Hulttioäidin tunnustuksia

Pahinta Nannaa

Onko väärin, että olen riemuissani, kun perjantaina tulen ajoissa kotiin (btw: mahtavaa!) ja lapsi onkin päikkäreillä, eli mäkin saan mennä päikkäreille?

Onko väärin, että odotan kuin kuuta nousevaa, että lapsi menee huomenna mummolaan yöksi, jotta äiti pääsee taas bilettämään (tästä alkaa tulla tapa; kaksi viikonloppua peräkkäin, omg!)?

Onko väärin, että nautin tästä hetkestä, kun saan blogata rauhassa, koska lapsi katselee Pikku Kakkosta (tosin tää nyt loppu taas ennen aikojaan, koska typerä yleisurheilu, murr!)?

--------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä sitä nyt eletään hukattua nuoruutta. Huomenna olis taas bileet tiedossa ja minä vastuuton äiti pistän muksun yökylään, koska täytyyhän mun nyt päästä taas vähän nollaamaan. Apuva. Odotan virtuaalikivitystä. (Ai niin, ei tää ollukaan kaksplussan foorumi, ehkä mä sittenkin selviän pienemmillä vammoilla.) Mutta onhan tää nyt kauheeta. Mun tän hetkinen biletystahti on aika kova, viimeisen kahden vuoden aikaa ajateltuna siis. Huh. Heikompia hirvittää ja toiset varmaan ovat kauhuissaan. Mä en. Mulle nää hetket ystävien kanssa pelastaa arjen. Tiedän, etten jaksaisi olla yhtä hyvä äiti, jos pyhittäisin koko elämäni tuolle ihanalle pikku kerubille, joka säännöllisesti tekee minut myös hulluksi. Toisethan varmasti ovat sitä mieltä, että mut tosiaan pitäisi kivittää jo siitä syystä, että menin töihin ja hylkäsin kaamealla tavalla lapseni jo alle 1½ vuoden ikäisenä. Hir-ve-ää. Saatikaan sitten, että kehtaan viedä lapseni hoitoon vapaa-ajallani, koska haluan bilettää (noh, musta se on ihan sama, haluaako bilettää, harrastaa tai mitä tahansa, jos vaan on tarve omalle ajalle, pointti siis enivei se, että hylkään lapsen).

Ajatus tähän kirjoitukseen kumpusi, kun kuulin kiertoteitä erään ihmisen arvostelleen mun ja muutaman muun valintoja. Ai s**tana. Siis mikä hemmetti siinä on, että toisten valinnat aiheuttaa niin hirveetä kuohuntaa? Siis tokikin saa keskustella ja kummastella, mutta tollanen selän takana puhuminen saa mun niskavillat niin pystyyn, kun päin kasvoja esitetään jotain ihan muuta. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta kaksinaamaisuus on asia erikseen. Mä voisin virtuaalikivittää nuo kaksinaismoralistit. Hyi olkoon mua, jos samaan sorrun.

Ugh. Olen puhunut.

 

Ps. Ei mun nyt pitänyt näin ruveta paasaamaan. :D Olipas kuitenkin kiva purkaa!

Share

Kommentit

Nohnoh, ei lapsen yöhoitoon tai päivähoitoon laitto sentään hylkäämistä ole. Vasta sitten, jos jätät hänet hakematta voidaan puhua lapsen hylkäämisestä.

Nannannaa
Pahinta Nannaa

No nimenomaan, mutta tietyt keittiöpsykologit tykkäävät olla eri mieltä. Arghh.

No, niitä kannata kuunnella ja onneksi niitä on vähemmän kuin miltä näyttää ja tuntuu. Ovat vaan niin kovasti äänessä ja hälisemässä, että niiden määrä tuntuu kaksinkertaiselle sen jälkeen. ;)

kirsikkainen (Ei varmistettu)

Et ansaitse kivitystä :) Päinvastoin normaalia ja tervettä tehdä omia juttujaan, sitä varten lähipiirihän on (tai pitäisi olla mielestäni).. En ymmärrä, mistä etenkin meidän kulttuurissa tulee niin vahvasti tuo, että äiti on se ainoa ja oikea hoitaja ja pitäisi kokea huonoa omaatuntoa kaikesta muusta toiminnasta. Oli se nyt sitten työssäkäynti, opiskelu tai vaikka juhliminenkin. Hyväähän se yleisesti ottaen lapselle tekee, että pienestä asti tottuu muihinkin ihmisiin ja ei ole sitten 3-4-vuotiaana äidin jalkojen välistä kurkkiva tuppisuu, jolta tulee kauhee poru, kun äiti on poissa näköpiiristä. Vaikuttaahan tämä todella voimakkaasti ihan aikuiselämän sosialisoitumiseen saakka. Olen kiitollinen, että lapseni asui ensimmäiset kaksi vuottaan latinalaisen kulttuurin vilskeessä, missä serkkujen ja tätien auttavat kädet lähes "sieppasivat" lapsemme ja tämän ansiosta en joutunut ikinä kokemaan huonoa omaatuntoa edes biletyksestä :) Siellä on normaalia, että lasten kasvatukseen ja hoitoon osallistuvat muutkin kuin vain ne äiti ja isä.
Nyt täällä lapsi on myös ollut ihanan sopeutuvainen ja sosiaalinen. Ainoastaan ympäristö on alkanut mullekin saamaan noita omantunnontuskia aikaan..

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Kiitokseni armeliaisuudesta. :D

Tätä meidän äiti jaksaa aina ihmetellä, että miksi ihmeessä ei käytettäisi saatavilla olevia apuja, jos osapuolet sen tuntevat tarpeelliseksi. Mullakin sattuu olemaan supersosiaalinen lapsi, joka on aina nauttinut muiden luona kyläilystä, joten eipä siinä kukaan kärsi. Mä jotenkin itse kaipaisin sellaista "koko kylä kasvattaa"-asennetta tännekin kulmille...

Kommentoi