Yksin

Pahinta Nannaa

Tämä tunne alkoi velloa jälleen muutama viikko takaperin. Se tulee aika ajoin, mutta yllättää silti. Tällä kertaa olen yrittänyt puhua tunteelle järkeä ja työntää sen taka-alalle, mutta silti se saa useimmiten jossain kohtaa vallan. Ja siihen on niin kovin helppo hukkua.

Yksinäisyys. Yksi pieni sana, joka sisältää tuskaa ja ahdistusta, sekä valtavasti tyhjyyttä. Suunnatonta, loputonta tyhjyyttä.

Yksinäisyyteen ei tarvita perhesuhteiden hajoamista ja kaikkien kavereiden katoamista. Siihen riittää se, ettei tunne kuuluvansa joukkoon. Minulla on rakastava perhe, muutama ystävä, käyn töissä ja tulen siellä toimeen ihmisten kanssa, mutta silti koen toisinaan olevani kovin yksin. En saa puhuttua siitä kellekään, koska eihän kukaan ota sitä tosissaan. "Onhan sulla mies ja lapsi! Soita jollekin! Hanki uusia ystäviä harrastuksista!" Niin helpon kuuloista. Mutta yksinäisyyden suossa mistään ei ole apua. Mieskään ei ole joka sekunti lähellä, eikä omia ongelmia ole kiva kaataa toisen niskaan. Puhelusta sukulaisille saattaa tulla vain pahempi mieli, kun toiset ovat niin kaukana. Puhelusta ystävälle vielä pahempi, koska ei vastata/ei ehditä puhua/ei pysty sanomaan, mikä mieltä painaa. On myös kamalaa olla aina se yhteydenottaja, sen sijaan, että minuun otettaisiin yhteys. En myöskään kuulu ihmisryhmään, joka saisi uusia ystäviä harrastuksista tosta noin vaan. Joskus tuntuu, että päinvastoin, työnnän tahattomasti ihmisiä luotani.

Näinä hetkinä yritän mennä itseeni. Tarkastelen omaa käytöstäni ja tapojani, yritän löytää syitä itsestäni. Eihän se voi olla niin, että olen mahtava ja ihana persoona ja silti yksinäinen! Niinpä minussa täytyy olla jotain vikaa. (Älkää ottako tätä itsesäälinä, sitä se ei ole. Lähinnä mietin asiaa, koska yritän löytää syitä, mistä yksinäisyyteni johtuu.) Itseään on vaikea muuttaa ja toisaalta ajattelen, ettei minun pitäisikään muuttaa itseäni saadakseni lisää ystäviä. Enhän minäkään vaadi ketään muuttumaan vuokseni... Ja niin. Siinä ongelman ydin. Joku minussa tekee sen, etten sovi joukkoon. Kukaan ei halua minua muuttaa, niinpä he ottavat etäisyyttä. Sydämeen sattuu ja tunnen olevani aseeton tätä yksinäisyyttä vastaan.

Tämä olo helpottaa taas ajan myötä, tiedän sen. Tulee taas hetki, kun katson ympärilleni ja huomaan olevani ystävien keskellä. Tulee se hetki, kun joku taas muistaa minut ja soittaa minulle iloisen puhelun. Tulee se kerta, kun joku lohduttaen halaa minua, kun kerron murheitani. Tulee sekin kerta, kun saan olla olkapäänä ystävälle. Tulee aamu, jolloin en tunne yksinäisyyttä.

Siihen asti keskityn muihin hyviin asioihin. Keskityn sylissä hurisevaan kissaan ja joka päivä uutta oppivaan lapseeni. Nautin jokaisesta auringonsäteestä ja hymystä, jonka näen. Ja kun tunne tuntuu ylivoimaiselta, nukun hiukan enemmän ja siinä sivussa hiukan itkenkin, koska itku puhdistaa mieltä. Jonain päivänä helpottaa ja jaksan taas uskoa kuuluvani joukkoon.

Kommentit

jermia
Itärajapakolainen

Samaistun tuohon yksinäisyyden tunteeseen. Kun mies on reissuhommissa, ystävät ja perhe kaukana, tulee orpo olo. Ei niitä uusia ystävyyssuhteitakaan ihan joka niemessä ja notkelmassa ole tarjolla. :/

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Jep. Ja sitten kun niillä ystävilläkin on työ/perhe/lapsi/harrastukset/jne., niin ei vaan aina aikataulut natsaa. Yksinäisyyttä varmaan jokainen tuntee joskus, enkä siksi itsekään halua siihen hukkua, kun eihän tää oikeesti oo mikään maailmanlopun asia, koska mulla oikeasti on vielä läheisiä. Mutta kun puhelinloki näyttää, että viimeisen parin viikon aikana puhelimeen on soittanut vain äiti, sisko, veli ja mies, niin kyllähän se vähän mieltä vetää matalaksi. :/

jermia
Itärajapakolainen

Jokaisella tosiaan oma elämä ja aikataulut ja täytyy sanoo, että viikolla oon iteki tosi kiireinen. Se ei tosin tarkoita, etten haluaisi silloinkin mielummin nähdä ihmisiä kun olla töissä. :P

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Niinpä! Mäkin oon vielä kaikenlisäks sellanen ihminen, että kyllä meille saa tulla kylään lyhyelläkin varotusajalla, mutta mun kaverit on taas vissiin enemmän sellasia kalenteri kädessä kulkijoita. Niinpä niille ei yleensä tosta vaan piipahdeta. Sellasissa tilanteissa, kun alkaa tuntua, että seinät katuu päälle ja pakko keksiä tekemistä, niin on tosi veemäistä, kun kaikki sanoo, ei nyt ehdi. Yhelle kaverille heitin (puoli)vitsillä, et ei ois pahitteeks sellanen online-varausjärjestelmä, jolla vois sopia ajan sen tapaamiseen. *tähän sellanen silmiä pyörittävä hymiö*

Maria Hakkala
The Variety Show

Just tän takia sulla on tää blogi! Tuntemattomille on muutenkin helpompi avautua tietyistä asioista, ja onhan täällä tietty yhteisöllisyyden henki. :)

Mulla on ittellä semmoinen tilanne, että omia kavereita ei oo monia, enkä oo vielä löytäny ns. uusia ystäviä uusista töistä ja harrastuksista. Kyllä tää tästä, kai. Silti oon monilta osin onnellisempi kuin koskaan ennen. Aika hassua.

(tästä tuli ny ihan tarpeettoman sekavaa hölinää)

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Jep, tää blogi on kyllä just tällasilla hetkillä oikein oiva avautumiskanava. :)

Eikä ollu sekavaa höpinää! :D Kyllä mäkin toisinaan tunnen itseni hirveen onnelliseksi, ja tiettyjen asioiden tiimoilta päivittäin, mutta sitten tää kaveriasia vaan jotenkin vetää mieltä matalaksi. :(

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.