Hienot leikit meni pilalle

Pahinta Nannaa

Uhma (tai tahtoikä tai ihan mikä vaan). Tuo jokaisen vanhemman lempparivaihe lapsen kehityksessä (uskoisin murkkuiän menevän samaan kastiin). Alan olemaan melko vakuuttunut siitä, että tähän ei vaan voi varautua. Ihan sama, mitä teet, niin kyllä se lyö puulla päähän. Tai no siis, nythän ne lastenkasvatusoppaita kahlanneet ja kaikki prikulleen oikein tehneet vanhemmat pyörittelevät silmiään ja nauravat mun kapeakatseisuudelle, mutta menköön. Mua on ainakin lyöty uhmalla päähän.

Tänään olin herätessä ihana äiti. Noin 3 minuuttia myöhemmin olinkin tyhmä äiti. Kun sanoin, ettei ketään saa sanoa tyhmäksi, niin lapsi kuittasi, että äitiä saa. No, tämän jutun selvitettyämme olin taas kiva äiti. Mutta voi kissat minkä teitte, kun lapsen palikoilla olitte leikkineet! Seuraavaksi oli tyhmiä kissoja ja taas ihania kissoja. Sen jälkeen elimme noin tunnin valheellisessa hyvänolontunteessa, kunnes päätimme lähteä kaupungille hengailemaan. Ensinhän juttu oli kaikin puolin tosi jees, mutta sitten piti pukea sukat.

Voi sukat, sukat. Nuo paholaisen keksinnöt.

Kun vihdoin kevyen sukkataiston jälkeen pääsimme autoon suhteellisen sopuisina, lapsi kysyi, miksi olen kiukkuinen. Krhm. Kun kerroin, etten ole, lapsi rypisti kulmiaan ja sanoi: "Missi sä sit teet näin?" Ai näinkö, mä jatkoin ja rypistin kulmat tosi syvään ja kyllä meitä hetken nauratti. Ajelimme kaupungille ja hengailimme pitkän aikaa poliisiautojen ja muiden ihmeellisyyksien aiheuttamassa euforiassa. Kunnes keksin, että lähdemme kotiin. Ai jaha, sellaisesta ei oltu kyllä keskusteltu herra Uhmiksen kanssa. Lahjoin lapseni kotimatkalle lupaamalla kotona leffan, krhm. Hyvästit jälleen yhdelle periaatteelle. Kotona kaikki sujui jälleen suurin piirtein kivasti.

Kunnes ilmapallo karkasi kattoon. Voitteko kuvitella?! Ettäs kehtasi!

Ilmapallokriisin jälkeen kaikki oli taas vähän vinksallaan. Olimme menossa tivoliin, mutta sinne oli liian pitkä aika, siis uhmiksen mielestä. Joten tämäpä katsoi paremmaksi pistää pienen iloinen-kiukkuinen-vihainen-itkuinen-hellyyttävä-iloinen-kiukkuinen-jne.-shown pystyyn. Tänä aikana olin itse luonnollisesti pari kertaa tyhmä tai tuhma, ihana tai rakas. Kuten isänsäkin. Eikä uhmis tykännyt k-e-n-e-s-t-ä-k-ä-ä-n. Vaikka siltikin tykkäsi.

No, lopulta pääsimme tivoliin. Siellä oli kivaa. Sitten tulimme kotiin.

Ja sitten kuului itku "hienot leitit meni pilalleeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee!"

Hienot leikit menivät pilalle ts. ukkelit kaatuivat. Aika paha.

Kukaan ei taas ollut kiva, eikä kenestäkään taas tykätty, eikä missään nimessä kenenkään syliin haluttu.

Paitsi että kaikki oli kuitenkin kivoja, ja kaikista taas tykättiin ja kaikkien syliin haluttiin.

Ah. Vielä ois pari tehotuntia päivää edessä.

Parasta tässä on se, että jälkikäteen voi muistella, että hei, ei se 2-vuotisuhma ollut vielä mitään! Koska 3-vuotisuhma on paljon pahempi. Oletettavasti mä vaan ajattelen näin forever, kunnes voin vaihtaa sanan uhma sanaan murros. Ja sitten se vaan on murkkuiässä koko loppuikänsä, niinku mäkin (ainakin jos kysyy mun mieheltä).

Ps. Äsken kesken kirjoituksen tuo uhmakimppu hiihti tähän viereen ja aloitti sen äitiäitiäiti-jankutuksen. Kun käskin odottamaan, niin tyyppi otti kädestä ja sanoi: "Mutta äiti, tun mä haluun sua halata, tun sä oot niin ratas."

Halattiin.

Share

Kommentoi