Ladataan...
Pahinta Nannaa

Lapseni oli leikkinyt liikuntakerhossa häntähippaa. Koska mieheni ei ihan heti ollut kartalla siinä, mitä se häntähippa oikein onkaan, niin munhan luonnollisesti piti demonstroida se. Näytti varmaan hyvältä, kun syöksähtelin ympäriinsä yrittäen peitellä kuvitteellista häntääni kuvitteellisilta kanssahippaajilta.

Eikä siinä mitään. Edellisellä kerralla lapsi oli leikkinyt vessanpönttöhippaa. The Lastenhoitaja tietenkin tiesi tämänkin hipan ja kyllä, demonstroin sen myös silloin miehelleni, tosin tuolla kerralla oli lapsi apuna. Sitä edellisellä kerralla oli leikitty banaanihippaa ja taas esittelimme leikin miehelleni yhdessä lapsen kanssa. Eihän se demonstroiminen välttämätöntä olisi, mutta helpottaahan se hirveästi asian perille menemistä. Ja kun on kyse niinkin tärkeästä asiasta kuin hippaleikki lapsemme liikuntakerhossa...

Jos mä saisin päättää, niin myös aikuisille ois liikuntaleikkikerho. Mähän oon ihan liekeissä aina, kun saan jonkun tekosyyn varjolla leikkiä lasten kanssa hippaa tai muita liikuntaleikkejä. Miettikää, kuinka hieno liikuntamuoto! Eihän sitä edes huomaa harrastavansa liikuntaa, kun painelee kikattaen karkuun hippaa tai kun yrittää naama pokerilla esittää vessanpönttöä. Mutta ei. Me aikuiset ollaan usein liian, noh, aikuisia. Me harrastetaan mieluummin tylsää liikuntaa, jossa ne tärkeimmät lihakset, eli nauru-sellaiset, eivät pääse juurikaan töihin. Eikä sillä, mustakin on kivaa käydä jumpassa ja joskus on kivaa pyöräillä, mutta harvemmin mua naurattaa (paitsi silloin, kun sekopää jumppaohjaaja kannustaa tekemään enää 30 toistoa, vaikka oot jo aikoja sitten lysähtänyt maahan, silloin mua aina naurattaa). Miksi liikunnan pitää aina olla niin vakavaa?! Eikö olisi paljon kivempaa, että voisi nauraa sen sijaan, että jokainen liikuntakerta on joku tuloksellinen suoritus?

Mä luulen, että monella vähän liikkuvalla tässä on just se kynnyskysymys. Liikunta on tylsää, vaikka sen ei tarvitsisi olla. Onneksi on niitäkin lajeja, joissa nutturan ei tarvitse olla niin kireällä. Koska oikeasti, kuinka moni pitää nauramista huonona asiana? Jos liikunnasta saa hyvän kunnon lisäksi hyvät naurut, niin eihän se vaan voi olla huono asia.

Onko sinulla jokin liikuntaharrastus, joka tuo hymyn huulille muutenkin kuin tuloksen vuoksi? Jaa vinkkisi meille, jotka eivät saa iloa lenkkipoluista tai kuntosaleista!

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Tuossa eräänä aivan tavallisena iltana katselin kalenteria. Etsin jotain kovin olennaistakin tietoa, mutta en saanut parista päivämäärästä silmiäni irti. Toinen oli sen hetkinen päivä ja toinen pari päivää aikaisempi. Aivoni kävivät hiukan hitaalla, joten en ihan heti pystynyt yhdistämään päässäni piuhoja, mutta hetken päästä oivalsin, mikä tässä oikein mätti; se aiempi päivämäärä kun sattui olemaan meidän hääpäivä ja olimme tosiaan ohittaneet kyseisen päivän jo kahdella päivällä.

"Voi ei, me ei olla huomattu meidän hääpäivää!" huusin naureskellen tietokoneella naputtelevalle miehelleni. Mies hymähti, ja mä jatkoin muka-harmissani voivottelua. Mies tuli halaamaan ja kertoi, että kyllä hän oli sen huomannut. Tästä mä vasta muka-loukkaannuinkin, kun ei mitään ole mulle maininnut, nyyyyh. Mies totesi pilke silmäkulmassa:

"Mutta teinhän mä silloin niitä superhyviä lämpimiä voileipiä."

Olishan siitä pitänyt tajuta.

<3

Ps. Miksi lähestulkoon aina, kun bloggaan jotain liittyen mieheeni, siihen liittyy myös ruoka?

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Eräs opettajani kuvaili mua joskus opiskelujeni loppupuolella johtajatyypiksi. Meinasin tukehtua aamukahviini. Muutamaa vuotta aikaisemmin eräs opiskelukaverini sanoi, että mä oon just sellainen massaan hukkuva tyyppi (ei nyt ihan noilla sanoilla, mutta oisko käytetty sanoja mauton ja hajuton?), joka ei juuri pidä melua itsestään. Tuollakin kertaa meinasin tukehtua, aika varmasti johonkin terävämpään kuin aamukahviin. Arvatkaa, onko ollut vähän vaikeeta, kun jossain testissä kysytään, että miten muut ihmiset kuvailisivat sua?

Viime aikoina oon miettinyt kovasti omaa persoonaani. Olenko mä oikeesti enemmän se johtaja vai sitten se massaan hukkuva hissukka? Ihan suoralta kädeltä voin sanoa, että en ainakaan se hissukka. Tuon hajuton ja mauton-kommentin heittäjä tunsi mut silloin, kun olin koulukiusattuna ja maahan lytättynä just muuttanut omilleni vieraaseen kaupunkiin ja yritin pitää itsestäni mahdollisimman vähän melua, jotta kiusaaminen ei alkaisi uudelleen. Niinpä se varmasti saikin musta just sellasen kuvan. Meidän kaveruus ei kestänyt kovin kauaa, ja olen aika varma, että senkin ihmisen mielipide musta olis nykyään aika eri.

Johtajaksi en ole kuitenkaan itseäni koskaan mieltänyt. Olen yrittänyt pitää mielipiteeni itselläni, jos en voi olla aivan varma, että siitä ei seuraa mulle mitään negatiivista. Olen mieluummin antanut muiden päättää mitä tehdään, ja seurannut sitten jupisten perässä, kun en taaskaan uskaltanut sanoa ääneen omaa mielipidettäni. Niinpä mulle tuli aikamoisena shokkina se, että eräs ihminen mainitsi vastikään mun antavan mielipiteen kaikkeen. Ja siinä hetkessä tajusinkin, että niin annankin.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Miten se massaan hukkunut tyyppi onkin yhtäkkiä se, joka uskaltaa sanoa ääneen mielipiteensä? Miten se tyyppi uskaltaa nykypäivänä ottaa esille työpaikan epäkohtia? Miten se jaksaa puolusta omia näkemyksiään ja vie jotkut asiat vaikka läpi harmaan kiven, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi?

Olen aika varma, että tämä johtajapuoli on ollut mussa aina. Mut kuitenkin hakattiin henkisesti niin lyttyyn peruskouluaikana, että se mun oma sisin paljastui oikeastaan vaan kaikista lähimmille. Mä en usko, että esim. mun perheenjäsenet tai lähimmät ystävät pitää mua massaan hukkuvana. Mutta ne ihmiset, jotka tunsivat mut vain silloin lytättynä, ovat musta varmaan melko eri mieltä. Mulle itselleni on edelleen vähän epäselvää, että kuka mä olen. Ehkä kuitenkin luokittelisin itseni sinne johonkin johtajatyypin ja hissukan välimaastoon. Ennen kaikkea kuitenkin sanoisin olevani mukautuja. Riippuu hirveästi ryhmän muista persoonista, minkälainen mä itse olen. Toisen johtajatyypin kanssa mä herkästi vetäydyn, mutta jos muut eivät sano muuta kuin joojoota, niin silloin mä avaan keskustelun helpommin ja pitäydyn omissa mielipiteissäni.

Ja jos mä mietin, millainen olen kaikista lähimpien ihmisten seurassa, niin mulle tulee mieleen ensimmäisenä kova ääni ja paljon puhetta. Ja nauru, siitä mut yleensä muistetaan. Rehellisesti sanottuna, siitä mä toivonkin itseni muistettavan sen sijaan, että pohdittaisiin, että sanonko mä mielipiteeni liian herkästi vai en ollenkaan. Nauru, ja muutkin tunteet, on aidointa, mitä mä voin antaa.

Pages