma on pienen kansamme keskuudessa valtava, mutta siihenkin saattaisi löytyä osittainen ratkaisu siitä, että saisimme avattua näitä kulttuurimme lukkoja ja oppisimme käsittelemään tunteitamme sen sijaan, että lukitsemme ne jonnekin takaraivon peräkammariin kunnes tulee se päivä, jolloin kaikki purkautuu. Koska se päivä tulee! Ja siinä vaiheessa ollaan jo liian lähellä reunaa, jolloin on todennäköistä, että paluuta ei ole. 

Tunteet ovat pelottava juttu. Oikeasti! Se, että tunne, asia jota et oikeastaan pysty kontrolloimaan, voi saada sinut täysin toimintakyvyttömäksi ja hajottaa totaalisesti kuulostaa hurjalta. Ja onhan se hurjaa, mutta tunteet ovat väliaikaisia, ne menevät ohi. Minä tiedän tämän kokemuksesta, sillä tunnen itse erittäin vahvasti. Niinkin vahvasti, että esimerkiksi stressi tai pitkäaikainen huoli jostain saattaa aiheuttaa minulle ruumiillista kipua. Mutta jos tunteitaan ei suostu kokemaan ja käsittelemään, jos ne vain kieltää ja pullottaa pois mielestä, tulee vahingoittaneeksi itseään ja lähimmäisiään uskomattoman paljon. 

Huh, sainpas avauduttua. Kaiken tämän tuo lyhyt tekstinpätkä toi minulle mieleen ja samalla muistutti omassakin lähipiirissä olemassa olevasta ongelmasta, jolle en voi itse tehdä mitään. Se tuntuu turhauttavalta, ärsyttävältä ja epäreilulta. Mutta olen miettinyt asiaa ja tunteitani sen suhteen usein, miettinyt asioita eri näkökulmista, ja olen sen vuoksi sinut tämän kaiken kanssa. Olen sinut elämän mahdottomuuden kanssa ja sen kanssa, että monet asiat ovat oman kontrollini ulottumattomissa. 

Mutta meitä on Suomessa ihan liikaa, joille tämä kaikki ei ole selvää, ja se aiheuttaa kaikennäköisiä haittoja sosiaalisista ongelmista mielenterveysongelmiin. Minuakin on opetettu olemaan näyttämättä tunteitani tietyissä tilanteissa, mutta miksi? Miksi en saisi hautajaisissa surra kympillä, niinkuin ne Lähi-Idän naiset, joita näemme uutisissa makaamassa lähimmäistensä arkkujen päällä ulvomassa kuin viimeistä päivää (okei, ehkä vähän extreme esimerkki, mutta validi pointti!)?

Joten, koska en voi ottaa asiaan kantaa ehdottamatta edes jotain ratkaisua ongelmaan, ehdotuseni on: Tunneäly, sen ymmärtäminen ja käyttäminen, on sellainen asia, joka olisi ehdottomasti saatava isoksi osaksi suomalaista koulutusta ihan sieltä esikoulusta lähtien iiihan sinne yliopiston viimeisille kursseille ja professuureille asti, sillä se on taito, jota kaikki tulevat työelämässä ja arkielämässäänkin tarvitsemaan. Aina, ihan sinne viimeiseen päiväänsä asti! 

Share

Ladataan...
Outlandish

Syksy alkoi täällä Tallinnan päässä jo tuossa heinä-elokuun nurkilla, keväästä loikattiin siis suoraan syksyyn. Nyt illat jo pimenevät kiihtyvää vauhtia ja sen seurauksena väsymys iskee lamaannuttavasti joka päivä vähän aikaisemmin, minkä lisäksi kaikki seuraava on päin seiniä: Täällä kehitysmaata lähentelevässä ja silti digitalisaation supervoimana itseään markkinoivassa minivaltiossa lämmitykset laitetaan taloyhtiöissä päälle vasta kun sisälämpötila on +16 astetta. +17,5 on siis ihan OK... Ei muuten ole! Henkistä hyvinvointiani ei myöskään edistä se, että kollegani on samanaikaisesti vielä yli viikon Espanjassa, jossa lämpö lähentelee +30 astetta. Lisäksi työnhakuni on reippaasti miinuspuolista kun ottaa huomioon hakemuksiin käyttämäni ajan ja energian ja niistä irronneen tuloksen (läjä kiitos mutta ei kiitos-meilejä). Sitten on tämä never-ending sade. Luulisi, että täällä siihen olisi jo tottunut, mutta ei, Se ei vaan koskaan lakkaa ketuttamasta...

Ei tälle vee-tutuksen ultimaattiselle huipulle löydy Suomen kielestä sanaa. Tuntuu 24/7 siltä, että kaikki menee perseelleen. Mutta hei, eipä tässä mitään uutta ole, näinhän tää joka syksy menee.

Ja onneksi juuri siitä syystä, että tässä tilanteessa ei ole mitään uutta, voin angstiröllin uhmatessa kääntyä vanhojen, hyväksi todettujen keinojen puoleen ennenkuin romahtaa. Niinkuin elämässä yleensä, simppelit keinot toimivat myös syysmasiksen kohdalla: keskitytään hetkeen ja siihen mitä kaikkea ihanaa meillä tälläkin hetkellä kaikesta angstista huolimatta on ja ollaan lempeitä itsellemme. Itse hyväksi havaitsemiani syyssynkkyyden karkottajia ovat ainakin seuraavat 5 asiaa:

Ruoka

Ei, ei se Arnoldsin kuuden kappaleen donitsi-paketti, jonka vedät yksin kotona, eikä se Ben&Jerry’s-altaan tyhjennys. Kun sanon ’ruoka’ tarkoitan ihan oikeaa, kunnollista, ehkä vähän upgreidattua ateriaa, joko lounaan tai illallisen merkeissä. Oli se sitten itse kotona kokkailtu lempparipasta-annos tai ravintolassa tilattu pihvi. Valitse se vaihtoehto, joka on sinulle mieluisampi ja antaa sinulle paremman fiiliksen.

Itse valitsen mieluummin ravintolareissun ystävän seurassa, siinä on jo niin paljon piristystä, että baibai syysmasis! Joskus taas (kun sataa sieltä E-nimisen persiistä) on ihan kiva itsekseen taiteilla keittiössä. Varsinkin sen jokasyksyisen flunssan kourissa tykkään käyttää reilusti chiliä kotikokkauksessa, koska mikään ei lämmitä kroppaa ja mieltä niinkuin kunnon tujaus tulisuutta.

Urheilu

Mikä toimisi paremmin syysagression purkamiseen kuin se, että vetää itsensä ihan henkihieveriin lenkkipolulla tai salilla? No ei mikään! Kun sieltä rääkistä pääsee kotiin ja saunaan, on niin loppu, ettei kerta kaikkiaan kykene ajattelemaan syksyä ja kaikkia sen kakkamaisuuksia.

Musiikki

On ihmisiä, jotka kurjissa fiiliksissä taipuvat kuuntelemaan surullista, hidasta tai muuta ei-kovin-mieltä-nostattavaa musiikkia. Älä hyvä ihminen tee sitä itsellesi. Jos ketuttaa ja se ketutus ketuttaa, laita mieluummin soimaan jotain positiivisempaa! Oli se sitten joku jooga-CD linnunlauluineen ja merenkohinoineen tai ihan rehellinen Spice Girls-soittolista. Jos se ei saa edes pientä hymynkaretta naamalle tai liikettä kropassa aikaiseksi, saatat olla menetetty tapaus.   

Eläinterapia

Tätä en voi suositella eläinallergisille, mutta meille muille: works every time! Jos ei ole omaa elukkaa, lainaa kaverilta tai käy vaikka eläinten suojakodissa ihan muuten vain. Tai vielä parempi, mene vapaaehtoiseksi sinne tunniksi tai pariksi. Tässä on tietysti se riski, että siellä on joku ihan liian ihana ötökkä, joka kainalossa saatat lähteä kotiin. Tästä syystä en ole itse uskaltautunut vapaaehtoiseksi eläinten pariin, vaikka tekisi kovasti mieli. Tunnen itseni, ja riski useamman karvaystävän suojasta kotiin raahaamiseen on valtava! Varsinkin kun tuossa pari yötä sitten näin unta, että adoptoin corgin... Enneuni perhaps?

Ajatusten ohjaaminen muuanne

Juuh, tämä vaatii vähän psyykkistä poweria, eikä välttämättä onnistu jos kierii tarpeeksi syvällä siellä ojan pohjalla henkisesti. Mutta ihan vinkkinä sellaisille, esim. itselleni, jotka tiedostavat sen, että tämä nyt on mitä on, meillä pitäisi olla henkiset voimavarat siihen, että pystymme siinä negatiivisuudessa vellomisen sijaan keskittämään ajatuksemme johonkin positiivisempaan ja hyödyllisempään. Se saattaa vaatia sen, että käy ensin lenkkipolulla purkamassa fiiliksiä tai huutaa hetken seinälle (todennäköisesti sille vieressä olevalle lähimmäiselle, mutta suosittelen kuitenkin seinää), jonka jälkeen mieli on pikkasen kevyempi... Pikkasen.

Suunnittele vaikka seuraavaa lomamatkaasi; mieti lähestyviä Halloween-juhlia tai pikkujouluja, mitä kaikkea näille merkkipäiville voisi keksiä; siivoa (jotkut oikeesti nauttii siitä...); kilauta kaverille; jne., jne., jne.

Eihän tää mitään herkkua ole asua täällä pohjoisessa. Mutta eipä kukaan meitä täällä pakota olemaan, vaikka moni varmasti ajatteleekin, että lähteminen ei tule kyseeseenkään. Mutta tosiasiassa meillä kaikilla on mahdollisuus muuttaa johonkin lempeämpään ilmastoon, jopa niillä, joilla on jo perhettä, työpaikat, jne. Järjestelykysymyksiä kaikki. Mutta nyt ollaan täällä, ja kuten tiedetään, hyvin iso osa omasta onnellisuudesta on täysin riippuvaista siitä, miten itse reagoit ja suhtaudut asioihin. Angstissa vellominen aiheuttaa vain lisää pahaa oloa, kun taas sen päätöksen tekeminen, että kaikki on ihan OK, on ensimmäinen askel astetta parempaan syksyyn.  

Itselleni iloa tähän kylmyyteen ja synkkyyteen toi Skype-keskustelu slovakialaisen ystäväni kanssa, jo pelkästään siksi, koska kaverit on kaiken A ja O. Hyvin pian keskustelun jälkeen sähköpostiini kilahti lentolippu Bratislavaan ja sen vuoksi, huolimatta siitä mitä schaibaa tuolta taivaalta tulee ja kuinka paljon, mulla on asiat mitä mainioimmin. :)

Share

Pages