Ladataan...
Pahinta Nannaa

Kirjoitin muutama päivä sitten kasvavasta syys-, stressi- tai mikälie-ahdistuksestani. Kommenttikentässä ihana Jermia kommentoi, että ehkä pitäisi keskittyä kirjoittamaan niistä arjen pienistä iloista, jotta ne ei jää huomaamatta. Aika hyvä pointti. Keskityin oikein kunnolla miettimään muutamaa viimeistä päivää ja niitä hymyn hetkiä. Ja onhan niitä, paljon. Enkä nyt tarkoita isoja ja merkittäviä juttuja, kuten perheen kanssa vietetty aika, vaan just niitä ohi kiitäviä, jotka helposti jäävät muun arjen jalkoihin, mutta jotka olisi tärkeää huomata, jotta jaksaa kahlata läpi synkeämmän ajanjakson. Mä mietin myös, että kuinka hienoa olisi kantaa mukana muistivihkoa, johon kirjottaisi ylös joka kerta, kun joku hymyilyttää oikein kunnolla. Sitä voisi olla myöhemmin aika hienoa katsella ja tajuta, että ei se mun elämä nyt niin kamalaa olekaan. Ja juuri siksi, edellisen huomattavasti masentavamman postauksen sijaan, haluan nyt listata viime päivien ihanimpia hetkiä. Ihan vaan ne, jotka ekana pomppaavat mieleen.

  • Eräänä päivänä puin lapsia päiväkodin eteisessä kiireisenä, enkä varmasti tippaakaan hymyilevänä. Ratkaisin vasemmalla kädellä yhden kadonneen hanskan arvoituksen ja jatkoin muina naisina toisen lapsen pukemista. Hanskan omistaja tuli mun eteen hymy naamallaan ja hihkaisi: "Sä oot kyllä tosi hyvä!" Yhtäkkiä olikin helpompi hymyillä.
  • Katselin töissä harjoittelijan olemista lasten kanssa ihaillen ja muistelin, kuinka mäkin olin tuollainen vielä kymmenen vuotta sitten. Päätin, että annan lapsille enemmän syli- tai kainaloaikaa.
  • Käperryin yhtenä iltana ihan superväsyneenä sohvalle ja päätin, että tästä en liiku mihinkään. Kissat näkivät tilaisuutensa tulleen ja syöksyivät välittömästi viereen nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua mun oli pakko nousta paikat puutuneena, mutta kissaneidit jäivät vieretysten hurisemaan. Ihanat.

  • Yhden pienen tytön hymy tuntui valaisevan koko huoneen. Lapsissa on ihmeellinen voima, ei pääse mihinkään.
  • Join yhtenä aamuna kolme kuppia kahvia kahden sijaan. Sekin on aika ihanaa.
  • Eräänä päivänä kotiin tullessa poitsu juoksi kädet levällään mun syliin. Hetken tuntui, että kaikki maailman murheet katoaisivat.

Minun rakkaat miehet.

  • Mies on ollut lomalla koko viikon, joka käytännössä katsoen tarkoittaa, että mun ei ole tarvinnut tehdä ruokaa kertaakaan tällä viikolla. Se, jos mikä, on onnea.
  • Päätin, etten osta suklaata. Sitten menin masentuneena kauppaan ja heitin kaikki periaatteet romukoppaan. Ostin kaksi levyä suklaata, menin kotiin ja keitin kattilallisen glögiä. Käperryin miehen viereen sohvalle ja syötiin kaikki suklaat. Eikä edes kaduta.

  • Menin Zumbaan aika jäätävän väsyneenä (okei, jos tän jälkeen vielä käytän sanontaa "jäätävän väsynyt", niin saa huomauttaa), ja oikeasti ei olisi jaksanut vähempää kiinnostaa. Mutta menin siis kuitenkin ja zumbasin sydämeni kyllyydestä. Osasin ekaa kertaa kunnolla kaikki biisit ja hitsi, olin iloinen, että menin.
  • Piirreltiin poitsun kanssa pöydän ääressä. Poitsu lähti hetkeksi kertomaan isälleen jotain juttuja ja mä vahingossa kokeilin tusseja poitsun paperin reunaan. Pojan tullessa takaisin järkytys oli toki suuri, mutta koska poitsu oli just piirtänyt avaruusaluksen, niin kerroin vaan piirtäneeni viereen planeettoja. Voi lapsen intoa! Tyyppi alkoi piirrellä myös avaruusöllejä ja auringon ja taivaan ja nurmikon... Siis missä välissä mun lapseni on oppinut piirtämään niin hienosti? Mun taitava, taitava 3-vuotiaani! (Arvatkaa, löydänkö enää sitä superhienoa piirrustusta?!)
  • Opin tekemään tupsupipoja. Siis en todellakaan sellaisia oikeasti päähän mahtuvia, vaan sellaisia pikkuisia koristemalleja. Ihania.

Nää on muuten just sopivia Barbie-nukeille. ;)

  • Mies oli pikkujouluilemassa, joten mentiin poitsun kanssa töistä/hoidosta suoraan kaupungille hengailemaan ja oltiin siellä melkein iltapala-aikaan saakka. Syötiin ihan liian herkullinen täytetty croissant sekä ihan liian valtava ja ihan liian suklainen muffinssi. Kahvilan myyjä antoi ylimääräisen suklaanamun cappuccinon seuraksi, jotta poitsukin sai. Ihailtiin joulukoristeita ja -valoja. Käppäiltiin kaupoissa huviksemme. Käytiin leikkipaikalla hassuttelemassa. Laulettiin kotimatkalla tonttulauluja, ettei poitsu nukahtaisi. Vitsi, meillä oli superkivaa.

  • Joulu on melkein täällä ja tänä viikonloppuna aion laittaa kodinkin joulukuosiin. Vähän valoa pimeyden keskelle, ihanaa!

Kauppakeskus Willan jouluvalot on aikas ihanat.

  • Otin palkatonta vapaata, hyh, jotta mulla on pidempi viikonloppu. Rahasta viis, jokainen lepopäivä on tervetullut. Ajattelin tänään hassutella, lepäillä ja unohtaa, että tää kämppä vaatisi suursiivousta.

Ei maailman suurimpia asioita ja monelle merkityksettömiä, mutta mun elämää nämä pienet hetket on valaisseet.

***

Ja koska hyvää mieltä ei voi koskaan levittää liikaa, niin teen tästä saman tien haasteen. Tarkoituksena on siis kertoa arjen pienistä iloista, niistä, jotka muuten jäisivät ilman huomiota. Niistä, joilla ei välttämättä ole mitään merkitystä muille, mutta jotka ovat tehneet sinut iloiseksi ainakin pieneksi hetkeksi. Sellaisista, jotka saavat sinulle hymyn huulille. Kertoa saa sanoin tai kuvin, yhdestä päivästä tai pidemmästä ajanjaksosta. Haasta mukaan muitakin, jotta hyvä mieli leviää. Tehdään syksyn synkkyydestä hitusen siedettävämpi.

Itse haastan mukaan:

Jermian

Rosannan

Kahvittelijan

Kirsikkaisen

sekä

Raissin

***

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Mulla ei varmasti ole enää mitään muuta järkevää sanottavaa tähän asiaan (plus mua väsyttää aivan jäätävän paljon, ja tulin tänne ainoastaan osoittamaan tukeni Tahdon2013 -kampanjalle). Oikeasti, nyt se hemmetin laki kuntoon, että toisiaan rakastavat ihmiset saavat yhtäläisen oikeuden mennä naimisiin. Se ei ole keneltäkään pois. Oikeasti.

Lainasin banneriin ja tähän postaukseen kuvan Phocahispidan tontilta. Tee näin sinäkin, hop hop.

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Marraskuu.

Joka vuosi se iskee, tein mitä tahansa. Ei auta positiiviset ajatukset, ei vitamiinit. Ei muiden seura, ei yksinolo. Ruokavalio ja liikunta on kai kaiken aa ja oo, mutta aina ei vaan jaksa. Ulkona on synkkää ja mun päässä vielä synkempää.

Elämäntilanne potkii päähän, enkä tiedä mitä tehdä. Väsyttää ihan hirveästi. Surffailen ympäri nettiä, teen hakemuksia, soittelen puheluita. Harkitsen, punnitsen, pohdin. Mies ei kuuntele täysillä, kun yritän kertoa kaikesta ja otan sen itseeni. En puhu moneen päivään kuin välttämättömät, en halua riidellä. Annan ahdistukselle vallan, vaikka hymyilen töissä, kaupungilla, kaupan kassalla. Kavereiden seurassa yritän avata suuni, mutta en saa puhuttua loppuun tai alan vähätellä tuntemuksiani. Ei tässä mitään, se on vaan tää marraskuu. Kotonakaan en jaksa enää mököttää ja pikkuhiljaa meillä taas puhutaan, ehkä vähän nauretaan. Mutta varon puhumasta tietyistä asioista. Tuntuu, ettei mies ymmärrä, ettei kukaan ymmärrä. Olen koko ajan pahalla päällä, vaikka yritän esittää vahvaa. Inhoan itseäni, kun tiuskin tai näytän nyrpeää naamaa. Yritän hymyillä, yritän kuunnella, olla läsnä, vaikka haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään. Pakko olla vahva. Lapsen hymy valaisee päiviä ja hetkittäin tuntuu, että koko mielen mustuus on vaan illuusio. Pukeudun naamiaisasuun ja hassuttelen kavereiden kanssa. Laulan lapsen kanssa joululauluja ja leikin lentokonetta. Teemme yhdessä lumiukon ja heittelemme sitä lumipalloilla. Vedän punaisen mekon päälle, valitsen korut ja kierrän hiukset nutturalle. Vietän pikkujouluja kavereiden kanssa, ja me nauramme, paljon. Mutta sitten taas joku mitätön asia musertaa. Ja silloin ne isommatkin asiat ahdistaa enemmän.

Ahdistus. Se on se päällimmäinen tunne, joka seuraa mua tällä hetkellä joka päivä. Ei joka hetki, mutta joka päivä. En tiedä, voiko kaikkea laittaa marraskuun syyksi, ehkä ei. Tunsin pitkään olevani välitilassa, odotin, että jotain tapahtuisi. Mutta mitään ei tapahtunutkaan. Nyt olen umpikujassa, enkä näe oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä takaisin. Yksi tie kului loppuun, enkä löydä täältä enää mitään, mutta takaisin palaaminen pelottaa. Mitä jos valitsen uuden suunnan, mutta päädyn silti taas umpikujaan? Kunpa joku voisi tehdä valinnat mun puolesta.

Viime yönä sydän hakkasi rinnassa niin lujaa, että oksetti ja pelotti. Koska tämä oikein loppuu?

Pages