Huhtikuu

Pahinta Nannaa

Huhtikuu. Aikoinaan koko kuukausi ei merkinnyt mulle mitään. Huhtikuu oli pakollinen paha talven ja kesän välillä. Ikävöin jo talvea, vaikka se ei ollut vielä edes kunnolla ohi. Odotin jo kesää, lämpimiä tuulia, järvessä uitettuja varpaita. Elokuun pimeitä, mutta lämpimiä iltoja. Ja syksyä, jonka jälkeen talvi taas tulisi. Huhtikuu oli mulle allergiakauden alku, kuran ja auringon sekamelska, kuukausi, josta kukaan ei ottanut selvää. Huhtikuussa talveen tuntui olevan ikuisuus. Kesän lähestyminen ei ollut mulle pelkkä ilon aihe, ja huhtikuu muistutti kesän lähestyvän vääjäämättömästi. Ja silti niin hitaasti.

Sitten syntyi poika ja toi kevään mukanaan. Lähipiiriin siunaantui itse asiassa useammatkin synttärit ja yhtäkkiä huhtikuu sai uuden merkityksen. Huhtikuusta tulikin juhlan ja ilon aikaa, mutta samalla vuoden melkeinpä kiireisin kuukausi. Ojasta allikkoon. Kiertotietä huhtikuusta tulikin entistä ahdistavampi. Olisipa jo toukokuu ja ihan oikea kevät, kiireet ohi ja kesän tuoksu kynnyksellä.

Samalla huhtikuu antoi kaikkensa. Alkukuusta terassin lumiukko sinnitteli päiväkausia, nyt lumesta ei ole edes muistoa. Nurmikko vihertää aurinkoisina päivinä ja sateen jälkeen tuoksuu jo kesältä. Terassi on pesty ja puunattu, odottaa öljyämistä ja kesäkukkia. Piha on myllätty ympäri ja saanut uutta raikkautta. Päässä kehittelee monta suunnitelmaa, joita tuskin tänäkään vuonna saatan loppuun saakka. Uuden keinun paikka katsottiin aidan vierestä ja poika levittää lelunsa -ja hiekkalaatikon hiekat- jälleen ympäri pihaa.

Lumen sulettua pääsee taas metsään ilman jatkuvaa liukastumisvaaraa. Poika on jo niin iso, että ihan joka askelta ei tarvitse vahtia haukkana. Kysymykset tulvivat puroilla ja lammen rannoilla. Äiti, miksi on linnunpönttöjä? Missä karhut asuu? Äiti, miksi lampi on jäässä? Miksi puro solisee? Miksi täällä on hiljaista? Voiko kalat uida jään alla? Äiti, äiti, miksi, milloin, mitä ja missä. Kärsivällisesti yritän vastailla parhaani mukaan, välillä huvitun, välillä ärsyynnyn. Sitten pieni ihminen ottaa kädestä ja sanoo, että olen paras äiti, koska hän pääsi metsäretkelle. Sydän sulaa ja pakahtuu. Niin iso, mutta silti niin pieni.

Huhtikuussa tuntui, että maailma murskaa mut alleen. Oli vaikea hengittää, olla ja ajatella. Olisi pitänyt ja täytynyt. Hetkittäin aurinko paistoi ja murheet lensivät tuulien matkaan. Mutta sitten taas pimeni, arki tuntui loputtomalta suolta, kaikki haaveet kaukaisilta ja olin niin yksin. En osannut puhua kellekään, patosin kaiken sisälleni. Kirjoittaminenkin oli tahmeaa, mitätöin kaikki ajatukseni tyhmiksi. En halunnut olla vaivaksi. Halusin muuttua näkymättömäksi.

Lopulta ahdistus purkautui. Ja yhtäkkiä olikin helpompi olla, eikä huhtikuu enää tuntunutkaan julmalta. Veri vei pihalle allergiasta välittämättä, ja loputkin ahdistuksenaiheet hukkuivat pihamaan multiin. Nyt mieli on kirkkaampi, ja vaikka tulevaisuus hetkittäin ahdistaa, jännittää, pelottaakin, en enää koe olevani yksin. Nyt koko ajatus tuntuu hullulta ja väärältä. Koska yksin minä en ole. Enkä ole näkymätön, enkä halua olla.

Eräänä iltana ajelin kauppaan hakemaan maitoa ja nappasin hetken mielijohteesta kassalta mukaan saippukuplia. Lapsen riemulla ei ollut rajoja, kun puhaltelimme pihan täyteen kuplia. Olin yhtäkkiä niin jäätävän onnellinen, etten muista edes tunteneeni niin voimakasta onnea pitkään aikaan. Tajusin vasta silloin, kuinka rikki olen ollut. Lupasin myös itselleni, että ensi kerralla niiden tunteiden tullessa en odota, että ne katoavat itsestään. Pimeässä tarpominen ei tee hyvää, etenkään kun valoisampi polku on vain yhden sanan päässä.

Share

Kommentoi