Ladataan...
Overkoalified

Oletko jo asettautunut, ihmiset kysyvät, enkä aina tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut Suomessa nyt kuukauden. Monet asiat tuntuvat jo normaalilta, ja olen jo tottunut ihmisten kommunikaatioon ja tapaan olla. Joinain päivinä taas tuntuu, kuin olisin taas pesukonesimulaatiossa meren aaltojen alla ottamassa surffilaudalta turpaan.

Australia taisi tehdä sulle hyvää, kun sä et vaikuta enää niin stressaantuneelta kuin ennen, kuului yhden läheisen arvio. Useimmiten uskonkin siihen. Tai ainakin yritän.

Voisin kertoa maratonitarinan vauhdikkaasta kotiinpaluustani Eurooppaan ja lentosekoiluista, mutta taidan siirtää ne seuraavaan tarinaan (pakko kyllä kertoa jossain vaiheessa, oli taas sen verran viihdyttävä selviytymiskertomus). Viikko Ranskassa kavereiden kanssa ennen Suomeen paluuta meni leppoisasti. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla mukavuusalueella, ilman, että tarvitsee ottaa itse yksin selvää liikkumisista, reiteistä ja siitä mitä kohteessa voi tehdä. Parasta oli olla ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet mut jo reilut kymmenen vuotta. Olin todella ikävöinyt sitä. En olisi minä ilman ystäviäni.

Kun palasin Suomeen, kesti ehkä päivän, pari, että totuin siihen, että ympärilläni puhutaan omaa äidinkieltäni non-stop. Kävelin tutuilla kulmilla, ja fiilis oli jatkuva deja vu – olen ollut täällä ennenkin, mutta milloin ja miksi, ja mitä kaikkea muistoja tähänkin paikkaan liittyy?

Pääsin takaisin vanhaan kotiini, jonne ikävöin välillä kun maailman toisella puolella asiat eivät menneet ihan putkeen. Kämppä näytti pienemmältä kuin muistin. Olin unohtanut tehdä uuden sähkösopimuksen, ja ihmettelin kaikkia outoja tavaroita, joista en tunnista enää itseäni, mutta joita mulla on enkä tiedä miksi. Elämä oli paljon yksinkertaisempaa kun kaikki mahtui kuudentoista kilon rinkkaan.

Nyt opettelen taas asumaan yksin. Tuntuu oudolta, ettei kukaan nuku viereisessä huoneessa, en kuule kenenkään puhelinkeskusteluja, en moikkaa ketään kun tulen kotiin enkä kysy keneltäkään kasvotusten miten päivä meni ja mitäs viikonloppuna. En nyt varsinaisesti ikävöi hostellien dormeja ja kerrossänkyyn kiipeämistä, mutta iltaisin on todella hiljaista.

Uusia kauppoja ja baareja on ilmestynyt, tuotteiden logot ovat vaihtuneet, Alepa on ihmeellinen aarreaitta, jossa on vaikka mitä uusia vegetuotteita, kaikki polkevat kaupunkipyörillä, Pasilan asema on yksi kaaos. Kolmen kuukauden backpacker-elämän jälkeen sopeutuminen toimistorytmiin on vienyt oman aikansa. Työunivormuni Brisbanessa oli päivästä toiseen shortsit ja toppi, jotka verhosin labratakkiin. Kun meikit levisivät kasvomaskiin, lopetin meikkaamisen. Alice Springsilla mietin lähinnä, miten pukeutua kun päivällä on lämmin ja öisin swagissa ehkä vain +5. Blue Mountainsilla painelin menemään tuulipuku päällä, eikä vuorten keskellä paljoa kiinnostanut miltä näytin, kun tunsin itseni pieneksi muurahaiseksi luonnon äärellä.

Sydneyn keskustassa katsoin bisnestyyppejä take away-kahveineen ja dataamassa metrossa. Seurasin kun Sydney-hostini veti 12-tuntisia työpäiviä, mietti mistä haluaa taas hakea illan dinnerin työpäivän jälkeen ja puhui reittiohjeita Iphonen Sirille. Olin iloinen, että sain vielä hetken kuulua turistiporukkaan, selfieitä ottavaan ja instaavaan massaan. Nyt Suomessa etsiskelin muuttojätesäkeistä järkeviä toimistovaatteita ja opettelin taas meikkaamaan päivittäin. Huomasin, että vanhat vaatteet joita olin Ausseissa ikävöinyt, näyttivätkin toinen toistaan tylsemmiltä, eivätkä housut menneet jalkaan.

Olin myynyt itselleni Suomen kesän kuin paraskin Visit Finland -markkinoija. Muistin, että kesällä suomalaiset ovat parhaimmillaan ja hyvällä tuulella, kunnes todellisuus iski kuin märkä rätti naamaan. Luonto on mielettömän kaunis, kaikki on vihreää ja mustarastaat laulavat, mutta ihmiset kulkevat huonossa ryhdissä maahan katsoen sekä valittavat ja stressaavat mitä pienimmistä asioista. Mistään muusta ei puhuta kuin vuoden odotetuimmasta tapahtumasta, kesälomasta, ja ainoa oikea lomakuukausi on heinäkuu. Aina on väärä sää, joko liian kylmä tai kuuma, ja kesään ladataan mahdottomat odotukset ja suoritukset.

Ihmiset tunkevat ja puskevat, ja olen pari kertaa meinannut kaverillekin huomauttaa, miksei tämä voinut sanoa anteeksi ohittaessaan jotakuta kaupassa. Vaikka anglokulttuurin small talk välillä ärsyttikin, eikä aina olisi millään jaksanut heittää läppää kaupan kassan kanssa, huomaan ikävöiväni sitä että kenen tahansa kanssa voisi vaihtaa bussipysäkillä tai hississä pari sanaa. Sitä että kanssaihmiset havainnoivat ympäristöä ja käsillä olevaa tilannetta, ja siitä voi sanoa jotain toiselle. Sitä että kun sanoo kiitos, anteeksi ja ole hyvä, kaikki menee sujuvammin, eikä tarvitse ajatella että kyse on henkilökohtaisesta vuorovaikutustilanteesta, jossa laittaa itsensä likoon tai voi menettää kasvonsa. Sitä että joku kysyy mitä sulle saisi olla, sweetheart, no worries, love ja she’ll be right.

Reissussa totuin, etten voi kontrolloida juuri mitään, joten turha harmistua pikkujutuista ja parempi vain luovia tilanteen mukaan ja katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.Mutta kas kummaa, täällä saattavat joskus pienetkin asiat ottaa mua päähän, jos jokin ei suju. Ikäänkuin kaiken pitäisi olla kontrolloitua, ennakoitua, aikataulutettua ja jonkin käsikirjoituksen mukaan suunniteltua. Niinä hetkinä pitää vaan laittaa asiat perspektiiviin ja ottaa jutut huumorilla, valita tietoisesti se no worries –asenne, vaikka se välillä Ausseissa mua ärsyttikin.

Kaatuuko maailma jos kahvi on loppu, tulostin hajosi, spora ei kulje tai VR:n lipunmyynti ei toimi? No ei. Auttaako stressaantuminen ja pahalla päällä oleminen mihinkään? Harvemmin. Voisiko elämä olla muutakin kuin ainaista viikonlopun ja loman odottamista? Entä voisiko miniseikkailuja tai kauniita asioita nähdä joka päivä ympärillään? Voisi. Luin hiljattain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, ja siinä sanottiin, että onni on lihas, jota pitää treenata joka päivä. Näin se on. Vaikka hieno vuosi takana onkin, edelleenkin kateuden, vertailun, alemmuuskompleksien, riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja suorittamisen musta pilvi meinaa silloin tällöin yhä puskea päälle. Mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan pääsis. Oma ajattelu pitää kääntää myönteisen suuntaan ihan itte edelleen joka päivä. Joskus se sujuu automaattisesti, joskus pitää vähän tsempata. Jos vaan suinkin pystyy ja kykenee. Kuten maailmallakin piti.

Kun ihmiset kysyvät, mikä oli parasta reissussa, en tiedä mitä vastata. En edelleenkään ole hyvä hissipuheissa minkään aiheen suhteen.

Tähtitaivas ja Linnunradan näkeminen paljain silmin? Toisinpäin oleva puolikuu? Auringonlasku Intian Valtamereen? Ensimmäisen merikilpikonnan näkeminen ja merenalainen maailma? Turkoosi meri? Ekat eastern bearded dragon -liskot Brisbanessa? Opossumit ja lepakot puissa puistojumpan aikana? Punainen hiekka ja jylhät kalliot? Ekat uinnit vesiputouksen alla? Kun mentiin krokoristeilylle ja eka kroko odotti jo rannalla? Lyrebirdin bongaaminen Blue Mountainsilla? Kotikulmien lorikeet-papukaijat ja hassut brush turkey -kalkkunat, jotka ovat nyt vaihtuneet kotikulmien mustarastaisiin (en ennen tiennyt, kuinka kiinnostava lintu se voi olla)?

Luin Hesarin jutun elämänmuutoksen tehneestä, Guatemalaan matkustaneesta suomalaisnaisesta, joka kertoi maailman katsomisesta lapsen silmin, sekä ihmisten kohtaamisesta ja heidän tarinoidensa kuuntelemisesta. Ehkä se oli Australiassa parasta, aina kun sellaisiin tilanteisiin pääsin – hyvä lapsenmielisyys, ympäristön havainnointi ja ihmettely, sekä sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en kotona kohtaisi. Parasta oli myös kansainvälisyys, ja se että kaikki muutkin olivat jostain muualta: olin osa ulkomaalaisten joukkoa. Toisaalta en ole törmännyt aiemmin niin räikeään, salonkikelpoiseksi tehtyyn rasismiin kuin Australiassa (toim.huom. ei siis muhun kohdistuvaan).

Tokalla Suomi-viikolla menin Foo Fightersin keikalle, ja oli todella outo fiilis tajuta, kuinka saman näköisiä suomalaiset ovat. Ennen väitin vastaan, jos joku sanoi että kaikki te suomalaisethan olette blondeja, kunnes  tajusin, että niinhän me ollaankin. Pahinta on, että näytän itse ihan samalta kuin kaikki muutkin, tomerasti eteenpäin kävelevät suomalaiset, jotka joko katsovat maahan tai marssivat määrätietoisesti pois tieltä risut ja männynkävyt -asenteella. Toisaalta nyt muutaman viikon jälkeen Helsinki tuntuu joskus kansainvälisemmältä kuin jopa Brisbane, joka vaikutti hyvin valkoiselta kaupungilta.

Välillä tuntui, että Ausseissa ihmiset ovat rennompia ja tuntemattomien kanssa voi heittää vitsiä, mutta varsinkin tien päällä ikävöin ystäviäni, joille kertoa mieleen tulleita hölmöjä juttuja, kun omat matkakaverit vaihtuivat. Nyt Helsingissä törmään tuttuihin jatkuvasti, moni pysähtyy kysymään kuulumisia ja jopa toivottaa tervetulleeksi takaisin. Olen saanut vanhan elämäni takaisin, jota monesti ikävöin. Se tuntuu hyvältä ja suunta on kovaa vauhtia eteenpäin.

Pohdin ja viivästytin Ausseihin lähtöä pitkään, koska pelkäsin ettei kukaan palkkaa mua enää, kun tulen takaisin Suomeen. Pelkäsin miltä reissu näyttäisi cv:ssä. Pelkäsin etten saa vanhaa elämääni enää takaisin. Pelkäsin että olen liian vanha moiseen välivuoteen. Toisin kävi, työt alkoivat välittömästi ja olen päässyt melko helpolla uudessa alussa.

Välillä Australian aika tuntuu todella kaukaiselta unelta. Ajatus siitä, että olisin vielä siellä, tuntuu oudolta, vaikka varmasti pari kuukautta olisi mennyt todella nopeasti. Suoranaisesti mulla ei siis ole nyt ikävä Ausseihin (voi olla että marraskuussa tulee vähän ikävä), mutta monia hyviä tyyppejä, upeita maisemia ja kokemuksia mietin kyllä usein. Kyllä se maa ja viime vuosi käyvät vielä mielessä joka päivä, mutta enköhän mä vielä joskus sinne tule takaisin.

Summa summarum: Kannattaako lähteä? Kyllä. Vielä kolmekympin kieppeillä? Kyllä. Aina löytyy joku samanikäinen, joskus vanhempikin reissuseniori. Saako sieltä töitä? Lopulta joo. Saako töitä kun tulee takaisin? Katso edellinen vastaus.

Lopuksi vielä linkkivinkkejä:

Mikäli haluat lukea lisää WH-vinkkejä ja kokemuksia, tsekkaa ainakin nämä blogit:

1)      The Present is Perfect (myös elämänmuutosjuttuja)

2)      No Delays (ainakin Queensland-, Sydney-, ja wwoofing-juttuja. Myös Puola-juttuja.)

3)      Andando (myös Uuden-Seelannin vinkkejä)

  • Jos haluat lukea ulkosuomalaisen elämästä Perthissa ja ulkosuomalaisuudesta ylipäätään, Anulla on hyviä juttuja. Myös Australiaan -blogista löytyy juttuja Australian arjesta ja Ausseihin asettautumisesta suomalaisen silmin.
  • Jos haluat lukea Australian matkakertomuksia ja nähdä upeita reissukuvia, tsekkaa Annan Muuttolintu-blogi
  • Reissun päällä hyvää vertaistukea mulle tarjosivat muun muassa Facebookin Suomalaiset Australiassa, Brisbanen suomalaiset ja Ulkosuomalaisten Blogit -ryhmät.

Tästä blogista tuli mulle henkireikä, joten Overkoalifiedin tarina jatkuu varmaan vielä edelleen. Jäihän tässä parit stoorit vielä kertomatta ainakin Coober Pedysta, Adelaidesta ja Australian Tikkurilasta eli Canberrasta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Overkoalified

Vietin viime viikonlopun ja vielä maanantainkin Blue Mountainsin kansallispuistossa. Australian talvi oli kovaa vauhtia tulossa ja jouduin pitämään viimeisenä päivänä jopa pipoa päässä. Patikointipolut olivat välillä mutaisia, huipulla tuuli, eikä tällä kertaa huvittanut uida vesiputousten alla, mutta portaita ylös alas ravatessa pysyi lämpimänä, eikä turisteja ollut liikaa.

 

Blue Mountainsin The Nähtävyys eli Three Sisters.

Mietin, miten mahdan löytää Blue Mountainsin patikointireitit yksinäni ja pääseeköhän sademetsään mitenkään ilman opasta tai autoa, mutta Blue Mountains oli yllättävän helppo kohde ja patikointireitit löytyivät helposti. Katoomban kylään pääsi Sydneyn julkisten Opal-kortilla muutamalla dollarilla parissa tunnissa, ja Blue Mountainsin hop on-hop off-bussi pysähtyi kaikilla keskeisillä pysähdyspaikoilla. Bussikuskit tiesivät patikointireitit ja bussin aikataulu oli suunniteltu juna-aikatauluja ajatellen.

Onnistuin silti tapani mukaan eksymään pari kertaa puskissa, välillä siksi koska kiertotien reitti näytti kiinnostavammalta. Oli pakko katsoa, minne jännittävimmän näköinen polku johtaa, ja pian olinkin kävellyt tuntikausia ja tulin ulos puskista ihan väärällä pysäkillä. Perus. En kuitenkaan eksynyt kovin pahasti, ja pääsin aina ulos ennen pimeää. Pari kertaa jouduin odottamaan, että ilmestyisi joku patikoija jota seurata, kun en ollut varma reitistä, ja taas kysyin itseltäni, pitikö mennä yksin metsään kompuroimaan. Yhtenä päivänä törmäsin pariin aussikaverukseen, jotka kärsivällisesti neuvoivat mua haastavammalla reitillä (”Nyt laitat käden tuohon ja jalan tuohon ja sitten punnerrat itsesi alas, love”. ”Are you ok?” ”All good?”) ja seurasin heitä jonkin aikaa kuin hai laivaa. Aloin miettiä, kuinka monta kertaa tällä reissulla olen kirjaimellisesti ojentanut käteni, kun joku tuntematon ihminen on vetänyt mut ylös jostain; milloin valtamerestä veneeseen, vesiputouslammesta kalliolle, hiekasta takaisin mereen surffaamaan, tai auttanut mua kiipeämään milloin missäkin kansallispuistossa. En kovin usein joudu tällaisiin tilanteisiin Suomessa, ja aiemmin ajattelin että olisipa noloa, jos joku random tyyppi joutuisi auttamaan mua ja nostamaan mut pystyyn, esimerkiksi jos liukastuisin jäisellä kadulla (okei, ei ehkä kauhean realistinen skenaario Suomessa, että tällaisessa tilanteessa autettaisiin nuorta ihmistä). Nyt en pitänyt enää mitenkään nolona sitä, että tartun taas tuntemattoman ihmisen käteen. En myöskään epäröinyt enää, osaako ja jaksaako avuntarjoaja auttaa mua, vaan luotin siihen että tottakai tuo tyyppi pystyy vetämään mut täältä ylös. Uskalsin tukeutua toiseen, ja olenkin täällä oppinut enemmän pyytämään apua ja myös ottamaan apua vastaan hyvillä mielin, sen sijaan että esittäisin että pärjään.

Blue Mountainsin rauhan jälkeen Sydneyn ruuhkametrot ja asemilla navigointi olivat omanlaisensa shokki, mutta onnistuin rauhoittumaan kiinalaisessa puutarhassa. Tällaiset pikkukeitaat keskellä kiireistä bisnesaluetta ovat parhaita. Kun tuijottaa tarpeeksi kauan jättimäisiä ja värikkäitä karppeja, ei voi stressata mistään. Pitäisikö hankkia kotiin akvaario?

Share

Ladataan...
Overkoalified

Mulla oli sellainen fiilis, että tulisin pitämään Sydneysta, ja onneksi olin oikeassa. Brisbanelaiset väittivät, että sydneylaiset ovat kiireisiä ja tylyjä, eivätkä edes sano kiitos ja anteeksi (kuulostaako tutulta, helsinkiläiset?), mutta niin vaan ryytyneelle reppureissaajallekin tarjotaan paikkaa ruuhkametrossa ja ollaan ihan yhtä ystävällisiä kuin ennenkin. Toisena Sydney-päivänäni kävelin kasvitieteellisen puutarhan läpi ja jokirantaa pitkin oopperatalolle. Vähän jännitti, tuntuisiko tämän munankuoripytingin näkeminen missään, sillä Ulurun lisäksi oopperatalon näkeminen on aina ollut mun Australia to do -listalla. Yhtäkkiä oopperatalo vain ilmestyi kulman takaa, kuin massiivinen purjelaiva. En vieläkään saa tarpeekseni oopperatalosta, vaikka tiedän että se on vain, no, kaakelikattoinen oopperatalo,  ja that’s it. On se vaan niin mielettömän kaunis ja turistimassoista huolimatta jotenkin rauhoittava rakennus. Sydneyn satama näyttäisi hyvin erilaiselta ja persoonattomalta ilman sitä, ja henkarin mallista Harbour Bridgea. Ehkäpä Helsingin Guggenheim-projektissa voisi sittenkin olla jotain järkeä? Tosin Tuomiokirkko on ehkä meidän oma oopperatalo. Massiivinen ja... valkoinen?

Oopperatalo ja satama Harbour Bridgelta kuvattuna. 

Sydneyssa on jotain samanlaista kuhinaa kuin New Yorkissa, Lontoossa tai Berliinissä. Tuntuu, että koko ajan on jotain kiinnostavaa meneillään ja kuten muihin suurkaupunkeihin, tännekin tullaan toteuttamaan unelmia. If I can make it there, I’ll make it anywhere. Keskustan sataman laiva- ja lauttaliikennettä on hauska seurata, ja siitä tulee jotenkin Helsinki-fiilis.  Ainoa vika Sydneyssa (toistaiseksi) on, että täällä on naurettavan kallista. Jos en majoittuisi King’s Crossissa ja voisi kävellä keskustaan, valittaisin varmaan liikenneruuhkista.

Sydneyn keskusta ei ole kovin iso. Kaupunki on puistojen ansiosta hyvin vihreä, ja puistot tuovat kivaa kontrastia pilvenpiirtäjien keskelle.

King’s Crossin piti muuten olla todella dodgy paikka, jossa ei kannata kävellä yksin yöllä, mutta mielestäni tämä naapurusto on varsin rauhallinen. Yhdellä kadulla on backpackereiden hostelleja, toisella pari hienoa hotellia, muutama strippibaari ja hipsterihtäviä kahviloita. Toisin sanoen, Helsinginkadulla on enemmän ns. actionia, joskin en ole kävellyt viikonloppuyönä näillä huudeilla. 

Tulee jotenkin kotoisa olo tästä suihkulähteestä, josta en osaa sanoa, onko se ruma vai hieno.

Tsekkasin eilen kuuluisan Bondi Beachin. Ensin hieman ihmettelin, mikä tässä rannassa on niin ihmeellistä. Ilmeisesti Queenslandin, Byron Bayn ja länsirannikon rannat ovat hemmotelleet mut pilalle, koska katsoin Bondia ja mietin että tässäkö se rantaviiva on? Vain kilometrin pituinen biitsi? Olenko oikeassa paikassa? Aallot olivat sen verran massiiviset, että uiminen oli kielletty, eikä punaisia lippujakaan näkynyt, mutta surffaukseen aallot olivat optimaaliset. Ehkäpä ymmärtäisin hypen, jos tosiaan osaisin surffata, mutta opettelen sen surffauksen joskus jossain myöhemmin. Ehkä.

Onnekkaat sydneylaiset, jotka voivat paeta kesähellettä biitsille ja vieläpä suhteellisen nopeasti, toisin kuin brisbanelaiset. Tosin en tiedä, kuinka tukossa rannat ovat kesäisin. Todennäköisesti biitsillä joutuu makaamaan kylki kyljessä. 

Yritin etsiä Bondin graffitiseinältä Instagramista tuttua perhossiipigraffitia, jonka edessä ihmiset poseeraavat, ja ajattelin että seuraamalla muita turisteja löytäisin sen. Graffiti ei löytynyt, mutta löysin toisen Instagramista tutun asian, nimittäin Bondin Iceberg Pool -uima-altaan, siis uima-altaan meren äärellä. Jos ei voi uida meressä, uidaan sitten altaassa. Pyysin jotain random korealaista naista ottamaan musta kuvan altaassa. Olen niin tottunut pyytämään ohikulkijoita ottamaan musta kuvia, etten pelkää enää että joku lähtee juoksemaan mun kännykän kanssa sillä sekunnilla, kun annan sen tuntemattomalle tyypille kuvaamista varten. En myöskään pelännyt, että rouva tiputtaisi kännykkäni altaaseen. Asia kyllä kävi mielessä, mutta jotenkin reissun pidentyessä huolettomuus on vain kasvanut. Mennessäni altaaseen tajusin, että vesihän on jääkylmää (siis kuin Suomessa kesällä) ja suolaista. Myöhemmin tajusin että tämähän on ocean pool, koska meren aallot lyövät altaaseen koko ajan, eikä mikään Stadikan klooriallas. Mikä dummy. No, onneksi niin sanotusta maauimalasta löytyi lämmittävä sauna room. Paitsi että no towel, no entry -unisex-saunassa piti olla uikkarit päällä ja istua pyyhkeen päällä, eikä ollut edes kauhean lämmin. Löylyä ei tietenkään voinut mitenkään heittää. No, tulipa aussisaunakin nyt koettua.

Valtameri on turvallisimmillaan uima-altaasta koettuna.

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa Priscilla, aavikon kuningatar -leffan ja meinasi tippa tulla linssiin, kun tajusin etten tiedä milloin näen seuraavan kerran nuo upeat aavikkomaisemat. Kun kävelin King’s Crossin backpacker-kaduilla ja näin nelivetoautoja snorkkeleilla (snorkkeli, joka auton vakiovaruste) ja camper vaneja, iski haikeus ja pieni vihlaiseva kateus seikkailusta. Haluan takaisin tien päälle, ostaa oman swagin, rullata sen takakonttiin ja levittää sen yöksi aavikolle. Okei, ehkä joskus voisin nukkua myös camper vanin takapenkillä tai muissa sisätiloissa, sillä en tiedä kauanko todellisuudessa jaksaisin nukkua ruumispussiswagissa. Välillä mietin, mitä tekisin toisin jos voisin kokea tämän Working Holidayn uudelleen, tai mitä tekisin seuraavaksi, jos olisin päättänyt jäädä toiseksi vuodeksi, ja mitä kaikkea täältä vielä jäi näkemättä. Seuraavalla kerralla vuokraan sen auton ja tsekkaan matkan varrelle jääneet Pohjoisterritorion kansallispuistot, Pohjois-Queenslandin, Esperancen, teen Tasmania -road tripin... Lista on pitkä. Huomaan ajattelevani, mitä teen seuraavalla kerralla kun olen täällä kaverini tai mieheni kanssa, ja sitten havahdun; siis seuraavalla kerralla, kun olen täällä ja osaan ajaa autoa keskellä ei mitään, väärällä puolella tietä ihan yksin. Sillä en voi ajatella, että teen tämän sitten kun mulla on seuraa. Parempi toteuttaa unelmat ihan itse ja jos joku liittyy seuraan, se on bonusta. Toisaalta olen huomannut, etten aina halua tehdä ihan kaikkea yksin.

Matkaseuran saaminen hostelleista tai Facebookista ei ollut niin yksinkertaista kuin luulin. Joko matkasuunnitelmat menevät aikataulujen tai reittien kannalta ristiin, tai potentiaalinen travel mate haluaa etsiä tai tehdä töitä kun itse olisi vapaa reissaamaan, ja päinvastoin. You need a travel mate, someone to take pictures of you, sanoi korealainen nainen Bondin altaalla mulle eilen. Toisaalta olen vähän väliä jakanut hetken matkastani jonkun kanssa. Sveitsiläinen tyttö, joka bongasi mut Albanyn hostellissa, oli samalla länsirannikkoreissulla, ja törmättiin sattumalta vielä kolmannen kerran Ulurulla. Broomessa tapaamani saksalaistyttö oli kilpailevan firman west coast-reissulla samaan aikaan, ja jatkoimme hengailua Darwinissa. Darwinissa tapaamani ranskalaistyttö taas jatkoi myöskin Alice Springsiin, ja Alice Springs-Adelaide-bussissa ollut hollantilaisbacpacker oli menossa Coober Pedyyn samaan aikaan. Albanyssa tapaamani kuusikymppinen travellette hostasi mua viikon verran kämpillään Adelaiden maaseudulla. Ja niin edelleen. Australia voi olla yllättävän pieni paikka.

Aina voi sanoa pääministerimme tavoin jos, jos ja jos. Jos oikeasti pysähdyn miettimään näitä yhdeksää kuukautta Ausseissa ja kaikkia kokemuksiani ja vaiheita, en oikeasti tekisi mitään toisin. Juuri Working Holidaynsa purkkiin saanut Sandra kirjoitti hyvin siitä, kannattaako Ausseihin mennä kahdeksi vuodeksi, ja Anna kuvaili osuvasti, miten elämää kannattaa putkiajattelun sijaan ajatella tv-sarjan tuotantokausina. Mulla on ollut jo tämän reissun aikana monta eri tuotantokautta, tai ainakin jaksoa. Parin viikon päästä häämöttävä kotiinpaluu tarkoittaa vain uuden tuotantokauden alkua. Ehkäpä osaan Suomesta käsin kertoa, onko mikään päähenkilön pään sisällä ehtinyt muuttua lähes vuoden aikana vai muuttuiko mitään. Olen alkanut miettiä jo Aussi-verojen palautusten hakemista (jos saan yhtään mitään takaisin lakimuutosten jälkeen) ja superannuation-sotkuja, sekä muuta elämää Australian jälkeen. Toinen jalka on siis jo pohjoisella pallonpuoliskolla. Mutta nautin vielä tuotantokauden viimeisistä jaksoista, kun voin!

Share

Pages