On sillä isäkin

Pahinta Nannaa

Sanumaria avautui eilen neuvoloiden isä-politiikasta. Itse olemme olleet siitä onnellisessa asemassa, että terkkarimme huomioi molemmat vanhemmat ja kyselee asioita myös isältä. Me olemme hoitaneet suurimman osan neuvoloista ja lääkäreistä yhdessä, ja mies jopa osaa ihan itsekseenkin soittaa lääkäriin ja viedä lapsen vastaanotolle (aplodit tähän). Mulla on myös itselläni ollut "osallistuva" (Mä saatan inhota tota sanaa, kuinka usein kuulette, että puhutaan osallistuvasta äidistä?) isä, joten mulle on päivänselvää, että isä osallistuu lapsen kasvatukseen ja hoitoon ihan samalla painolla kuin äitikin. Ja kyllä, mä tiedän, etteivät isät voi imettää, mutta muuten isän pitäisi voida osallistua ihan samalla tavalla, eikä siinä todellakaan pitäisi olla mitään ihmeellistä.

Paitsi, että on. Seuraavassa esimerkkejä tosielämästä.

Olin raskaana ja menin (muistaakseni) keskiraskauden neuvolalääkäriin. Mieheni oli ollut mukana parilla neuvolakerralla ennen tätä, mutta ei ollut koskaan ennen päässyt kuulemaan sydänääniä, joten hän tuli oikein mielellään mukaan. Päästyämme lääkärin huoneeseen huomasimme kuitenkin, että lääkäri oli todella hämmentynyt. Sisätutkimuksen ajan mies päätyi istumaan verhon takana. Ihan siis oikeasti. Synnytyssalin raakuuteen miehet ovat tervetulleita, mutta ei sitten viereen istumaan, kun tehdään normaalia sisätutkimusta. Noh, pääsi mies sitten viereen siinä kohtaa, kun kuunneltiin niitä sydänääniä. Ei tarvinnut verhon takaa kuunnella.

Synnärillä ollessamme miestä kannustettiin osallistumaan vauvan hoitoon pääasiallisesti joka tilanteessa. Mutta sekin oli vasta sen jälkeen, kun olin itse (vielä sektion jäljiltä sänkypotilaana) kehottanut miestä mennä hoitajan mukaan opettelemaan vauvanhoitoa. Ihan varmaan ne kirjoitti johonkin salaiseen hoitajien päiväkirjaan, että "sänkypaikalla 9-1: osallistuva isä!", koska sen jälkeen hoitajat kiinnittivät isään selvästi enemmän huomiota.

Jälkitarkastukseen menin ilman vauvaa. Aikamoista. Hoitaja ei osannut ihmetellä, mutta lääkäri kysäisi melkein heti, että mihinkäs vauvan jätin. No kuule yksin jätin kotiin kuusiviikkoisen. Tai sitten se ehkä myös saattoi olla isänsä kanssa. Kun kerroin, että vauva tosiaan oli kotona vapaapäivällä olevan isänsä kanssa, niin lääkäri oli silminnähden ilahtunut.

Perhekerhossa kerroin kaverilleni olevani menossa viihteelle seuraavana viikonloppuna ja olevani jopa ihan yötä toisella paikkakunnalla, vauva oli tuolloin n. 8 kk. Sivussa kuunnellut puolituttu puuttui keskusteluun ja ihmetteli, että minne aion vauvan jättää. Kun kerroin, että on vauvalla isäkin, niin tämän tuttavan suu loksahti auki ja hän kertoi, ettei ikimaailmassa uskaltaisi jättää vauvaa yöksi isän kanssa. Siinä sitten mietin, että onko isä todella niin vastuuton hoitaja vai olisiko äidillä vain ollut vaikeaa jättää lapsensa? Tiedä häntä.

Viime kesäkuussa, eli poitsu oli jo 3-vuotias, menin koko viikonlopuksi toiselle paikkakunnalle. Jälleen yhden tutun suu loksahti ja sain osakseni epäsuoraa arvostelua siitä, että a) traumatisoin lastani hylkäämällä hänet kokonaiseksi viikonlopuksi ja b) rasitan jonkun toisen viikonloppua lykkäämällä lapsen hoitoon. Kun kerroin kohtuullisen asiallisesti, että mieheni on kyllä kotona lapsen kanssa, ympärillemme laskeutui painava hiljaisuus. Joko tätä kyseistä rouvaa nolotti tai sitten hän ei saanut puettua sanoiksi kysymystä, että miten ihmeessä se isä-parka pärjää lapsensa kanssa koko viikonlopun.

On se aika ihmeellistä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.