Paljon riemua lumesta!

Pahinta Nannaa

Odotin perjantaita ja luvattua lumisadetta kuin kuuta nousevaa. Lumen määrä oli lopulta melkoinen pettymys, mutta olin silti iloinen valjenneesta maailmasta ja raikkaasta pakkasilmasta. Eilen sitten lunta tuli yllätykseksi hiukan lisää, ja tänäkin aamuna sade jatkui. Nytkin ilmassa leijailee koko ajan ihanaa pakkaslunta. Talvi on vihdoin oikeasti täällä!

On hämmentävää, miten nopeasti lumen luoma valoisuus helpottaa mielialaa. Heti on paljon pirteämpi ja iloisempi olo. Vielä kaipaisin aurinkonpaistetta, mutta hyvä alku tämäkin pitkän, synkän jakson jälkeen. Aamusta päätinkin heti, että nyt mennään ulos touhuamaan, kun viime aikoina pelkkä ajatuskin on saanut minut vetämään viltin tiukemmin ympärille. Poitsu oli alkuun näreissään lisääntyneestä ulkovaatemäärästä, mutta ulos päästyämme kiukku katosi. Voi lapsen riemua!

Nyt mennään, äiti, äkkiä!

Pulkka ja liukuri jäi tällä erää kotiin, koska en ollut aivan varma, oliko lunta tarpeeksi mäenlaskuun. Paikka paikoin kuitenkin näimme mäenlaskijoita, joten ehkäpä iltapäivällä otamme vielä pulkankin mukaan ja käymme pienellä iltalenkillä. Pulkan puutteesta huolimatta ulkona oli A:n mielestä melko ihmeellistä.

Ooh! Lunta!

Oh! Pehmeää lunta!

Suuntasimme lähipuistoomme, joka oli hiljainen ja tyhjä. Ilmeisesti muilla oli jälleen kerran muutakin tekemistä tai sitten muut olivat niissä pulkkamäissä. Alkuun kuvittelin, ettei puistossa olisi mitään tekemistä, mutta taas nähtiin, ettei ole lapsen mielikuvituksen voittanutta. A juoksi riemastuneena hiekkalaatikolle ja konttasi sen hetkessä täyteen jälkiä. Sitten koetettiin liukumäkiä, ja ihme kyllä, A:lla ei edes mennyt hermo, vaikka tikkaat olivat liian liukkaat kiipeämiseen. Puskissakin oli hauska piileksiä äidiltä. Kun yritin tehdä lähtöä, A bongasi puiston laidassa olevan kukkulan ja kiipesi sinne riemuissaan.

Puhtaaseen lumeen oli heti heittäydyttävä selälleen. A keksi myös itse tehdä lumienkeleitä, varmaan päiväkodista opittua.

Kun harmittelin ääneen, ettei voi laskea mäkeä, niin poitsupa otti ja rupesi kierimään mäkeä alas. Voi ihmettä! Poitsulla oli niin hauskaa, että melkein teki itsekin mieli kokeilla (jätin kuitenkin väliin puutteellisen vaatetukseni vuoksi). Siinä seisoessani kukkulalla ja katsellessani lapseni riemua, minut valtasi kuitenkin suuri haikeus. Siinä lapsi jälleen kerran otti askeleita pois päin äidistä ja ymmärsin konkreettisesti, kuinka pian hän kasvaa taas ulos tämänkin hetkisistä kengistä. Toisaalta siitä on onnellinenkin, että lapsi oppii ja kasvaa, ja löytää oman tyylinsä olla ja elää. Mutta silti. Sydäntä puristaa, kun lapsi touhuaa omiaan, eikä äitiä enää tarvita oppaaksi joka askeleella. Ja ainahan sitä miettii, että miten osaisi antaa ne oikeat eväät tuon pienen ihmisen mukaan.

Suuri maailma sua odottaa...

Kotimatkalla pieni käsi toppahanskassaan etsiytyi äidin käteen. Kyllä äitiä vielä vähän tarvitaan.

Ps. Lisää riemua lumesta: eipä tullut kiloa hiekkaa ja vettä eteiseen ulkoilun jälkeen, jesh!

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.