Kolme ämmää

Pahinta Nannaa

Mä vihaan lenkkeilyä. Siis aivan todella, vihaan. Lenkkeilyn voisi mun puolesta kieltää lailla. Juoksulenkeistä en edes rupea polvivammaisena keskustelemaan ja pyöräily taas menee sinne mukavamman kategorian puolelle. Mutta siis kävelylenkki. Voi luoja. Sehän on sellaista päätöntä palloilua ympäriinsä. Mä voin vielä kävellä ilolla, kun mulla on joku suunta, mutta aina, kun yritän lenkkeillä, niin n. viiden minuutin jälkeen tulee sellainen voi-luoja-miten-tylsää-paskaa-olo. Ja vaikka mä kuinka puserran itsestäni vaikka puoli tuntia lenkkeilyä, niin ei. Okei, mulla on hyvä fiilis siitä, että olen liikkunut, mutta mulla ei ole hyvä fiilis siitä, että olen kävellyt. Keksisin aika monta muuta fiksumpaa ajanvietettä.

Tänään kuitenkin tapahtui jotain omituista. Poitsulla on aina sunnuntaiaamuisin liikuntakerho, jonka aikana meidät vanhemmat suorastaan pakotetaan pihalle liikuntahallista. Niinpä sitä pitäisi keksiä jotain kehittävää tekemistä, ja koska viherpiiperö sisälläni kieltää ehdottomasti ajamasta autolla turhia kilometrejä, eikä siihen aikaan ole auki muuta kuin lähihuoltsikan kahvio, niin minun on lähestulkoon pakko käyttää aika lenkkeilyyn. Viime viikolla olin flunssassa ja kehitin itseäni istumalla autossa Trendin parissa, mutta tällä kerralla en keksinyt pätevää tekosyytä olla lenkkeilemättä. Niinpä suuntasin askeleeni lenkkipolulle miljoonan muun sunnuntaikävelijän kanssa, pistin napit korviin ja Spotifyn soimaan ja kävelin. Ja voi luoja, miten tyhmää. Mä nautin siitä. Siinä olimme kolme ämmää; minä, metsä ja musiikki.

Enpä olisi uskonut, että todella ajattelen näin, mutta menköön: ensi viikolla uudestaan.

Ps. Mielenhäiriön oletetaan parantuvan viimeistään ensimmäisen räntäsateen osuessa kohdalle.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.