Juhannusmuistoja

Pahinta Nannaa

Kahvia, kiitos! - sekä Ainutlaatuinen yhdistelmä -blogien innoittamana aloin muistella menneitä juhannuksia. Mieleen palasivat ihan ekana festarijuhannukset niin monen vuoden takaa, että oikein kylmää. Köhien siirryin kymmenen vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli mieheni ja mun ensimmäinen yhteinen. Oikeastaanhan ajanlaskun voisi aloittaa sieltä, koska muutaman sitä edeltävän juhannuksen muisteleminen saa punan nousemaan poskille.

Mutta kymmenen vuotta sitten olin tosiaan jo erittäin kypsä ja aikuistunut 18-vuotias (krhm). Vietimme juhannusta vanhempieni luona, tosin ilman niitä vanhempia. Mukana messissä oli sekalainen seurakunta kavereita. Muistaakseni juhannus oli suht. lämmin ja aurinkoinen, istuimme terassilla, kuuntelimme musiikkia ja nautimme ilolientä. Illan tullen siirryimme sisälle pelaamaan juomapelejä. Mä olen niin, niin, niiiiiin pahoillani, etten voi liittää kuvia tähän juhannukseen liittyen. Parasta antia kun oli mm. se, kun yksi kaveri juo kaljaa seisoen yhdellä jalalla, sormi toisessa korvassa.

Yhdeksän vuotta sitten mä... Öööh. Ööööööööh. En todellakaan tiedä mitä tein. Koneella olevat kuvat ei ylety niin kauas ja pikainen laatikon penkominenkaan ei tuottanut tulosta. Villi veikkaukseni on, että paikasta riippumatta olen ollut humalassa.

Juhannuksen kahdeksan vuotta sitten taas muistan oikein hyvin. Tai ainakin osan siitä. Mies oli tuolloin armeijassa, mutta lomilla kai koko juhannuksen. Juhannusaaton meiningeistä en ole aivan varma, oltiinkohan me miehen kanssa käymässä mun vanhemmilla? Mutta juhannuspäivänä eksyimme kaupungille muutaman muun kaupunkiin jääneen kaverin kanssa. Pelasimme paikallisen pubin terassilla tuhkiksenpyöritystä (ei ollut pulloja). Kun mun piti kysyä totuus mieheltä, nielaisin sen kysymyksen, joka ensimmäisenä pulpahti mieleen. Mutta myöhemmin, erityisen romanttisella hetkellä terassin edustalla jutellessamme, sain kysymyksen aikaiseksi. Ja niin me oltiin kihloissa. (Ei nyt mietitä sitä, että kuinka humalassa oltiin ja että kuinka humalassa kaikki muut meidän ympärillä oli. Oli se silti aika ihana hetki.)

Seitsemän vuotta sitten vietin viimeisen festarijuhannukseni. Ainakin syvästi toivon sen olleen viimeinen. Tai jos juhannusfestareille eksyn, niin yövyn kyllä mökissä. Tai hotellissa. Missä tahansa puhtaassa ja kuivassa paikassa, kiitos. Vaikka hauskaa meillä kyllä oli. Kolme päivää armotonta biletystä, liian lyhyitä yöunia, megatulisella chilillä poltettuja suita, herääminen JOKA AAMU telttanaapureiden ilmeiseen lempparibiisiin ("Maanantaiaamuna krapula ja vapina..."), aamupalaksi kylmiä lihapiirakoita ja lämmintä olutta, toisten telttanaapureiden pelastaminen tulvalta, ukkosta, aurinkoa, sadetta, sekä vannominen sunnuntaiaamuna, ettei ikinä enää. Ja kai siellä jotain musiikkiakin oli. Ainakin olin kattomassa Yötä. Ja Cheekkiä, vaikken ees tiennyt kuka se on. Olin mä varmasti kattomassa jotain muutakin. Ehkä.

Kuusi ja viisi vuotta sitten menee taas kategoriaan "ei mitään hajua". Mutta onneksi kuvia alkaa olla kiitettävästi myös koneella! Molempina vuosina olen viettänyt juhannusta siskon perheen kanssa, toisena vuotena rauhallisesti lapsiperheen ehtojen mukaan ja toisena vuotena... Noh, vähemmän rauhallisesti. Mies oli kuusi vuotta sitten tod.näk. koko juhannuksen töissä, viisi vuotta sitten aloitti vapaat juhannuspäivänä. Kun tulin (kevyessä pikku crapulessa) kotiin, mies ilmoitti, että nyt lähdetään laivalle. Aha. No niin me sitten mentiin. Viimeinen vuosi, kun spontaanit lähdöt olivat mahdollisia. Koska...

Neljä vuotta sitten vietin juhannusta reilu parikuisen vauvan kanssa. Jos en aivan väärin kuvien perusteella tulkitse, niin mies oli jälleen töissä ja me olimme pojan kanssa siskon luona. Ei muistikuvia, epäilen vahvasti, että alkoholilla ei ole osuutta asiaan.

Kolme vuotta sitten vietimme juhannusta perheen kesken, aattona kävi sukulaisia grillailemassa. Ja samoin kaksi vuotta sitten. Ja vuosi sitten.

Ja myös tänä vuonna. Mitä tapahtui? Tietysti se klassinen, lapsi. On täysin käsittämätöntä, että siitä tuntuu olevan vain hetki, kun viimeksi vietin railakasta ja kosteaa juhannusta kavereiden seurassa. Juoksin festareilla, elin muutaman päivän nestemäisellä ravinnolla, tanssin aamuyöllä pihanurmikolla, naurettiin, itkettiin, laulettiin ja mietittiin, että tämä just nyt on paras juhannus ikinä. Toisaalta siitä on kuitenkin valovuosia. Peilistä katsoo niin paljon vanhempi naama kuin muutaman vuoden takaisista festarikuvista. Tuntuu, että elämä oli silloin huoletonta, vaikka eihän se ollut, ongelmat ovat vain muuttaneet muotoaan. Ja silti, yhtäkään muistoa en vaihtaisi. En sitä pääkipuista hetkeä Himoksen leirintäalueella, kun kuulee saman biisin kolmatta kertaa ja tajuaa, että kohta täytyy lähteä kotiin. En sitä itkuista laskuhumalan hetkeä kaverin kainalossa. En sitä pysähtynyttä hetkeä meluisen terassin edessä, kun luvattiin olla toisen kanssa nyt ja aina. En sitä valokuvaan tallentunutta hetkeä Tallinnan laivan kannella, jossa hymyillään vielä kaksin miehen kanssa, tietämättä tulevasta. Enkä sitä aamuyön ruokailuhetkeä pienen vauvan kanssa, kun ihmettelin, että tähän on tultu.

Riehakasta tai rauhallista, iloista tai haikeaa, hauskaa tai hankalaa, mutta joka tapauksessa muistorikasta keskikesän juhlaa kaikille!

Share

Kommentit

Maria Hakkala

Paras biletyskesäni ja samalla biletysjuhannukseni oli ollessani 16-vuotias, ja olen nyt jo pidempään nostalgisesti muistellut ko. kesää, sillä pikkuveljeni on nyt saman ikäinen! :)

Olin aikoinaan 18- ja 19-vuotiaana Himoksessa, onneksi mökkeilemässä, ja se ehkä riitti. Aikuisiällä ollaan kaverimökkeilty, mutta nyt jo kolmen juhannuksen ajan olemme viettäneet avokin kanssa rentoa cityjuhannusta. Hyvää ruokaa ja juomaa, oma tahto, kavereiden luona kyläilyä ja sohvalla rentoutumista: ihan parasta! :)

Hyvää juhannusta! :)

Kommentoi