Paljon porua hiuksista

Pahinta Nannaa

Ne kulkevat aina mukana ja ovat lähes aina esillä. Ne aiheuttavat epätoivoa ja tuskaa, toisinaan taas iloa ja onnistumisen kokemuksia. Ne voivat saada olon epävarmaksi tai päinvastoin taas hyvin varmaksikin. Ne voi tarvittaessa piilottaa ja niitä voi muuttaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Niiden kanssa saattaa erehtyä moneen kertaan. Ne voi tuntua pitkään oikealta, kunnes yhtäkkiä huomaa, että ne onkin ihan väärät. Monet ovat valmiita pistämään niihin rahaa tolkuttomasti, toiset taas antavat niiden olla luonnolliset. Muut ihmiset kiinnittävät niihin huomiota ja arvostelevat niitä joko yhdessä omistajansa kanssa tai sitten selän takana kuiskutellen. Ne aiheuttavat isojakin tunteita ja moni ei ole niihin koskaan täysin tyytyväinen.

Ne hiukset, ne hiukset.

Olin juuri eilen tuskaillut, ahdistunut ja lopulta onnistunut hiusteni kanssa, jonka jälkeen keskustellut aiheesta pitkään ystävieni kanssa ja miettinyt bloggaavani hiuksiin liittyen. Sitten tänään The Variety Shown Maria pureutui aiheeseen tv:n näkökulmasta, hyvä sattuma ja mielenkiintoisia ajatuksia Marialla. Itse en ollut ajatellut asiaa ihan noin syvälle, mutta viimeistään tästä sain loppusysäyksen tarttua aiheeseen.

Itselläni on ollut hiuksiin aina viha-rakkaussuhde. Muistan kuinka lapseni olin osin ylpeä vaaleista hiuksistani, mutta salaa kadehdin siskoni tummia, pitkä kutreja. Kun erään epäonnisen parturileikin (klassinen lapsi leikkaa itse hiuksensa-tapaus) jälkeen hiukseni leikattiin lyhyiksi, minusta tuli kirjaimellisesti aivan pojan näköinen. Olin silloin 5-vuotias ja alkuun sillä ei ollut niin väliä, äiti kun ei antanut minun heti kasvattaa hiuksia takaisin. Kun sitten olin kouluikäinen, asia alkoi vaivaamaan. Sain kuulla koulukavereiltani olevani pojan näköinen ja vieraat ihmiset saattoivat puhutella minua poikana. Sen ikäiselle ei mennyt enää läpi, että sillä ei ole väliä ja niinpä aloin taas kasvattamaan hiuksiani. Tässä välissä hiukseni olivat alkaneet tummua, ajan myötä ne muuttuivat kammottavan maantienharmaiksi ja sellaiset ovat edelleen. Ala-asteen ajan annoin hiusteni kasvaa, kunnes 6. luokalla kyllästyin ja leikkautin polkan. Yläasteella värjäsin tukan ekaa kertaa, vaaleiksi tietty, se kun tuntui jotenkin asentuneen selkärankaan jo lapsena. Kun sitten ysillä räväytin ja vedin hiukset ihan tummanruskeiksi, oli ympäristön reaktio jokseenkin järkyttynyt. Itselleni tumma väri oli kuitenkin helpotus ja siinä olenkin pysynyt, vaikka väri on sittemmin vaihdellut ruskeasta liilaan ja punaisesta taas ruskeaan, erilaisilla raitavariaatioilla höystettynä. Jossain vaiheessa hiukset leikattiin kerroksittain, kun löysin kampaajan, joka tiesi mitä teki. Pituus pysyi aika monta vuotta hartioiden yläpuolella, kunnes aloin kasvattaa hiuksia häitä varten. No, häät oli ja meni, mutta jostain syystä hiukset on edelleen pitenemään päin, tällä hetkellä latvat roikkuu lapojen tienoilla. Väri on tällä hetkellä haalistunut punaruskea, ensi viikolla pitäisi muistaa taas kampaajakin varata.

Minulla kesti tosi kauan päästä eroon siitä, mitä ympäristö minulle oli sanellut. Minulle vakuutettiin vuosikaudet, että polkkatukka on mun malli ja että hiukset kuuluu ehdottomasti vaaleat, sellaisena kun minut oli totuttu näkemään. Ensimmäisen kerran uskalsin siis rikkoa rajat vetäessäni sen tumman värin päähän, seuraavan kerran vaihtaessani mallia ja nyt vielä menin ja kasvatin pitkät hiuksetkin. Tällä hetkellä tuntuu, että hiukseni sopivat omaan identiteettiini paremmin kuin koskaan. Jostain syystä läheisilleni jäi päälle se ajatus, että siskoni on se tumma ja pitkähiuksinen, minä taas se vaalea lyhythiuksinen. Enää tämä ei toki ole ongelma kellekään, mutta jälkikäteen ajateltuna on kamalaa, kuinka toiset ihmiset ovat yrittäneet pitää minua tietyssä muotissa. Toivon sydämeni pohjasta, etten koskaan itse sorru siihen oman lapseni kohdalla, vaan antaisin hänen itse valita tyylinsä.

On mielenkiintoista, kuinka paljon hiukset tuntuvat ihmistä määrittelevän. Blondeihin liitetään uskomuksia tyhmyydestä, vaikka jokainen järki-ihminen kai tietää, ettei älyllä ole mitään tekemistä hiusten värin kanssa. Lyhythiuksinen nainen saa kummastusta osakseen ja häneen liitetään helposti seksuaalisia stereotypioita. Pitkähiuksinen mies taas lokeroidaan omiin lokeroihinsa, kuten myös kaljut. Saatikaan sitten, jos uskallat tehdä hiuksillesi jotain täysin massasta poikkeavaa; voit olla varma, että selkäsi takana supistaan ja arvostellaan. Kunnia sille, joka pystyy itsensä kantamaan selkä suorassa minkä näköisenä tahansa, minä en siihen pystyisi.

(Kuten minkä tahansa tyylillisen seikan vuoksi, en tämänkään kohdalla jaksa ymmärtää lokeroinnin tarvetta. Miksi meidän täytyy arvostella toisten valintoja? Miksi toisen hiukset tai vaatteet ovat niin iso asia ulkopuolisille? Ja minkälaisen mallin annamme lapsille, kun supisemme ja naureskelemme toisten valinnoille?)

Minkälainen on sinun hiushistoriasi? Onko sinulla ollut isoja paineita hiustesi vuoksi vai oletko pystynyt kulkemaan aina ylpeänä, kantaen hiuksiasi kruununa? Vai haluaisitko toisinaan repiä hiukset kokonaan pois ja istuttaa uudet tilalle?

------------------------------------------------------------------------------------------------

Eilen sain suuren onnistumisen hiuksieni kanssa. Kuulun ihmisiin, joilla on itsevarmempi olo, kun ulkoinen habitus on kunnossa. Pitkien hiusten kanssa olen tuskaillut kampauksia; olen niiden kanssa noviisi ja onnettoman huono. Eilen onnistuin kuitenkin tekemään niskaletin ja sain kampauksesta jopa kehuja. Harjoitus tekee mestarin ja tämän opittuani voinkin alkaa suunnittelemaan seuraavaa harjoituskohdetta. ;) Ideoita?

Share

Kommentit

Maria Hakkala

Tosi kiva kampaus! :) Ja kiitos linkkauksesta!

Mun hiushistoria on monimutkainen mutta loppujen lopuksi kovin yksinkertainen: mulla on alopecia eli pälvikalju, ja nyt ekasta kertaa kymmeneen vuoteen oon uskaltanu kasvattaa hiuksia. Oon siis ajanu itteni kaljuks n. kymmenen vuotta, koska läiskät ovat tulleet ja menneet. On pelottavaa miten helposti oma mieli tottui hiuksiin; ihan niin kuin ne olis aina olleet tässä.

On hirveä helpotus olla ns. normaalinnäköinen kadulla kulkiessa. Oma värikin on sen verran kiva, että nautin jo sen näkemisestä! Pian on todennäköisesti kuitenkin paluu lyhyimpään hiustyyliin, johon kyllä taas totun. Kalju onneksi sopii mulle, koska en oo ikinä halunnu lähteä kokeilemaan peruukkeja. :)

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Ollos hyvä vaan. :) Ja kiitti kampauskehuista, mä kyllä itekin olin niin ilonen, kun onnistu niin hyvin!

Musta on aika hienoa, että oot ollu rehellisesti kaljuna/lyhythiuksisena, etkä ole käyttänyt peruukkia. Toisaalta sitä ymmärtää, jos joku haluaa peruukkia käyttää vastaavassa tilanteessa, mutta joka tapauksessa susta saa aika rohkean vaikutelman, kun uskallat olla ihan oma itsesi. :)

Hiano kampaus on.

Ei kannata välittää tosiaan sitä, mitä toiset sanoo. Mutta pakko sanoa: tapasin hiljan entisen opiskelutoverin, joka on natural blonde. Todella kivat vaaleat hiukset hällä ja aina olleet pitkät. Oli nyt tummatukkainen. On kuulemma ollut viimeiset 10 vuotta. Minun mielestäni hän näytti todella luonnottomalta. Mutta syy oli tietenkin se, että olin katsellut häntä monta vuotta blondina.

Itse olin raidoituskierteessä useita vuosia. Värjäsin siis vaaleahkoja hiuksiani vaaleilla raidoilla. Nyt en värjää ollenkaan, mutta kieltämättä maantienväri ei ole todellakaan uusi musta tai trendikäs, kuten jossain blogissa sanottiin. Se vaan on mitäänsanomaton ja huomaamaton. Ainakin itselläni.

Pidän huppua toistaiseksi. Tai kypärää.

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Kiitos!

Kyllä joo mullakin toi oma väri on tosi tylsä. Siitä ei vaan pääse mihinkään. Jotenkin se on aina tuntunut ihan väärältä, joten oon sitten sinnikkäästi aina värjilly sitä. Mulla on se onni, että hiukset on jostain syystä pysynyt aina hyväkuntoisina, eikä värjäilystä ole ollut haittaa.

Mutta eipä se väri ketään pahenna, joten rohkeasti vaan huppu/kypärä pois päästä. :D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.