Ladataan...
Outlandish

Olisiko ollut Bruce Taivaanlahja-leffassa, jossa elämän epäreiluutta parkuva päähenkilö kertoo tuntevansa itsensä muurahaiseksi jota jumala ilkeänä lapsena korventaa suurennuslasin ja auringonvalon voimin.

En itse ihan noin dramaattiseksi heittäytyisi, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin on pakko heittää tälle Elämälleni takaisin, että "Ok, sulle pisteet tästä!"

Pari esimerkkiä

En ole kova ottamaan selfieitä ja lähettelemään niitä watsappissa kavereille tai edes poikaystävälle. Mutta mikä siinä on, että kun kerran päätän ottaa itsestäni kuvan, kun olen pipo päässä lähdössä lenkille, ja yritän lähettää sitä Thaimaan lämmössä lekottelevalle poikaystävälleni niin ei, ei mene läpi. Ei sitten millään. Tämä on nyt käynyt joka kerta (eli ehkä kolme kertaa) kun olen päättänyt olla niinkin hurja, että lähettäisin poikaystävälle tilanneselfien.

Tulkitsen tämän toistuvan haasteellisuuden nyt niin, että minun ei ole tarkoitus lähettää poikaystävälle kuulumisia selfien muodossa. Evör! Huomauttaisin vielä, että kaikki muut kuvat menevät kyllä sutjakkaasti läpi... Eli okei, ei selfieitä!

Toinen juttu, joka nauratti, ja josta annan taas täydet pisteet tälle "Life happens"-ilmiölle tapahtui tänään: aloitin vuoden alussa uuden työn. Toimisto on parin minuutin kävelymatkan päässä kotoani aivan Tallinnan keskustassa. Mutta meidän tiimin onkin nyt tarkoitus siirtyä isompiin tiloihin Ülemisteen, Tallinnan perukoille.

Tein kävelylenkin selvittääkseni missä tuleva toimistomme sijaitsee ja kappas kepponen, sehän oli samainen rakennus, jossa minulla oli viime kesänä työhaastattelu, ja josta lähtiessäni mietin, että toivottavasti en saa paikkaa, sillä toimisto olisi aivan liian kaukana. Ja näin elämäni sitten järjesti kautta rantain niin, että sinne kaukaisuuteen minun on kuitenkin loppujen lopuksi reissattava 5 päivää viikossa, vaikkakin eri firman nimissä.

Joskus se vaan on ihan se ja sama mitä valintoja teet elämässä. Elämä tapahtuu joka tapauksessa.

High five, Life, well played!  

Share

Ladataan...
Outlandish

Suoritin eilen kansalaisvelvollisuuteni: kiipesin Tallinnan ainokaisen kukkulan harjalle ja astuin sisään Suomen suurlähetystöön antaakseni ääneni presidentinvaaleissa.

Vaalivirkailija (keski-iän ylittänyt hymyherkkä miekkonen) tutkiskeli passiani hyvän tovin ja kyseli mistä päin Suomea olen. Kuullessaan kotipaikkakunnakseni Turun, vaihtoi hän heti kommunikointikielen ruotsiksi.

Pari vuotta taaksepäin olisin ottanut tällaisesta reaktiosta hieman nokkiini. En puhu ruotsia. Ehkä suomalaisena minun pitäisi, mutta eipä ole tullut kieltä pahemmin tarvittua asuessani Briteissä tai Slovakiassa.

Kyllä, olen kaupungista, josta löytyy iso osa maamme ruotsinkielisestä väestöstä ja nimeni on ulkomaalainen, mutta ei suinkaan Ruotsista lähtöisin, vaikka helposti niin saattaisi erehtyäkin.

Tosiaan, pari vuotta sitten herne olisi mennyt nenään, mutta onneksi olen tässä Tallinnassa asustaessa huomannut, että täällä pohjolassa ruotsinkielen osaamiselle olisi ihan validi pointti, ainakin omaa uraa ja etenemismahdollisuuksia ajatellen.

Tällä kertaa siis päätin, etten hämäänny tai loukkaannu herrahenkilön erehdyksestä, vaan pyrin vastaamaan hänen haluamallaan kielellä niin hyvin kuin vain kykenen. Onnekseni keskustelu oli hyvin vähäistä ja liittyi yhden paperin täyttöön, leiman läimäisemiseen ja kuoren uurnaan tökkäämiseen. Selvisin siis loppujen lopuksi vain mutisemalla "Jåå" ja "Tack så mycket".

Tapaus kuitenkin huvitti, sillä näin on nyt käynyt hyvin lyhyen ajan sisällä monta kertaa. Se sai minut myös mietteliääksi. Kaikki tietävät sen stigman, joka Suomessa asenneilmapiirissä on suomenruotsalaisia kohtaan. Vaikka en itse kuulu kyseiseen ryhmään, nimeni vuoksi minut usein rinnastetaan heihin. Mieleeni nousee vahvasti eräs erittäin vastenmielinen työhaastattelu vuosia sitten, jossa haastattelija kysyi miksi haen kyseistä työtä, olenhan suomenruotsalainen, joten rahaa varmasti löytyisi.

Mitä kaikkea minulta on mennyt (varsinkin työelämässä) ohi vain siksi, että nimeni herättää tietyissä piireissä negatiivisia mielenyhtymiä? Ja miten elämäni olisikaan ehkä saattanut olla helpompaa jos olisin aikoinaan tietyissä tilanteissa osannut käyttää suomenruotsalaiskorttia hyväksi?

Mene ja tiedä, mutta sen tiedän, että täällä pohjoisessa pelkkä nimeni saattaa olla syy tiettyjen ovien sulkeutumiseen tai avautumiseen. Ja se on surullista.  

Share

Ladataan...
Outlandish

En tiedä mistä se johtui, mutta vuodenvaihteessaa minulla oli sellainen kumma kutina, että vuosi 2018 tulee olemaan jollain tavalla spessu. Se nyt ei sinänsä ole mikään yllätys, kun ottaa huomioon miten penkin alle viimeiset 2 vuotta elämästäni ovat menneet sekä uran, että yksityiselämän puolella. 
 
Olen aina luottanut lujasti siihen, että elämä kantaa ja paskan määrä on vakio, mikä tarkoittaa myös sitä, että tietyn paskakiintiön täyttyessä on taas vuoro niille paremmille ajoille. Tästä hyvää merkkiä antoi jo se, että joulukuussa otin vastaan uuden työpaikan, joka täytti kaikki kriteerit, mitä työpaikalta olin jo pitkään halunnut. Positiivisista merkeistä rohkaistuneena heittäydyin uuteen vuoteen ihan uudella draivilla. 
 

 
Uudenvuodenlupauksia en ole koskaan tehnyt, tai jos joskus lapsena tein niin varmasti en niistä pitänyt kahta päivää pitenpään kiinni. En usko itselleni ylimääräisten tavoitteiden tai tehtävien asettamiseen; normiarki ja työelämä asettavat niitä jo riittävästi. Mutta nyt löysin itseni tilanteesta, jossa olen lisännyt arkeeni hieman päivittäistä urheilua, mikä on jo noin kymmenen vuoden ajan ollut pelkästään ajatuksena täysin naurettava.
 
Mutta on olemassa muutama ihminen, jotka saavat minua haastamalla normiarkeni heittämään hurlumheitä. Yleensä en ota vedonlyöntiä sun muita kavereiden välisiä haasteita kovinkaan tosissani, mutta näiden parin henkilön haasteet otan alusta lähtien vastaan asenteella "Dead-Serious!" Eli jos veljeni, serkkuni tai poikaystäväni haastavat minut johonkin, sellaista vaihtoehtoa, etten ottaisi haastetta vastaan tai että minä menisin kyseisen haasteen häviämään ei kerta kaikkiaan ole! Vartuin veljeni ja serkkuni kanssa ja vanhimpana sekä porukan ainoana tyttönä minulla on aina ollut todella suuri tarve tehdä selväksi, että minä osaan, minä pystyn ja jos täällä on joku pomo, niin se olen mää ite! Tämä tarve on sitten myöhemmin venynyt koskemaan myös poikaystäviä.
 

 
Nyt sitten kävi niin, että poikaystäväni lähti useaksi viikoksi Thaimaaseen tarkoituksenaan joogata ja thai-nyrkkeillä sielun kyllyydestä kun täällä kotikaupungissamme, Tallinnassa kyseiset urheilumahdollisuudet ovat huomattavan rajalliset. Olemme molemmat marisseet nämä vuoden ensimmäiset viikot kuinka joulukilot ovat kurjasti tarttuneet keskivartalon seudulle ja ennen miekkosen lähtöä hän heitti puolivitsillä, että minunkin tulisi sitten sporttailla tämä aika kun olemme erossa. 
 
No, tähän kun lisätään vielä se tosiasia, että itseäni hieman ketuttaa, etten päässyt uuden työn juuri aloittaneena lähtemään hänen kanssaan reissuun, niin varmistaakseni ettei hänen lomansa nyt ihan täyttä nautintoa vaan olisi, heitin huvikseni hänelle tiedoksi että by the way, tuun  sitten näyttämään huomattavasti paremmalta kun sä helmikuussa. Ja kun olemme molemmat tietyllä tavalla epäterveellisen kilpailuhenkisiä, niin "tappeluhan" siitä tuli, tai siis veto siitä kumpi saa pidettyä tästä urheilulupauksestaan paremmin kiinni.
 
Mies pääsi Thaikkuihin tosiaan tänään aamulla kun itse olen jo kaksi aamua laittanut herätyskellon soimaan 15 minuuttia etuajassa, jotta ehdin tekemään vatsalihasliikkeet ennen aamukahvia. Ja mikä uskomattominta, olen myös noussut ja tehnyt kyseiset liikkeet juuri niinkuin päätin! Olen siis johdossa. Reippaasti! Ja siitäkös minä tykkään :) Lisäksi olen huomannut jo parissa päivässä mielialan nousua. Tosin se voi johtua siitäkin, että Tallinnassa on paistanut aurinko, siis AURINKO!! 
 
Tarkoituksenani siis on keskittyä niihin kriittisiin kohtiini eli persuksen pyöristämiseen ja ääbsien takaisin esiin kaivamiseen. Ei mitään sen suurempaa, sillä jos tuohon lisää vielä jotain, laiska ja helppoa elämää rakastava minäni nostaa taas päätään ja laittaa nopeasti stopin tälle koko proggikselle. Alku on siis ollut erinomainen, nyt täytyy pitää tämä hyvä vire yllä ja jatkaa samaan tapaan niin kuka tietää, ehkä tästä tulee elämäntapa!       
 

Share

Ladataan...
Outlandish

Extempore-jutut on sellainen asia, joka valitettavasti jäi pois elämästäni sinä päivänä kun siirryin omaisuuteni kanssa Bratislavasta Tallinnaan. Tallinnan asumiskulut verrattuna palkkatasoon ovat niin korkeat, että rahaa ulkomaan reissuihin, saatika ihan Vironsisäisiin reissuihin ei jää senttiäkään yli. Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt koko ajan enemmän ja enemmän velaksi. Toinen vaihtoehto on kuihtua pois aina kuun lopussa kun ruokaan ei yksinkertaisesti ole enää rahaa jäljellä. Se niistä extempore-reissuista, joihin olin Slovakiassa tottunut: siellä kun pääsi autolla hurauttamalla tutustumaan naapurimaihin tai kauemmaskin, eikä reissu näkynyt jälkeenpäin kukkarossa. 

En siis pysty tarpeeksi kuvailemaan sitä onnea kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä firman piikkiin Tukholmaan päiväreissulle. Kaupunkiin, jota vastapäätä vartuin ja jonka satamassa on tullut lilluttua kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, mutta jossa en ole silti koskaan tullut käyneeksi. Ja tämä mahdollisuus tuli siis päivän varoitusajalla aamulla klo 6, ”Lähdetkö reissuseuraksi maanantaiksi Tukholmaan?” johon vastasin noin kahden sekunnin viiveellä ”I’m in!”. Työpäivä ja kaikki, mutta hei, ei mitään mihin maailma kaatuisi.

Laiva Tallinnasta lähti kuudelta illalla ja menomatkalle sattui sitten sellainen myrsky, että edes tällainen hurjapää ei siitä aallolta toiselle rysähtelystä nauttinut. Yleensä olen sitä iloisempi, mitä enemmän paatti pomppii, mutta tällä kertaa kuulosti ja tuntui siltä, että jos laivan pohja ei kohta repeä, niin sitten on maailmankirjat sekaisin.

Ja niin ne maailmankirjat sitten olivat sekaisin ja me pääsimme ehjin (ja kuivin) nahoin määränpäähän. Heti ensimmäiseksi piti hoitaa pari bisnesjuttua ja loppujen lopuksi meillä ei ollut sen suurempaa agendaa päivälle. Käytiin vähän shoppaamassa, mutta suurin osa ajasta oli vietettävä ulkona, sillä keli Tukholmassa oli kesäisempi kuin Tallinnassa koko tänä kesänä.

Itse asiassa en tainnut tuon päiväreissun aikana nähdä yhtäkään Tukholman kuuluisimmista nähtävyyksistä, tai jos näin, niin en vain tajunnut. Mutta ei se mitään! Tämä maanantainen irtiotto oli juuri sitä, mitä olen jo kaksi vuotta kaivannut ja tuli erinomaiseen saumaan. Jopa matkaseurani huomasi kuinka eri ihminen olin tuon pari päivää, kun pääsin hetkeksi irti arjesta.

Leijun tässä edelleen pienessä happy-kuplassa. Onneksi Tallinnaan palatessamme paistoi aurinko, niin takaisin paluu ei tuntunut ihan niin kurjalta kuin olisi voinut. Siitä huolimatta siinä vaiheessa kun Tallinna erottui jo horisontissa harkitsin vakavasti pelastusveneen pöllimistä ja soutamista takaisin suuntaan, josta olimme tulossa.

Share

Ladataan...
Outlandish

Samoin kuin monella muulla elämän osa-alueella, olen tatuointien kanssa erittäin "tarkoituksellinen". En edes harkitsisi tatuoinnin ottamista ihan vain siksi, että ihollani olisi jokin kuvio, jolla ei ole mitään kummempaa tarkoitusta/merkitystä. 

Teini-ikäisenä sain päähäni, että haluan tatuoinnin, johon sisältyisi siihenastinen elämäntarinani. Olen kuitenkin aina tiennyt, että kahta tatuointia enempää en halua, tykkään kropastani ilman sen suurempia kuviointeja, joten niiden maksimissaan kahden piti olla sellaisia, joita äitini sanoin "jaksan katsoa loppuelämäni kyllästymättä". Ei itse asiassa ihan helppo juttu minulle, olen kova tyttö kyllästymään asioihin ruoasta ihmissuhteisiin. 

Sen verran äiti onnistui minua aivopesemään, että päätin, että ensimmäinen tatuointi tulisi oikeaan olkapäähän, jolloin välttäisin mahdollisen nopean kyllästymisen. Myös tarina, jota halusi kuvan heijastavan oli selvä: Ruma ankanpoikanen. En pitänyt sadusta lainkaan pienenä, se oli niin epäreilu ja surullinen, vaikka onnellisesti päättyikin. Mutta kaksikymppisenä tajusin, että sehän oli juuri minun tarinani;

 

En ollut kaunis lapsi. Vauvana olin kalju reippaasti yli vuoden ikäiseksi ja hörökorvani olivat melkein koko pääni kokoiset, joista olin hyvin tietoinen myös koko peruskoulun läpi. Teini-ikäisenä itseinho leimahti aivan uusiin sfääreihin, jopa niin pahaksi, että pitäessäni itseäni liian lihavana (jota en ole koskaan ollut) menin niin pitkälle, että teippasin jeesusteipillä "kahvat" lantiolta kasaan, jotta kireän paidan alta ei mikään kohta hyllyisi. 

Lisäksi olen aina ollut pienimuotoinen kummajainen, koska pienessä maalaislähiössä en suostunut sopeutumaan siihen samaan laatikkoon muiden kanssa. Minulla oli aina oma mielipiteeni, vaikka se ei olisi ollut sama kuin muilla. Oli myös oma tyyli (siis täysin oma tyyli! :D) ja lempiaineeni oli englanti, vaikka ystäväkirjoissa kaikki muut kirjasivat sen inhokkiaineekseen. Nuoren naisen matka aikuisuuteen ei ole helppo. 

Onnekseni olen temperamentiltani melko italialainen: tuli vastaan päivä kun en enää jaksanut velloa itseinhossa, vaan päätin tehdä asialle jotain. Olin jo monta vuotta harrastanut tanssia, mutta nyt päätin keskittyä lajiin ihan tosissani. Kävin jazz-tanssitreeneissä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa ja treenasin omatoimisesti kotonakin, kävin pitkillä lenkeillä ja tein joka ikinen päivä monen vuoden ajan 100 vatsalihasliikettä. Vaikka kroppa muokkautui lihaskasvun vuoksi, niin samalla se myös naisistui ihan luonnostaan. Muistan vieläkin sen tunteen kun päivä kerrallaan pystyin katsomaan peiliin entistä paremmin mielin ja lopulta pystyin oikeasti sanomaan itselleni rehellisesti, minä olen täydellinen juuri tällaisena. 

Tatiuoinnin tarina oli siis selkeä, mutta ankanpoikasen kuva olkapäässä ei tuntunut hyvältä idealta. Eräs kesä sitten makoilin mökin terassilla ottamassa aurinkoa, kun neitoperhonen laskeutui mahalleni. Tuijotin sitä siinä muutaman sekunnin ja se oli sillä selvä: madoista tulee loppujen lopuksi noinkin kauniita ja ne oppivat lentämäänkin, täydellinen metafora itselleni, joka pienestä asti tiesin, että en tule jäämään Suomeen.  Joten perhonen siitä tuli! Ja se on vieläkin minulle erittäin merkityksellinen ja hyvää mieltä tuova kuva. Vahvan ja merkityksellisen tarinan vuoksi en varmasti pystyisi koskaan kyllästymään siihen, toisin kuin äitini pelkäsi. 

Nyt minulla on vähän toispuolinen olo, joten tasapainon vuoksi haluaisin vasempaan nilkkaan vielä tatuoinnin. Senkin idea on ollut tiedossa jo vuosia ja itse asiassa siitä on piirroskin jo valmiina, mutta idea ei ole vielä edennyt tatuoijalle asti. Joku päivä vielä :)

Share

Pages