Rennosti Tallinnassa

Pahinta Nannaa

Siitä on varmaan jo vuosi ja rapiat päälle, kun A ensimmäisen kerran pyysi päästä laivalle. Viime vuonna ei oikein tullut sopivaa tilaisuutta ja alkuvuodesta päätimme, että reissu jätetään kesään. Alkukesästä havahduimme, että A tarvitsee reissua varten passinkin ja voisihan sen matkankin tietty varata... Alun perin suunnittelimme, että voisimme varata Tallinnasta hotellin ja jäädä yöksi, mutta koska lomasuunnitelmia oli aika paljon muitakin, niin päätimme tehdä vain päiväreissun. Tärkeintähän koko reissussa oli se, että A pääsee laivalle, joten yhtä hyvin olisimme voineet käydä vain pelkällä risteilyllä. Hinku mennä maihin oli kuitenkin itselläni niin kova, että täytyihän sinne päästä.

Maanantai-aamuna me sitten pakkasimme kamppeet ja suuntasimme kasin junalla kohti Helsinkiä. Poitsu oli melkoisen innoissaan jo junamatkasta, etenkin, kun olimme ottaneet eväät mukaan ja söimme aamupalan vasta junassa. Satamaan surffailtuamme A oli jo niin innoissaan, että meinasi ihan ruveta kiukuttamaan, mutta onneksi laivojen näkeminen hiukan helpotti tuskaa.

 

Lähdön hetkellä.

Ja voi pienen ihmisen onnea, kun laiva lähti liikkeelle! Menimme kannelle katsomaan maisemia, ja A ihmetteli haltioissaan muita laivoja, lokkeja ja merimerkkejä. Meille oli varattu buffet-ruokailu, joten emme ehtineet kovin kauaa maisemia tässä kohtaa ihailla, mutta ruokailun jälkeen kävimme uudestaan ihmettelemässä suurta, voimakasta (A:n määritelmä) merta.

Pieni mies ja suuri meri.

Emme tehneet maihinmenoa varten sen kummempia suunnitelmia. Munhan siis pitäisi varmaan nyt kertoa kaikista hienoista aktiviteeteista ja upeista ravintoloista, mutta mulla ei juurikaan ole kerrottavaa. Yritin etukäteen tutkia, mitä lapsiperhe Tallinnassa ylipäätään voisi tehdä, mutta mulle kävi niin kuin aina; tarjontaa oli niin paljon, että vaihtoehdot alkoivat vaan ahdistaa. Lopulta tulimme siihen lopputulokseen, että käppäilemme A:n tahtiin Vanhassa kaupungissa ja menemme sinne, mikä hyvältä tuntuu. A itse ei kuitenkaan osaa kaivata sitä, mitä ei tiedä olevankaan ja isoin merkitys koko reissussa oli kuitenkin se laivalle pääseminen. Ruokailutkin päätimme hoitaa niin, että mennään johonkin, kun on nälkä. Rattaat jätimme kotiin, koska emme ole muutenkaan kyseisiä kapineita käyttäneet lähes vuoteen ja A on yleensä reipas kävelijä, eikä nuku päiväunia normaalioloissa. Kaiken kaikkiaan olimme siis hyvin rennolla otteella liikenteessä.

Lepotauko.

Ja se oli hyvä. Satamasta kävelimme hissukseen kohti Vanhaa kaupunkia. Vältimme tarkoituksella kulkemasta vanhoja tuttuja reittejä, sen sijaan menimme aina sinne, missä näytti olevan muitakin ihmisiä. Ja koska poitsu jaksoi hyvin käppäillä, niin päätimme kiivetä Toompean mäelle katselemaan maisemia. A oli jälleen silmät selällään ihmetyksestä, kun Tallinnan katot levisivät alapuolellamme. Ilmeisen hauskaa oli myös yrittää bongata laivaamme satamasta. Taisi olla pienelle mielelle kovin vaikea käsittää, että tuolta kaukaa me olemme tänne kävelleet.

Suuri, ihmeellinen maailma.

Yksi lempimaisemistani koko maailmassa.

Ihailtuamme maisemia lähdimme hipsimään takaisin "alakaupunkiin". Kävimme yhdessä monista lempparikahviloistani (Elsebet, osa ravintola Peppersackia, Vana turg 6) herkkuvälipalalla, kuuntelimme katusoittajia ja hihitimme lapsemme tanssimuuveille, sekä ihailimme näyteikkunoita. Olo oli ihanan kiireetön ja mukava.

Noh, kun sanon, ettemme tehneet mitään suunnitelmia, niin huijaan ihan pienesti. Suunnitelmissa oli etsiä jokin leikkipaikka, jotta pieni ihminen pääsisi touhuamaan pienten juttuja, eikä koko päivä menisi pelkäksi käppäilyksi. Netin mukaan leikkipuistot on melko kortilla Vanhan kaupungin alueella, kuulemma siellä jossain toisella laidalla on vissiin joku leikkipuisto, jota me ei vaan koskaan löydetty. Mulle meinasi muodostua melkeinpä pakkomielle siitä leikkipuistosta, etenkin kun kuulemma kaikissa isommissa ostoskeskuksissakin on jonkinlainen lasten sisäleikkipaikka. Suuntasimme pienelle shoppailukierrokselle, mutta en tiedä, että mihin nää armaat naapurimme ne leikkimestat piilottaa, mutta mä en niitä löytänyt. Onneksemme A:n tarkat silmät bongasivat Viru-keskuksen edestä pienen leikkialueen, joten kiehuntapisteeni ei päässyt aivan ylittymään. Mutta siis oi kertokaa, että missä ne leikkipaikat oikein on!

Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että pitäisi vissiin syödä jotain oikeaakin ruokaa, mutta oikeasti kellään ei ollut nälkä. Ruokapaikan pohdinta meinasi aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta lopulta päätimme napata jostain sämpylät mukaan ja syödä lämpimän ruuan laivalla. Jos olisimme tässä kohtaa menneet johonkin ravintolaan, olisi A oletettavimmin jättänyt suurimman osan annoksestaan syömättä, minä ja mies oltaisiin ahdettu itsemme väkisin ähkyyn ja lopulta meille olisi aika varmasti tullut vielä kiire laivallekin. Niinpä me vaan lunkisti käveltiin satamaan ja käytiin vielä Sadamarketissa aikaa kuluttamassa. Sämpylän jälkeen pieneen mieheen iski väsymys ja tapahtui jotain täysin odottamatonta; A nimittäin simahti isänsä syliin. Päätimme talsia terminaaliin, jossa A aiheutti jälleen ihastusta. Päivän ainoat itkupotkuraivarit syntyivät, kun piti herätä makoisilta syliunilta, mutta onneksi laivaan pääseminen rauhoitti senkin tilanteen.

Laivalla kävimme sitten vielä haukkaamassa lämmintä ruokaa ja hakemassa hiukan tuliaisia Tax Freestä. Suurin osa aikaa taisi kulua pallomeren vieressä ja kävimmehän me vielä kannellakin tuoksuttelemassa meri-ilmaa. Jossain välissä kävimme myös ravintolassa valloittamassa tanssilattian; vedimme A:n kanssa kaksin valssia ja keräsimme runsain mitoin ihailua. A kävi sen jälkeen vielä vetämässä sellaset muuvit, että naapuripöydän rouvat olivat kuulemma veikanneet häntä seuraavaksi Jari Sillanpääksi. Mitähän tuohonkin nyt sitten sanoisi? :D

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvä mieli. Meille sopii erityisen hyvin tällainen reissaaminen, ettei tehdä liikoja suunnitelmia. Mun kokemuksen mukaan suunnitelmat tuppaa yleensä menemään pieleen, etenkin, kun mukana on 3-vuotias. Niinpä sitä voi yllättyä erityisen iloisesti, kun kaikki meneekin paremmin kuin hyvin. Jos 15 tunnin reissun aikana lapsi kävelee kiltisti suurimman osan matkaa, saa vain yhden kiukkukohtauksen (kuten äitikin, aika hyvä saldo) ja hurmaa joka toisen vastaantulijan, niin ei voi olla kuin tyytyväinen. Mä luulen, että liiallisella suunnittelulla olisimme saaneet aikaan vaan enemmän kiirettä ja sitä kautta enemmän kiukkua. Ja mitä siitä, että poitsu pääsi yöunille vasta yhdentoista aikaan; ihan tyytyväisenä tyyppi heräsi aamulla kasilta. Onneksi oli isin heräämisvuoro.

Share

Kommentoi