Häämuistelot

Pahinta Nannaa

Toimitus haastoi lilyläiset ennustamaan tulevia häätrendejä ja/tai muistelemaan omia häitä. Koska mä en näe sinne uusimpien trendien aallonharjalle, vaan oon tässä lajissa enemmänkin pohjamutien tutkija, eikä musta myöskään ennustajaksi ole, niin tyydyn muistelemaan. Sen tosin teenkin mielelläni.

Rouvan Volvo toimi hääautona, ikkunakyltin tehtaili kaaso.

Ollaan sen verran huijareita, että päräytettiin naimisiin maistraatissa parin ystävän todistaessa ja pidettiin juhlat vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin liitto siunattiin myös kirkossa. Juhlia vietettiin elokuisessa lämmössä lähimpien sukulaisten ja ystävien seurassa. Juhlista jäi aivan mahtava fiilis ja kovin montaa asiaa en tekisi toisin. Mikään ei jäänyt harmittamaan aivan älyttömästi, oikeastaan ainoa harmituksen paikka näin jälkikäteen oli virallisen valokuvaajan puuttuminen. Toisaalta taas ihania tunnelmallisia kuvia saatiin sukulaisilta runsain mitoin ja omaa kameraamme käsitteli milloin kaverit, milloin mun isä ja niistä kuvista tuli erittäin hyviä. Mun isä otti meistä ihania, tunnelmallisia kuvia Suomen Rautatiemuseolla (Hyvinkään morsiot, huom! Aivan ihana paikka potretteja ajatellen!), ja jos voisin jälkikäteen valitakin meille "oikean" kuvaajan, niin en kuitenkaan sitä tekisi, ainakaan noita potrettikuvia ajatellen. Jotenkin siinä on vaan oma tunnelmansa, että mun rakas isä on ottanut meistä niin hienot kuvat.

Meidän häissä oli aika pitkälle itse tekemisen meininki. Kutsut, koristeet ja jopa hääkakut sekä muut kahvipöydän tarjottavat teimme itse ja talkoohengellä. Ketään ei pakotettu auttamaan, mutta apukäsiä oli siitä huolimatta. Ruuat tilasimme valmiina ravintola Harlekiinista, tarjoilijat olivat kuitenkin erikseen palkattuja tutuntuttuja. Kaikki sujui mutkattomasti, vaikka kulisseissa oli tainnut pari kertaa ollakin pientä häslinkiä. Vieraille (tai edes stressittömälle morsiamelle) häslingit eivät kuitenkaan välittyneet, vaan fiilis oli koko ajan rento ja tunnelma ihana.

Musta-valkoinen värimaailma höystettynä punaisilla yksityiskohdilla toimi hienosti. Elokuun illat ovat jo pimeitä ja kynttilöistä tuli ihanaa tunnelmaa juhlatilaan. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin iso osa koristeluista oli itse tehtyjä ja loput alennuskoreista tai kierrätyksestä hankittuja. Häidemme budjetti ei ollut kovin iso, joten lähes kaikesta nipistettiin. Silti en tunne, että jotain olisi jäänyt puuttumaan. Joku ihmetteli joskus kuvia katsoessaan, että miksei meillä ole yhtään kukkia, mutta vaikka rahaa olisi ollut käytössä enemmänkin, niin tuskin olisimme siitä huolimatta esim. niitä kukkia hankkineet. Nämä häät olivat meidän näköisemme, eikä liika pröystäily olisi sopinut meidän tyyliin. Itse tehdyt paikkakortit ja muut yksityiskohdat toivat häihin oman kädenjälkemme.

Hääpuvun löysin Tampereen Morsiusgalleriasta. Pukuunkin minulla oli budjetti, mutta toki toivoin, että pääsisin mahdollisimman halvalla. Kun oikea puku sitten löytyi, ei hinnalla juurikaan ollut väliä, vaikkakin olin onnellinen, että hinta oli juuri ja juuri budjetissa. Puku oli kaikkea muuta kuin olin alun perin kuvitellut. Siskon kanssa etukäteen pukuja katsoessamme torppasimme jokaisen, josta näkyi tylliä päälle. No hupsansaa. Liikkeen myyjä kantoi minulle kyseisen tyylisen puvun, enkä alkuun edes meinannut sitä kokeilla. Mutta myyjä itsepintaisesti yllytti mua kokeilemaan ja pitkin hampain suostuin. Kun puku sitten vedettiin mun päälle, niin jotain naksahti. Loppupeleissä pukuun tehtiin myös pieniä muutoksia, mm. alla olevassa kuvassa näkyvät mustat nyörit, mutta perusmalliin ei kajottu. Edelleen katson pukua suurella rakkaudella, joten kyllä se oli aivan nappivalinta.

 

Kaiken kaikkiaan mä haluaisin sanoa tuleville morsiamille, että älkää stressatko, ja ehkä mä ajattelenkin, että se voisi olla tämän kesän häätrendi nro 1: rento ja huoleton fiilis aamusta iltaan. Mä olin koko päivän yhtä hymyä, vaikka toinen silmä alkoi vuotaa aivan valtoimenaan meikkauksen aikana ja jatkoi muuten vuotamista koko päivän, ja mun läppäri, jossa oli kaikki musiikit, jäi kotiin ja jouduttiin tekemään ylimääräinen lenkki matkalla juhlapaikalle. Vaikka tyllihelmaani tarttui kaikkea mahdollista ötököistä kuusenneulasiin, jalkoja särki ja loppuillan tanssin pinkkinauhaisissa tennareissa. Vaikka keittiössä oli pari kertaa melko kuumottavia tilanteita, ja sulhasella seurueineen oli ennen kirkkoa niin kammottava kiire, että olivat sakkojen uhallakin ajaneet talla pohjassa ympäri maakuntaa. Vaikka mun hääkimppu jäi kiireessä kaason jääkaappiin (ja voi, kuinka meitä nauratti, kun elehdin alttaria kohti kävellessä, että se kimppu!) ja kaaso haki kimpun tukka liehuen vasta kirkon jälkeen, että saatiin se potrettikuviin mukaan. Näistä, ja monesta muusta pikkujutusta huolimatta, mulla oli levollinen ja iloinen olo koko päivän. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksanut stressata asioista, joihin en voinut enää vaikuttaa. Mieluummin keskityin nauttimaan tunnelmasta ja läheisten läsnäolosta. Mä muistelen mieluummin, kuinka aurinko tuli esiin juuri, kun meistä otettiin kuvia Rautatiemuseolla, tai kuinka me seisottiin jättimäisen sateenvarjon alla lämpimän kesäsateen aikana tien varressa odottamassa lupaa mennä juhlapaikalle. Kuinka ihmiset hymyilivät ja taputtivat, kun me astuttiin juhlasaliin, ja kuinka ihanasti kaasot ja bestman saivat tilanteen kuin tilanteen haltuunsa. Kuinka hyvää ruoka oli, ja kuinka herkullisilta kakku maistuikaan. Kuinka mun äiti lauloi isän soittaessa kitaraa, ja kuinka bestmanin puhe sai lähes kaikki naisvieraat kyyneliin. Kuinka tätini keksi tehdä 'tyttöpiirin' (morsio tanssii piirin keskellä ja jokainen piirissä seisova käy vuorollaan tanssimassa morsion kanssa toivottaakseen hyvää matkaa 'miehelään'), ja kuinka suurin osa porukasta oli aivan pihalla, kun mun polttariporukka tanssi tämän tahtiin ja nauroi sydämensä pohjasta. Kuinka onnenkyynelsilmin jätimme juhlaväen ja suuntasimme kohti lentokenttää. Kuinka olisin toivonut, ettei se ilta koskaan loppuisi, ja kuinka toisaalta olin onnellinen, että lopulta siinä oltiin vaan me kaksi. Väsyneinä, mutta onnellisina.

Niin, sitä mä mieluummin muistelen.

Share

Kommentit

Maria Hakkala

Oon kans taipuvainen stressaamiseen, ja olis kyl mahtava, että sitten joskus omissa häissä osaisin ottaa yhtä rennosti. :)

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Musta se oli ihan älytöntä, etten stressanut juurikaan, koska yleensä oon siinä lajissa ihan mestari. Muttajotenkin vaan se onnellinen fiilis ylitti sen stressaamispisteen koko ajan. Välillä mulle tuli vähän sellanen olo, että noh, tässä kohtaa nyt vissiin pitäs stressata, kuten esim. silloin, kun se silmä alkoi vuotaa ihan holtittomasti, mutta en mä sit jaksanut vaivata päätäni, koska siitä ei olis ollut kuin lisähaittaa. :D Lisäksi mulla toki oli niin hyvät tukijoukot, ettei ne antaneet mun huolehtia liikaa. :D Jos vähänkin meinas joku asia mennä pieleen, niin mulla oli heti joku vieressä rauhottamassa tilannetta. :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.