Ladataan...
Overkoalified

Marraskuu on oven takana, joten mikä olisikaan parempi ajankohta muistella viime vuoden päinvastaista todellisuutta toisella puolella maailmaa kuin tämä. Ilmeisesti yhden talven missaaminen riittää unohtamaan, millaista tämä pimeys, jää ja kylmyys on – ja pahin on vasta edessä. Parempi siis palauttaa muistikuvat auringosta, katsoa Aussi-kuvia läpi ja kuunnella Suomiradiota. Kreisin kesän jälkeen mulla on ollut vasta nyt aikaa prosessoida reissua ja kulunutta vuotta rauhassa.

Muistelin ensilumen tullessa Whitsundays-paatin matkaopasta, joka ei ollut koskaan kokenut +8 astetta kylmempää lämpötilaa, ja pohti, vastaako paksussa hiekassa käveleminen lumella kävelemistä. Muistin myös Brisbanen työkaverin, joka kyseli olenko tehnyt lumiukkoja ja voiko lunta tulla tupaan niinku oikeesti. Hän kuunteli talvijuttujani silmät suurina, kuin kertoisin seikkailuistani jostain Amazonin sademetsässä. Mitä eksotiikkaa! En ole suuri talven ystävä, mutta postasin vähän ylpeänä parit ensilumikuvat Faceen – katsokaa, tältä se näyttää kun on lunta jo lokakuussa. Kunhan ulko-oveni väliin taas juuttuu lunta tai pihalle tehdään lumikasa, lähetän siitä kuvan vanhalle työkaverilleni. Tervetuloa tänne viettämään joulua, jonka olet nähnyt vain leffoissa!

Antti Holma ja Maastamuuttajat-sarja alkoi vihdoin. Holman uskollisena Instagram-seuraajana tiesin, että sarjassa käydään ainakin Sydneyssa, joten ensimmäinen jakso oli pakko katsoa. Sydämessä läikähti, kun jaksossa vilahtivat iibislinnut, henkarisilta ja hautausmaa merinäköalalla, jossa kävelin. Tai kun jet lagista kärsivä Holma istui fig tree-puun juuren päälle ”kannonnokkaan”. Tai kun Holmakaan ei oppinut heti ekalla kerralla surffaamaan. Bondi Beachia ylistettiin, mutta mietin vaan, että tietäisittepä kuinka pieni ranta todellisuudessa on kyseessä ja että Sydney on vain pikkuriikkinen pala Australiasta. Eipä silti, maisemat näyttivät hienolta ja jo kuvat antoivat mulle aurinkoenergiaa. Mietin, olipa siistiä että sain olla noissa maisemissa muutama kuukausi takaperin.

Semitärähtänyt kuva upeasta auringonlaskusta jaksossa vilahtavalla hautausmaalla. 

Toisaalta muistin myös, kun kävelin juurikin sille paikalle, missä Holma jaksossa nyrkkeilee Tomi Björckin kanssa. Muistin kuinka väsynyt  juurikin niissä maisemissa olin ja kuinka olisin välillä kaivannut tuttua ja turvallista seuraa. Mietin miten ajattelin kuinka kivaa olisi jakaa tämä hetki ja puhua jonkun tutun ja turvallisen kanssa livenä, ei vain postata someen. Mietin, että tästäkin näköalasta pitäisi kai ottaa kuva, mutta kun ei aina vaan jaksa.

Ei mitään muistikuvaa, mitä nuo etualalla olevat ukkelit tekivät. Snorklasivat? Opettelivat sukeltamaan?

Tuhat turistia ja postikorttimaisema. Can't go wrong with that.

Mieleeni palautui myös, kuinka kävelin viimeisenä Australia-päivänä jollain must see-saarella Sydneyssa enkä pystynyt keskittymään, koska lento oli seuraavana päivänä. En pystynyt tekemään check-inia ja lentovarauksessani oli ollut koko ajan jotain häikkää, mikä selvisi mulle lentoa edeltävänä päivänä. Siinä sitten ruvettiin selvittämään asioita kryptisen matkatoimiston ja eri lentoyhtiöiden ja toisen matkatoimiston kanssa, kunhan kello Suomen päässä oli sen verran, että sinne pystyi kengurumaasta soittamaan. Asioista kuitenkin selvittiin muutaman mutkan kautta, alkuperäisessä matkasuunnitelmassa pysyttiin, pääsin Sydneysta Shanghaihin ja Shanghaista Euroopaan. Se joka väitti, ettei itkut auta markkinoilla, oli väärässä. Kannatti tirauttaa pienet paniikkiväsymysitkut lentokentän matkatoimiston palvelutiskillä niin heti alkoi tapahtua ja pystyin tekemään lähtöselvityksen Kiinaan. En kokeillut samaa taktiikkaa Shanghaissa, mutta kiinalaiset eivät jaksaneet vääntää turistin kanssa, vaan päästivät ystävällisesti pois maasta. Ihmeellisesti sitä vaan kaikesta selviää ja pääsee viimein kotiin.

Palataksemme Sydneyhin, en kuitenkaan ollut siellä koko ajan yksin. Onnekseni maailma on pieni (mikä on matkan varrella osoittautunut enimmäkseen hyväksi kuin huonoksi asiaksi), ja sain yöpyä vanhan perhetutun luona suurimman osan ajasta. Tämä paljasjalkainen sydneylainen ei pitkiltä työpäiviltään ennättänyt pitämään seuraa päiväsaikaan, mutta neuvoi parhaat mestat minne mennä, ja saimme vaihdettua Suomi-kuulumisia ja -muistoja kultaiselta 90-luvulta.

Tapasin Sydneyssa pari kertaa myös amerikkalaisen tytön, johon tutustuin Brisbanen hostellissa. Puheterapeutiksi valmistunut jenkkityttö oli Sydneyssa vuoden vapaaehtoistöissä kansainvälisessä kehitysvammaisten järjestössä. Käytännössä hän asui vuoroviikoin toisen vapaaehtoisen kanssa omakotitalossa kolmen kehitysvammaisen aikuisen miehen kanssa. Kävimme kerran vapaaehtoisten vapaailtana porukalla ulkona parissa istuskelupaikassa, ja toukokuun kunniaksi yhdessä rooftop barissa juhlittiin talven avajaisia. Kävimme myös ihailemassa Sydneyn Vivid-valofestivaalia, joka valaisi muun muassa oopperatalon, modernin taiteen museon, Harbour Bridgen sillan ja kasvitieteellisen puutarhan.

Lisää valokarnevaaleja Suomeen!

Yhtenä iltana kävin myös jenkkitytön Sydneyn kämpässä, eli omakotitalossa lähiössä, jossa söimme illallista hänen asiakkaidensa/kämppistensä kanssa. Toisaalta nämä kehitysvammaiset miehet olivat hänen asiakkaitaan, toisaalta kuin perheenjäseniä. Tunnelma oli avoin ja tuntui, että asukkaat ja vapaaehtoiset tuntevat toisensa hyvin ja luottavat toisiinsa. Nyt tämä tyttö on takaisin Yhdysvalloissa, varmaankin taas puheterapeuttityössä. Mietin joskus, mitä hänelle ja parille muulle Ausseissa ystäväksi tulleelle mahtaa kuulua. Onneksi on Facebook.

Olen saanut parin viikon sisään soittaa Suomesta Australiaan (laskuja odotellessa!) selvitelläkseni veronpalautusasioita. Voi Australia ja monivalintapalvelunumerot ("haluatko kuulla kaikki vaihtoehdot uudestaan? taas?") ja se puheen nopeus ja aksentti, mikä toisessa päässä taas odotti. Miten joskus pysyin siinä vauhdissa kärryillä? Tuntui että olin unohtanut jo englannin kielen numerot ja jouduin keskittymään kunnolla, että sain puhelun loppuun ja asian hoidettua. Positiivisuus, small-talk-tuttavallisuus ja kohteliaisuus melkein nauratti pitkän tauon jälkeen. "Hyvää päivänjatkoa sinulle (nimi), sinua palveli (nimi), vastasiko tämä puhelu tarpeisiinne?" Näin jo sieluni silmin sen Audreyn pankin keltaisessa toimistossa, kollegan seuraavassa loossissa ja miten pankkiukkelit ovat asemoituneet vastaanottamaan asiakkaita ("Voit kutsua minua Audreyksi, miten voin auttaa sinua? Istu tuohon sohvalle ja palvelen sinua hetken kuluttua. I will be with you just a minute! Bare with me!")

Jos pitäisi nimetä yksi asia mitä kaipaan Australiasta positiivisen chit-chatin lisäksi, se on kansainvälisyys. Piristyn aina, kun kuulen jotain muuta kieltä kuin suomea arkielämässäni ja erityisesti jotain kieltä, mitä en ymmärrä. Esimerkiksi kun työpaikan siivooja puhui puhelimensa kuulokkeiden kautta viroa kaverilleen ja mietin, mistäköhän hauskasta jutusta se puhuu. Kun mua masensi Pasilaan kumarassa kävelevä, nyrpeä työkansa, lounasnepalilaisen tyttö piristi mun työpäivän aina aurinkoisella ja aidolla hymyllään, toivotti päivästä toiseen hyvää ruokahalua ja hyvästeli.

Kun kuntosalilla vieressä treenaa mies, joka lukee puhelimestaan jotain arabiaksi. Kun näen, että naapurissani on taas uusi sushipaikka. Kun työkaverit puhuvat keskenään ruotsia, jota ymmärrän jos keskityn kuuntelemaan mutta voin vain olla kuuntelematta. Vieras kieli on ihanaa puheensorinaa, josta tulee turvallinen tunne ja olo, että on osa suurempaa kokonaisuutta. Että on olemassa toisen kielen kautta jokin muukin todellisuus ja olemisen tapa kuin tämä. 

Okei, ei pidä yleistää, sillä joskus suomalaiset voivat yllättää positiivisesti. Muistan vielä kello 22 illalla, miten joku tuntematon henkilö piti mulle hissin ovea auki tänään aikaisemmin aamulla. Miksi tuntemattomien ihmisten huomaavaisuus ja tilannetaju voikin aina yllättää niin paljon, kun se jossain muualla maailmassa on normi, en tiedä. En uskaltanut toteuttaa alkukesästä suunnittelemaani tuntemattomien ihmisten kehumisprojektia. Eihän täällä vaan voi tehdä sellasta leimaantumatta hulluksi, mikä olisi lähes pahinta mitä suomalaiselle voisi sattua. Mutta voisin yrittää katsoa silmiin enemmän, vaikka muut painaisivat pään alas. Jatketaan harjoituksia.

Share

Ladataan...
Overkoalified

Oletko jo asettautunut, ihmiset kysyvät, enkä aina tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut Suomessa nyt kuukauden. Monet asiat tuntuvat jo normaalilta, ja olen jo tottunut ihmisten kommunikaatioon ja tapaan olla. Joinain päivinä taas tuntuu, kuin olisin taas pesukonesimulaatiossa meren aaltojen alla ottamassa surffilaudalta turpaan.

Australia taisi tehdä sulle hyvää, kun sä et vaikuta enää niin stressaantuneelta kuin ennen, kuului yhden läheisen arvio. Useimmiten uskonkin siihen. Tai ainakin yritän.

Voisin kertoa maratonitarinan vauhdikkaasta kotiinpaluustani Eurooppaan ja lentosekoiluista, mutta taidan siirtää ne seuraavaan tarinaan (pakko kyllä kertoa jossain vaiheessa, oli taas sen verran viihdyttävä selviytymiskertomus). Viikko Ranskassa kavereiden kanssa ennen Suomeen paluuta meni leppoisasti. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla mukavuusalueella, ilman, että tarvitsee ottaa itse yksin selvää liikkumisista, reiteistä ja siitä mitä kohteessa voi tehdä. Parasta oli olla ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet mut jo reilut kymmenen vuotta. Olin todella ikävöinyt sitä. En olisi minä ilman ystäviäni.

Kun palasin Suomeen, kesti ehkä päivän, pari, että totuin siihen, että ympärilläni puhutaan omaa äidinkieltäni non-stop. Kävelin tutuilla kulmilla, ja fiilis oli jatkuva deja vu – olen ollut täällä ennenkin, mutta milloin ja miksi, ja mitä kaikkea muistoja tähänkin paikkaan liittyy?

Pääsin takaisin vanhaan kotiini, jonne ikävöin välillä kun maailman toisella puolella asiat eivät menneet ihan putkeen. Kämppä näytti pienemmältä kuin muistin. Olin unohtanut tehdä uuden sähkösopimuksen, ja ihmettelin kaikkia outoja tavaroita, joista en tunnista enää itseäni, mutta joita mulla on enkä tiedä miksi. Elämä oli paljon yksinkertaisempaa kun kaikki mahtui kuudentoista kilon rinkkaan.

Nyt opettelen taas asumaan yksin. Tuntuu oudolta, ettei kukaan nuku viereisessä huoneessa, en kuule kenenkään puhelinkeskusteluja, en moikkaa ketään kun tulen kotiin enkä kysy keneltäkään kasvotusten miten päivä meni ja mitäs viikonloppuna. En nyt varsinaisesti ikävöi hostellien dormeja ja kerrossänkyyn kiipeämistä, mutta iltaisin on todella hiljaista.

Uusia kauppoja ja baareja on ilmestynyt, tuotteiden logot ovat vaihtuneet, Alepa on ihmeellinen aarreaitta, jossa on vaikka mitä uusia vegetuotteita, kaikki polkevat kaupunkipyörillä, Pasilan asema on yksi kaaos. Kolmen kuukauden backpacker-elämän jälkeen sopeutuminen toimistorytmiin on vienyt oman aikansa. Työunivormuni Brisbanessa oli päivästä toiseen shortsit ja toppi, jotka verhosin labratakkiin. Kun meikit levisivät kasvomaskiin, lopetin meikkaamisen. Alice Springsilla mietin lähinnä, miten pukeutua kun päivällä on lämmin ja öisin swagissa ehkä vain +5. Blue Mountainsilla painelin menemään tuulipuku päällä, eikä vuorten keskellä paljoa kiinnostanut miltä näytin, kun tunsin itseni pieneksi muurahaiseksi luonnon äärellä.

Sydneyn keskustassa katsoin bisnestyyppejä take away-kahveineen ja dataamassa metrossa. Seurasin kun Sydney-hostini veti 12-tuntisia työpäiviä, mietti mistä haluaa taas hakea illan dinnerin työpäivän jälkeen ja puhui reittiohjeita Iphonen Sirille. Olin iloinen, että sain vielä hetken kuulua turistiporukkaan, selfieitä ottavaan ja instaavaan massaan. Nyt Suomessa etsiskelin muuttojätesäkeistä järkeviä toimistovaatteita ja opettelin taas meikkaamaan päivittäin. Huomasin, että vanhat vaatteet joita olin Ausseissa ikävöinyt, näyttivätkin toinen toistaan tylsemmiltä, eivätkä housut menneet jalkaan.

Olin myynyt itselleni Suomen kesän kuin paraskin Visit Finland -markkinoija. Muistin, että kesällä suomalaiset ovat parhaimmillaan ja hyvällä tuulella, kunnes todellisuus iski kuin märkä rätti naamaan. Luonto on mielettömän kaunis, kaikki on vihreää ja mustarastaat laulavat, mutta ihmiset kulkevat huonossa ryhdissä maahan katsoen sekä valittavat ja stressaavat mitä pienimmistä asioista. Mistään muusta ei puhuta kuin vuoden odotetuimmasta tapahtumasta, kesälomasta, ja ainoa oikea lomakuukausi on heinäkuu. Aina on väärä sää, joko liian kylmä tai kuuma, ja kesään ladataan mahdottomat odotukset ja suoritukset.

Ihmiset tunkevat ja puskevat, ja olen pari kertaa meinannut kaverillekin huomauttaa, miksei tämä voinut sanoa anteeksi ohittaessaan jotakuta kaupassa. Vaikka anglokulttuurin small talk välillä ärsyttikin, eikä aina olisi millään jaksanut heittää läppää kaupan kassan kanssa, huomaan ikävöiväni sitä että kenen tahansa kanssa voisi vaihtaa bussipysäkillä tai hississä pari sanaa. Sitä että kanssaihmiset havainnoivat ympäristöä ja käsillä olevaa tilannetta, ja siitä voi sanoa jotain toiselle. Sitä että kun sanoo kiitos, anteeksi ja ole hyvä, kaikki menee sujuvammin, eikä tarvitse ajatella että kyse on henkilökohtaisesta vuorovaikutustilanteesta, jossa laittaa itsensä likoon tai voi menettää kasvonsa. Sitä että joku kysyy mitä sulle saisi olla, sweetheart, no worries, love ja she’ll be right.

Reissussa totuin, etten voi kontrolloida juuri mitään, joten turha harmistua pikkujutuista ja parempi vain luovia tilanteen mukaan ja katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.Mutta kas kummaa, täällä saattavat joskus pienetkin asiat ottaa mua päähän, jos jokin ei suju. Ikäänkuin kaiken pitäisi olla kontrolloitua, ennakoitua, aikataulutettua ja jonkin käsikirjoituksen mukaan suunniteltua. Niinä hetkinä pitää vaan laittaa asiat perspektiiviin ja ottaa jutut huumorilla, valita tietoisesti se no worries –asenne, vaikka se välillä Ausseissa mua ärsyttikin.

Kaatuuko maailma jos kahvi on loppu, tulostin hajosi, spora ei kulje tai VR:n lipunmyynti ei toimi? No ei. Auttaako stressaantuminen ja pahalla päällä oleminen mihinkään? Harvemmin. Voisiko elämä olla muutakin kuin ainaista viikonlopun ja loman odottamista? Entä voisiko miniseikkailuja tai kauniita asioita nähdä joka päivä ympärillään? Voisi. Luin hiljattain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, ja siinä sanottiin, että onni on lihas, jota pitää treenata joka päivä. Näin se on. Vaikka hieno vuosi takana onkin, edelleenkin kateuden, vertailun, alemmuuskompleksien, riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja suorittamisen musta pilvi meinaa silloin tällöin yhä puskea päälle. Mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan pääsis. Oma ajattelu pitää kääntää myönteisen suuntaan ihan itte edelleen joka päivä. Joskus se sujuu automaattisesti, joskus pitää vähän tsempata. Jos vaan suinkin pystyy ja kykenee. Kuten maailmallakin piti.

Kun ihmiset kysyvät, mikä oli parasta reissussa, en tiedä mitä vastata. En edelleenkään ole hyvä hissipuheissa minkään aiheen suhteen.

Tähtitaivas ja Linnunradan näkeminen paljain silmin? Toisinpäin oleva puolikuu? Auringonlasku Intian Valtamereen? Ensimmäisen merikilpikonnan näkeminen ja merenalainen maailma? Turkoosi meri? Ekat eastern bearded dragon -liskot Brisbanessa? Opossumit ja lepakot puissa puistojumpan aikana? Punainen hiekka ja jylhät kalliot? Ekat uinnit vesiputouksen alla? Kun mentiin krokoristeilylle ja eka kroko odotti jo rannalla? Lyrebirdin bongaaminen Blue Mountainsilla? Kotikulmien lorikeet-papukaijat ja hassut brush turkey -kalkkunat, jotka ovat nyt vaihtuneet kotikulmien mustarastaisiin (en ennen tiennyt, kuinka kiinnostava lintu se voi olla)?

Luin Hesarin jutun elämänmuutoksen tehneestä, Guatemalaan matkustaneesta suomalaisnaisesta, joka kertoi maailman katsomisesta lapsen silmin, sekä ihmisten kohtaamisesta ja heidän tarinoidensa kuuntelemisesta. Ehkä se oli Australiassa parasta, aina kun sellaisiin tilanteisiin pääsin – hyvä lapsenmielisyys, ympäristön havainnointi ja ihmettely, sekä sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en kotona kohtaisi. Parasta oli myös kansainvälisyys, ja se että kaikki muutkin olivat jostain muualta: olin osa ulkomaalaisten joukkoa. Toisaalta en ole törmännyt aiemmin niin räikeään, salonkikelpoiseksi tehtyyn rasismiin kuin Australiassa (toim.huom. ei siis muhun kohdistuvaan).

Tokalla Suomi-viikolla menin Foo Fightersin keikalle, ja oli todella outo fiilis tajuta, kuinka saman näköisiä suomalaiset ovat. Ennen väitin vastaan, jos joku sanoi että kaikki te suomalaisethan olette blondeja, kunnes  tajusin, että niinhän me ollaankin. Pahinta on, että näytän itse ihan samalta kuin kaikki muutkin, tomerasti eteenpäin kävelevät suomalaiset, jotka joko katsovat maahan tai marssivat määrätietoisesti pois tieltä risut ja männynkävyt -asenteella. Toisaalta nyt muutaman viikon jälkeen Helsinki tuntuu joskus kansainvälisemmältä kuin jopa Brisbane, joka vaikutti hyvin valkoiselta kaupungilta.

Välillä tuntui, että Ausseissa ihmiset ovat rennompia ja tuntemattomien kanssa voi heittää vitsiä, mutta varsinkin tien päällä ikävöin ystäviäni, joille kertoa mieleen tulleita hölmöjä juttuja, kun omat matkakaverit vaihtuivat. Nyt Helsingissä törmään tuttuihin jatkuvasti, moni pysähtyy kysymään kuulumisia ja jopa toivottaa tervetulleeksi takaisin. Olen saanut vanhan elämäni takaisin, jota monesti ikävöin. Se tuntuu hyvältä ja suunta on kovaa vauhtia eteenpäin.

Pohdin ja viivästytin Ausseihin lähtöä pitkään, koska pelkäsin ettei kukaan palkkaa mua enää, kun tulen takaisin Suomeen. Pelkäsin miltä reissu näyttäisi cv:ssä. Pelkäsin etten saa vanhaa elämääni enää takaisin. Pelkäsin että olen liian vanha moiseen välivuoteen. Toisin kävi, työt alkoivat välittömästi ja olen päässyt melko helpolla uudessa alussa.

Välillä Australian aika tuntuu todella kaukaiselta unelta. Ajatus siitä, että olisin vielä siellä, tuntuu oudolta, vaikka varmasti pari kuukautta olisi mennyt todella nopeasti. Suoranaisesti mulla ei siis ole nyt ikävä Ausseihin (voi olla että marraskuussa tulee vähän ikävä), mutta monia hyviä tyyppejä, upeita maisemia ja kokemuksia mietin kyllä usein. Kyllä se maa ja viime vuosi käyvät vielä mielessä joka päivä, mutta enköhän mä vielä joskus sinne tule takaisin.

Summa summarum: Kannattaako lähteä? Kyllä. Vielä kolmekympin kieppeillä? Kyllä. Aina löytyy joku samanikäinen, joskus vanhempikin reissuseniori. Saako sieltä töitä? Lopulta joo. Saako töitä kun tulee takaisin? Katso edellinen vastaus.

Lopuksi vielä linkkivinkkejä:

Mikäli haluat lukea lisää WH-vinkkejä ja kokemuksia, tsekkaa ainakin nämä blogit:

1)      The Present is Perfect (myös elämänmuutosjuttuja)

2)      No Delays (ainakin Queensland-, Sydney-, ja wwoofing-juttuja. Myös Puola-juttuja.)

3)      Andando (myös Uuden-Seelannin vinkkejä)

  • Jos haluat lukea ulkosuomalaisen elämästä Perthissa ja ulkosuomalaisuudesta ylipäätään, Anulla on hyviä juttuja. Myös Australiaan -blogista löytyy juttuja Australian arjesta ja Ausseihin asettautumisesta suomalaisen silmin.
  • Jos haluat lukea Australian matkakertomuksia ja nähdä upeita reissukuvia, tsekkaa Annan Muuttolintu-blogi
  • Reissun päällä hyvää vertaistukea mulle tarjosivat muun muassa Facebookin Suomalaiset Australiassa, Brisbanen suomalaiset ja Ulkosuomalaisten Blogit -ryhmät.

Tästä blogista tuli mulle henkireikä, joten Overkoalifiedin tarina jatkuu varmaan vielä edelleen. Jäihän tässä parit stoorit vielä kertomatta ainakin Coober Pedysta, Adelaidesta ja Australian Tikkurilasta eli Canberrasta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Overkoalified

Vietin viime viikonlopun ja vielä maanantainkin Blue Mountainsin kansallispuistossa. Australian talvi oli kovaa vauhtia tulossa ja jouduin pitämään viimeisenä päivänä jopa pipoa päässä. Patikointipolut olivat välillä mutaisia, huipulla tuuli, eikä tällä kertaa huvittanut uida vesiputousten alla, mutta portaita ylös alas ravatessa pysyi lämpimänä, eikä turisteja ollut liikaa.

 

Blue Mountainsin The Nähtävyys eli Three Sisters.

Mietin, miten mahdan löytää Blue Mountainsin patikointireitit yksinäni ja pääseeköhän sademetsään mitenkään ilman opasta tai autoa, mutta Blue Mountains oli yllättävän helppo kohde ja patikointireitit löytyivät helposti. Katoomban kylään pääsi Sydneyn julkisten Opal-kortilla muutamalla dollarilla parissa tunnissa, ja Blue Mountainsin hop on-hop off-bussi pysähtyi kaikilla keskeisillä pysähdyspaikoilla. Bussikuskit tiesivät patikointireitit ja bussin aikataulu oli suunniteltu juna-aikatauluja ajatellen.

Onnistuin silti tapani mukaan eksymään pari kertaa puskissa, välillä siksi koska kiertotien reitti näytti kiinnostavammalta. Oli pakko katsoa, minne jännittävimmän näköinen polku johtaa, ja pian olinkin kävellyt tuntikausia ja tulin ulos puskista ihan väärällä pysäkillä. Perus. En kuitenkaan eksynyt kovin pahasti, ja pääsin aina ulos ennen pimeää. Pari kertaa jouduin odottamaan, että ilmestyisi joku patikoija jota seurata, kun en ollut varma reitistä, ja taas kysyin itseltäni, pitikö mennä yksin metsään kompuroimaan. Yhtenä päivänä törmäsin pariin aussikaverukseen, jotka kärsivällisesti neuvoivat mua haastavammalla reitillä (”Nyt laitat käden tuohon ja jalan tuohon ja sitten punnerrat itsesi alas, love”. ”Are you ok?” ”All good?”) ja seurasin heitä jonkin aikaa kuin hai laivaa. Aloin miettiä, kuinka monta kertaa tällä reissulla olen kirjaimellisesti ojentanut käteni, kun joku tuntematon ihminen on vetänyt mut ylös jostain; milloin valtamerestä veneeseen, vesiputouslammesta kalliolle, hiekasta takaisin mereen surffaamaan, tai auttanut mua kiipeämään milloin missäkin kansallispuistossa. En kovin usein joudu tällaisiin tilanteisiin Suomessa, ja aiemmin ajattelin että olisipa noloa, jos joku random tyyppi joutuisi auttamaan mua ja nostamaan mut pystyyn, esimerkiksi jos liukastuisin jäisellä kadulla (okei, ei ehkä kauhean realistinen skenaario Suomessa, että tällaisessa tilanteessa autettaisiin nuorta ihmistä). Nyt en pitänyt enää mitenkään nolona sitä, että tartun taas tuntemattoman ihmisen käteen. En myöskään epäröinyt enää, osaako ja jaksaako avuntarjoaja auttaa mua, vaan luotin siihen että tottakai tuo tyyppi pystyy vetämään mut täältä ylös. Uskalsin tukeutua toiseen, ja olenkin täällä oppinut enemmän pyytämään apua ja myös ottamaan apua vastaan hyvillä mielin, sen sijaan että esittäisin että pärjään.

Blue Mountainsin rauhan jälkeen Sydneyn ruuhkametrot ja asemilla navigointi olivat omanlaisensa shokki, mutta onnistuin rauhoittumaan kiinalaisessa puutarhassa. Tällaiset pikkukeitaat keskellä kiireistä bisnesaluetta ovat parhaita. Kun tuijottaa tarpeeksi kauan jättimäisiä ja värikkäitä karppeja, ei voi stressata mistään. Pitäisikö hankkia kotiin akvaario?

Share

Pages