Ladataan...
På andra sidan havet

"Niin katsovat toisiaan silmiin. Kaksi onnellista, täynnä rakkautta. He tanssivat nousevat pilviin. Kaksi onnellista, luodut toisillensa. Nyt huoli on pois ja jos huomen sen tois, niin yhdessä helpommin kestää. Vain kahdella on sama tie kohtalon, kun yhteinen on määränpää.

Minä muistan tämän päivän, niin kauan kuin elän. Tätä tunnelmaa unohda en milloinkaan."

 

Nuo sanat Janne Raappanan laulussa kaksi onnellista olivat kuin omat fiilikseni äidin ja iskän hääpäiväjuhlien jälkeen (lisää fiiliksiä kuinka kiitollinen olen heidän 25-vuotisesta avioliitosta ja suhteestaan voit lukea täältä). Nyt olisikin aika kirjoittaa kuinka yllätimme ensin vanhempamme viemällä heidät kirkkoon avioliiton uudelleen siunaamiseen (virallinen nimi taitaa olla avioliiton rukoushetki) ja sitten vielä yllätysjuhlilla.

Kaikesta teki vielä jännittävämpää ja koskettavan aitoa se, että pystyimme pitämään vanhemmiltamme salassa kaiken loppuun asti. Ihmettelen miten salassapito onnistui, koska kaikki olimme niin innoissamme tulevista juhlista ja mölätyksillekin oli liian monta tilaisuutta. Kirkon varausta tehdessä meiltä kysyttiin, olemmeko oikeasti varmoja, että vanhemmillamme menee hyvin. En ollut epäröinyt, mutta jonkun kyseenalaistaessa kuitenkin mietin, voisimmeko olla aivan sata varmoja. Hetken epäilyjen jälkeen ymmärsin, että me oikeasti haluaisimme muistaa äitiä ja iskää ikimuistoisella päivällä ja kiittää heitä. Viimeistään kaikki epäilykset katosivat silloin, kun vieraat vastaanottivat kutsut hääjuhliin ja vastaanotto oli mitä lämpimin!

Miten me sitten huijasimme vanhempiamme ja onnistuimme pitämään kaiken salassa? Kirjoitimme vanhemmillemme kiitoskirjeen, jossa kerroimme haluavamme muistaa heidän hopeahäävuottaan perhe- ja "päivitetyllä" hääkuvauksella, hyvällä ruualla, yhteisellä ajalla ja kulttuurilla. Siten saimme heidät pukemaan juhlavaatteet päälle eikä äidille tilattu meikkaus ja kampaus herättänyt epäilyksiä. Kirjeen antamisen hetki oli jo kaunis ja kukaan meistä ei tainnut kirjettä ääneen pystyä lukemaan. Silloin omassa päässäni ajattelin, että apua mitä kaikkea vielä on oikeasti tulossa ja miten kaikki pystymme itsemme pitämään kasassa tunnevyöryjen keskellä!

Päivällä kuvauksen jälkeen tuli hetki "mitäs sitten tehtäisiin" ja silloin kerroimme seuraavaksi marssivamme kirkkoon avioliiton rukoushetkeen 15 minuutin kuluttua. Eihän vanhempani tätä meinanneet uskoa tai että seremonia on suunniteltu valmiiksi ja pappiakin on käyty tapaamassa. Äiti tirautti muutamat kyyneleet ja iskä kun sai jotain sanotuksi, niin hän heitti vitsillä tuleeko sinne samat vieraatkin kuin häissä oli 25 vuotta sitten..

Kirkkoon emme ihan samaa porukkaa olleet kutsuneet, vaan vanhempiemme sisarukset ja meidän serkkumme. Ja niin, nopealla muutaman minuutin opastuksella vanhempani astelivat alttarille niin itsevarmoina, päättäväisinä ja kuin rakastunut tuore aviopari Leif Wagerin romanssin tahtiin. Siinä katselin heidän askeleitaan niin ylpeänä, kiitollisena ja onnellisina pyyhkien kyyneleitä silmistäni. Ihmiset, heidän läsnäolonsa ja papin kauniit puheet, mitä olimme äidistämme ja isästämme kertoneet tekivät tilaisuudesta henkeäsalpaavan kauniin.

Kirkolta jatkettiin kilistelemään meille kotiin ja hengähdimme ennen viimeistä yllätystä - juhlapaikalle menoa ja hääpäiväjuhlien alkamista! Olimme spekuloineet etukäteen, etteivät äiti ja iskä enää uskoisi sanaakaan päivän ohjelmasta kirkon jälkeen. Moni taisi olla niin sekaisin ja tunteet pinnassa, ettei liika ajattelulle jäänyt tilaa ja syömään sekä teatteriin lähteminen meni ihan täydestä. Ajoimmekin juhlapaikalle, paljastimme illan ohjelmamme olleen valetta ja kerroimme hääjuhlien alkavan nyt!

Saimme taas aika hämmennyksen aikaan ja uteliaina vanhempani lähtivät kurkistamaan mitä juhlapaikan sisällä olisi. Juhlasaliin saapuessa ilmeet olivat todella yllättyneet, katseet vain siirtyivät ihmisestä toiseen ja väillä ilahtuneesti totesivat ääneen kuinka hänkin on päässyt paikalle. Hääjuhla oli todella onnistunut ja oli ihanaa kuinka moni oli tullut paikalle niin innoissaan. <3

<3:lla Bansku

 

Ps, Kuvien takana on ihana Roosa. :)

Share
Ladataan...

Ladataan...
På andra sidan havet

Lauantaina 11.11.2017 järjestettiin vanhemmilleni yllätys 25-vuotis hääpäiväjuhlat sisaruksieni ja lähisuvun kanssa. Tuota marraskuista lauantaita en varmasti ihan helpolla tule unohtamaan. Luulen etten unohda koskaan. Kaikki maaginen, joka silloin tapahtui, tuntui koko kropassa kunnolla. Olin oikeastaan koko ajan jonkinlaisessa tärinässä innostuksesta, jännityksestä ja kiitollisuudesta. Olen oikeasti miettinyt tulenko ikinä tuntemaan mitään vastaavaa, koska päivä oli niin tunteiden täyteinen. Se jää nähtäväksi. Nyt olo on luonnollisesti melko tyhjäkin lauantain jälkeen ja näistä tunteista on kestänyt vähän palautua. Ne on nyt vähän tasaantuneet, mutta kiitollisuus ja rakkaus ovat edelleen päällimmäiset tunteeni. Nyt on hyvä purkaa tuntemuksiani tänne blogin puolelle (aiempi kirjoitus äidille ja isälle löytyy täältä).

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän olen oppinut arvostamaan vanhempieni parisuhdetta ja näille 25-vuotis hääpäiväjuhlille oli oikeasti syytä. Näihin vuosiin on mahtunut paljon asioita, niin hyviä kuin huonojakin. Välillä ihmettelen, miten he ovat pystyneet pitämään koko paletin kasassa. Kaiken sivussa he ovat kasvattaneet neljä lasta, joiden turvantunteesta on aina ensimmäisenä pidetty huolta ja laitettu lapset aina etusijalle. Ihan aina ja ihan kaikessa. Heidän keskinäinen rakkautensa ja kunnioituksensa ovat varmasti auttaneet eteenpäin. On toimittu yhdessä tiiminä eikä lähdetty syyttämään toista, vaikka välillä varmasti olisikin tehnyt mieli.

Joskus jo ennen kouluikää pelkäsin vanhempieni eroa ja muistan pari kertaa ennen nukkumaan menoa kysyneeni, ettehän te eroa koskaan. En tiedä mistä pelko oli minuun tullut, koska vielä silloin en keskustellut välitunnilla kavereiden kanssa vanhempien eroamisesta ja siitä, kuinka se voi olla myös hyvä asia, jos asiat eivät toimi. En ollut myöskään kuullut vanhempani tappelevan tai vähättelevän toisiaan. Uskon, että jo silloin taisin ymmärtää, kuinka vanhemmat keskinäisellä suhteellaan rakensivat meille kodin, turvan ja lähtökohdan meidän pienen neljän lapsen elämälle.  Ehkä siksi pelkäsin menettäväni jotain niin arvokasta, koska heidän suhteensa oli pohja aivan kaikelle.

Arvostan millaisen ilmapiirin äiti ja iskä ovat kotiimme luoneet. Siellä on annettu tilaa kaikille tunteille ja mitään ei ole pitänyt peittää. Siten on opittu kokemaan, tunnistamaan, näyttämään ja säätelemään erilaisia tunteita. Meidän välisiä suhteita määrittääkin jokin aitous kotona. Sen huono puoli on tietysti se, että joskus voi myös sanoa toiselle liian suoraan ajattelematta asioita pidemmälle. Silti olen kiitollinen aidoista vuorovaikutuksesta perheen kanssa. Kotona on oppinut itkemään, ärähtämään ja pyytämään anteeksi. Mikään tunnemaailma ei ole jäänyt vajaaksi ja se on tehnyt meistä perheenä tiiviimmän ja kasvattanut keskinäistä rakkautta. 

On monia asioita, joista voisin ottaa opiksi vanhemmiltani. Omassa parisuhteessani voisin muistaa useammin, että tiimini tässä ollaan nyt eikä heti kannata lähteä syyttämään toista. Voisin oppia paljon myös epäitsekkyydestä vanhemmiltani ja huomioida toista enemmän. Molemmat vanhempani ovat aina arvostaneet ja kunnioittaneet sitä mitä toinen tekee, oli toinen sitten kotona lasten kanssa tai töissä. En usko, että sitäkään voisin liikaa itsekään tehdä.

Kiitos äiti ja iskä vielä kerran teidän rakkaudesta toisianne kohtaan. Se on mahdollistanut ja antanut niin paljon.<3

<3:lla Bansku

Share
Ladataan...

Ladataan...
På andra sidan havet

 

Kello on 10.52 ja pyykkivuoroni loppuu kahdeksan minuutin kuluuttua. Koneessa on pyykkejä, joista osa pitäisi saada mukaan vielä tänään Suomeen. On kiire ja muitakin asioita olisi vielä tehtävä ennen päivän luentoja.  Menen pyykkitupaan pahoitteluviestin kanssa, jossa pyydän anteeksi, että olen laittanut kuivausrumpuun vaatteitani toisen pyykkivuorolla. Lappuun olen kirjoittanut, että ne voi tietysti halutessaan ottaa pois, jos heti vuoron alussa itse tarvitsee kuivausrumpua. 

Ottaessani vaatteita pesukoneesta huomaan niiden olevan aivan litimärkiä enkä voi laittaa niitä kuivausrumpuun. Päätän lingota vaatteet, koska pyykkivuoroani on jäljellä vielä muutama minuutti. Kieliongelmien vuoksi en löydä oikeaa ohjelmaa koneesta. Löydän sanakirjasta linkouksen ruotsiksi, mutta sana ei täsmää pesukoneen valikon kanssa. Vaihdan kielen suomeksi. Toinen kone lähtee linkoamaan ja toinen ei taas reagoi mihinkään nappiin, vaan kone lukittautuu.

Samaan aikaan sisään astuu Tukholman katukuvaan tyypillisen näköinen papparainen. Hänellä on samanlaiset pyöreät lasit kuin Björn Wahlroosilla, siisti neule, muhkeat viikset ja tukka on osittain vedetty taakse. Minut huomatessaan hän toteaa vähän ehkä tiuskivaankin sävyyn, onko hän katsonut vuoronsa väärin ja eikö nyt olekaan hänen vuoronsa. Selitän hänelle tilanteen ja oletettavasti hän pitää minua vähän tyhmänä, koska hän kertoo minulle pesukoneen tarvitsevan vettä...  Menen noloksi, pyydän vielä anteeksi ja yritän hymyillä nätisti. En kuitenkaan saa hymyä takaisin. Harmittaa, että sain vielä koneen lukkoon toisen juuri alkaneella pyykkivuorolla. 

Hän alkaa kuitenkin auttaa jumittuneen koneen kanssa, ihmettelee suomeksi olevaa valikkoa ja tunnelma kiristyy vielä vähän lisää, kun hän ei ymmärrä yhtään mitään. Kerron vaihtaneeni kielen, koska en tiennyt ohjelman nimeä ruotsiksi. Hän kysyy miksi suomi ja kerron olevani suomalainen. Keskustelumme ja koko hänen läsnäolonsa muuttuvat täysin hänen kuullessaan minun olevan suomalainen. Hymy huulillaan hän sanoo minulle: "kuinka hienoa, suomalainen! Suomihan täyttää tänä vuonna 100 vuotta!"

Yllätyn reaktiosta itsekin, koska kukaan ei ikinä ole näin positiivisesti reagoinut ja ilahtunut suomalaisuudestani. Olin aluksi vähän hämmentynyt, kuinka suomalaisuuteni muutti koko vuorovaikutustilanteen niin positiiviseksi ja kuinka hän kiinnostui minusta aivan eri tavalla.  Tällainen suhtautuminen ei ole arkipäiväistä elämässäni. Usein en mainitse erikseen suomalaisuudestani, koska tiedän sen kuuluvan puheestani. Moni tekeekin siitä päätelmän, että olen suomalainen. Aina ei myöskään tiedä suhtaudutaanko suomalaisuuteen neutraalisti, positiiviisesti vai jopa negatiivisesti, niin siksikin koen välillä helpommaksi olla erikseen mainitsematta asiaa, vaan on helpompi usein mennä muiden mukana.   

Tästä alkoikin hyvät keskustelut ja noin viiden minuutin jälkeen papparainen kysyi voisiko istua alas, tarjosi kätensä minulle, kätteli ja esitteli itsensä. Hän oli hyvin tietoinen Suomen historiasta, kiinnostunut elämästäni täällä, opiskeluistani ja integroitumisesta ruotsalaiseen yhteiskuntaan.  Kerroin hänelle jopa kokemistani vaikeuksista täällä, hän oikeasti halusi kuunnella ja ymmärtää. Mieletöntä! Minulle tuli niin hyvä mieli, kun pyykkituvassa huonosti alkanut tilanne muuttuikin päivän parhaaksi, niin minulle kuin hänellekin. Meistä oli molemmista niin kiva jutella toistemme kanssa ja 20 minuuttia lämminhenkistä keskustelua meni nopeasti. Ah, ihana papparainen, joka soittautui niin hellyyttäväksi ja fiksuksi.

 En pidä ajatuksesta, että kansalaisuus määrittelee liika mitä toisesta ajattelee. En kuulu täällä kantaväestöön ja välillä olen joutunut sen takia pinnistelemään. Olin kuitenkin iloinen, ettei suomalaisuus vaikuttanut negatiivisesti keskusteluumme, vaan tulin hyväksytyksi ja hän päästikin minut lähemmäksi häntä. 

Miten aivan tuntematon ihminen voikaan jutella toiselle kivasti, kuunnella, yrittää ymmärtää toista ja ennen kaikkea piristää toisen päivää niin paljon? Vaikka tämä päivä oli hetkinen ja oli paljon tehtävää, niin se sujui paljon paremmin, koska tulin vaan niin hyvälle tuulelle, että tuntemattomankin ihmisen kanssa voi keskustella ja tulla vähän viisammaksikin vaihtamalla erilaisia näkökulmia sekä kokemuksia.

Niin, ja papparainen sai toisenkin koneen linkoamaan ja arvatkaa vaan kuinka paljon hän alkoi nauraa vielä enemmän, kun otin toisesta pesukoneesta nallepukuni pois... Sain kyllä meidän naapurisuhteemme ihan uudelle levelille ja tämä viimeinenkin jää oli välillämme murrettu. Hän alkoikin kutsua minua suureksi suomalaiseksi karhuksi.. Satuttiin jo törmäämään rappukäytävässäkin ja siellä hän huuteli hei suomalaiselle suurelle karhulle, hehe.

 Tämä päivä oli hyvä muistutus siitä, kuinka tuntematonkin voi piristää päivää ja silloin kun sitä vähiten odottaa. Toivottavasti voin itsekin tuntemattomana piristää jonkun toisen päivää. 

<3:lla Bansku

Share
Ladataan...

Pages