Ladataan...
Pahinta Nannaa

Yääh, ääh, iik, apuaaaaah!

Sieltä se tuli. Kauan odottamani blogiähky. No okei, en mä nyt sitä kovin kauaa oo voinut odottaa, mutta kaikkihan on suhteellista.

Blogini on nyt suurin piirtein kahden kuukauden ikäinen ja nyt on tullut se aika, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Ensinnäkin, mä toivoin, että olisin tässä kohtaa jo saanut enemmän lukijoita. Tällä hetkellä mun lukijasaldo näyttää tosi säälittävältä ja tietenkin myös mun isossa päässäni mä näytän tosi säälittävältä. Oishan se myös hienoa sanoa, että mä kirjoitan vaan itselleni, mutta eipä mua silloin häiritsis toi kovin lyhyt lukijalista. Huoh. Mä en myöskään ihmettele, ettei mulla oo kovin paljoa lukijoita, koska oon tällanen sekabloggaaja. Mun kirjoitustyylikään ei ilmeisemmin vetoa ihmisiin. Mä oon vaan tosi tylsä. Mulla on myös kamala aihepula. Mä en vaan saa väännettyä asiaa meidän tylsääkin tylsemmästä arjesta. Ois ees jotain hienoja hankintoja tai kivoja raportteja paikoista, joissa ollaan käyty. Mutta ei. Ei mitään. Mä jopa harkitsin kuvaavani pojan uudet kengät, mutta en oikein näe iloa kuvata vermeitä, ellei niissä oo jotain tosi spesiaalia.

Mutta mä yritän päästä tästä yli. Kuitenkin tää kirjottaminen on ollut mulle tähän mennessä tosi vapauttavaa, joten en aio vielä luovuttaa. Kai ne kirjoitusaiheet taas jostain putoavat syliin.

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Mä tein sen! Kaiken tämän jahkailun, flunssien, aikataulu- ja lastenhoito-ongelmien, väsymyksen, ahdistuksen ja syksyn aiheuttaman lannistuksen jälkeen, mä kävin vihdoin jumpassa! JEE! Mä niin meen keskiviikkona taas. JEE! :D (Huomenna täytyy pitää välipäivä, hääpäivä menee edelle. <3 ) En voi ymmärtää, kuinka tämä saattoi taas olla näin vaikeaa, mutta nyt se on taas aloitettu ja mulla on niin hyvä mieli. Pienesti jouduin kyllä pettymään, koska ennen toi sama jumppa on ollut hitusen hikisempi, nyt oli selvästi muuttunut kevyempään suuntaan. Mutta toisaalta ihan hyväkin ehkä aloittaa kevyellä, ettei heti iske epätoivo. Olin myös ihan tosi mielissäni siitä, että mun säälittävistä kotijumppayritelmistä on selvästi ollut apua, koska vatsa- ja selkälihakset ei tehnyt yhtään tiukkaa. Tästä on siis taas tosi hyvä jatkaa. :)

kuva: weheartit.com

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Pikku Kakkosessa kysyttiin erään iltapäiväjakson aluksi, että mitäs se äiti tai isä nyt puuhaa, kun lapsi on tv:n ääressä (köh, itse olin tietokoneella, köhköh). Sitten lueteltiin kotihommia ruuanlaitosta siivoukseen, lopuksi veikattiin, että ehkä se vanhempi onkin siinä vieressä katsomassa Pikku Kakkosta ja tervehdittiin myös vanhempia. (Tässä kohtaa on pakko myös huomauttaa, että vastasin tv:lle. Kyllä. Ihan oikeasti. Toivottavasti en ollut ainoa, lapsi ainakin katsoi sen näköisenä, että nyt se mutsi sekosi.)

Tuosta pienestä, ei kuitenkaan syyllistävästä, huomautuksesta sain piston sydämeeni. Miksi en olisi voinut vain istua lapseni vieressä ja katsella hänen kanssaan ohjelmia. Jutella mieleen tulevista kysymyksistä ja nauraa yhdessä hauskoille kohdille. Tai vielä parempaa, miksi ihmeessä en vain pistänyt tv:tä kiinni ja lähtenyt vaikka pihalle lapsen kanssa. Hyvin yksinkertaista: olen laiska. Ok, musta on ihan jees, että saa istua sen pienen hetken rauhassa töiden jälkeen, kun lapsi katsoo tv:tä ja joskus vaan on pakko tehdä esim. niitä kotitöitä, mutta en mä myöskään ole kertaakaan kokenut esim. ulkoilua töiden jälkeen mitenkään suunnattoman vaikeana tai kuluttavana. Jostain syystä se lähteminen on vaan välillä tosi vaikeaa.

Mä en koskaan ole ollut mitenkään innokas puistoilija ja yleensä lähtään sinne vain, kun en keksi mitään muutakaan. Suoraan voin sanoa, että lapsen kanssa puistossa tönöttäminen edes sen tunnin ajan on ollut monesti yhtä tuskaa. Meidän lähipuisto on myös toooosi hiljainen, siellä ei yleensä ole ketään muita yhtä aikaa. A itse on usein täysin omissa jutuissaan, eikä musta oikein ole leikkimään sen kanssa. Nykyisin olen kuitenkin huomannut muutosta. Äitin apu kelpaakin hiekkaleikeissä ja hippa- sekä piiloleikit ovat suuressa suosiossa. Ja kas, yhtäkkiä mä tykkäänkin hengailla siellä puistossa. Tänään oli taas potentiaalinen tylsistymishetki tulossa, kun A päätti laskea kymmenen(tuhatta) kertaa liukumäestä. Silloin se jotenkin välähti; mikä mua estää kiipeämästä myös sinne liukumäkeen? Ja se lapsen riemu, kun äiti kiipesi telineen huipulle ja antoi vauhdit ja tuli itse perässä! Voin kertoa, että mulla oli ensimmäistä kertaa meidän puistoilu-uran aikana oikeasti hauskaa!

Tulepä äiti perässä!

Aamu-ulkoilu oli muutenkin normista poikkeava, tosin haluan tämänkaltaisista ulkoiluista sen uuden normin. Ennen puistoilua päätimme extempore painella viereiseen metsään luontoa tutkimaan. Tääkin on ihan hullua; vieressä on valtava metsä ulkoilureitteineen ja me oltiin siellä ekaa kertaa ajan kanssa (ennen on käyty vaan vaunulenkeillä vauva-aikaan ja pari kertaa fillaroimassa pojan istuessa kyydissä). Vaikka mä en olekaan mikään luontoihminen, niin silti metsän rauha on ihanaa. Ja kuinka ihanaa on katsella lasta, joka näkee ympärillään valtavasti ihmeitä.

 

Tämä aamu ei oikeastaan olisi voinut alkaa paremmin. Ulkoilulla taidettiin hankkia myös hyvä ruokahalu (joka tuon pojan kohdalla on suuri ihme) ja hyvät päiväunet (nekin jatkuvasti suuremmaksi ihmeeksi muuttumassa). Nyt on vaan äitilläkin sellanen väsy, että taidan myös oikaista itseni. Jos en nukkumaan, niin ainakin hyvän kirjan pariin. :)

Pages