Ladataan...
Pahinta Nannaa

Vietin toissapäivänä synttäreitäni, joten sen kunniaksi piti luonnollisesti tehdä kakku. Mieleni teki jotain marjaista, mutta myöskin suklaista. En ole pitkään aikaan tehnyt kahden täytteen juustokakkua, joten nyt oli sen aika. Vadelma on mun lempparimarja ja makea maitosuklaa sopii ihanasti kirpeän vadelman rinnalle. Pohjaan valikoitui lempeät kaurakeksit. Kakusta tuli todella hyvä ja siksi haluan jakaa reseptin teillekin. :)

Pohja

200 g kaurakeksejä

75 g voita

Täyte

150 g vadelmia

100 g maitosuklaata

4 dl Flora Vispiä

400 g (2 prk) maustamatonta tuorejuustoa

n. 1/2 dl sokeria

yht. 5 liivatelehteä

Murskaa keksit ja sulata voi. Yhdistä ainekset ja painele seos leivinpaperilla vuoratun kakkuvuoan (halk. 24 cm) pohjalle. 

(Jos käytät ulkomaalaisia vadelmia, kiehauta niitä pienessä vesitilkassa n. 5 min ja anna jäähtyä kunnolla ennen lisäämistä täytteeseen. Jos kotimaisia pakastettuja, sulata ensin ja muussaa sitten soseeksi.)

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa Flora Vispi vaahdoksi ja sekoita joukkoon tuorejuusto. Jaa seos kahteen kulhoon ja laita toinen osuus jääkaappiin lepäämään. Sulata maitosuklaa vesihauteessa tai mikrossa. Lisää sula suklaa toiseen täytepuolikkaaseen. Kuumenna tilkka vettä ja sulata siihen kaksi (2) liivatelehteä. Lisää liivate suklaaseokseen. Kaada suklaaseos vuokaan keksipohjan päälle, tasoita ja laita jääkaappiin odottamaan.

Ota toinen täytepuolikas esiin ja yhdistä siihen (jäähtynyt) vadelmasose. Lisää sokeria maun mukaan. Kuumenna tilkka vettä ja sulata siihen kolme (3) liivatelehteä. Lisää liivate täytteeseen ja kaada vuokaan suklaaseoksen päälle. Tasoita pinta tai tee siihen kuvioita veitsellä. 

Anna kakun hyytyä jääkaapissa vähintään 6 tuntia, mielellään yön yli. Maku paranee, mitä kauemmin antaa hyytyä. :) Koristele mielesi mukaan ja nauti!

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Olen jo useampaan kertaan tainnut mainita, etten oikein diggaile lenkkeilystä. Itse asiassa juokseminen on mielestäni ihan syvältä ja käveleminen tulee hyvänä kakkosena. Mä kyllä kävelen mielelläni, jos sille on joku syy, vaikkapa kaverin luo meno. Mutta kävely kävelyn vuoksi ei oikein maistu. Toisinaan on ollut kausia, että olen innostunut lenkkeilystä, mutta aika usein into lopahtaa parin viikon jälkeen.

Viime syksynä poikani aloitti liikuntakerhon, jonne meillä vanhemmilla ei ollut asiaa. Niinpä mä jouduin väkisin lenkille, siihen aikaan sunnuntaina kun ei oikein edes mitkään kaupat ole auki ja ei viitsisi autollakaan huristella edes takaisin. Alun kankeuden jälkeen huomasin lähteväni lenkille paljon paremmilla mielin kuin aiemmin. Aloin jopa odottaa sunnuntaita, ja jos mies veikin vuorostaan poitsua kerhoon, niin melkein oli pakko lähteä muuten vaan lenkille. Ja mitä enemmän kelit kylmenivät, sitä mieluummin lähdin. Spotify soi ja kännykän kamera lauloi, kun uskaltauduin pururadoilta metsäpoluille. Toisinaan otin samoiluille poitsunkin mukaan ja yhdessä ihailimme lumen peittämää luontoa. Ja aina vaan sanoin kaikille, että mä vihaan lenkkeilyä.

Joskus helmikuun alussa kävi sitten niin, että töistä tullessani aurinko laski juuri metsän taakse ja värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen sävyihin. Koska mulla ei ollut mitään kiirettä, huomasin jälleen painelevani kohti metsää kamera olalla keikkuen. Metsästin auringonlaskua ja kun seisoin pellolla tallentamassa sitä, se iski pakkasen kovettamalla rukkasella kasvoihin; mähän piru vie tykkään tästä. Olin ihan huomaamattani löytänyt sen, mitä olin lenkkeilyssä aina kaivannut. Syyn lähteä ulos. Se syy on minulle luonto ja valokuvaaminen. Viis siitä, vaikka en olekaan loistokuvaaja, mutta olen vihdoin löytänyt jotain, jonka vuoksi saan itseni liikkeelle sen sijaan, että nököttäisin kaikki illat sohvan nurkassa.

Toinen olennainen asia, jonka olen huomannut saavan minut liikkeelle, on vaihtelu. Mulla on Sports Tracker käytössä lisämotivaattorina, ja kun katselen sen piirtämiä lenkkeilyreittejäni, niin niistä ei löydy kahta samanlaista. Yhden ja saman lenkin kiertäminen puuduttaa, vaikka välillä vaihtaisin kiertosuuntaa. Siksi mä varmaan olenkin aina kyllästynyt lenkkeilyyn niin nopeasti. Nyt olen alkanut tutkimaan ulkoilureittien karttoja ja suunnittelen jo etukäteen, mihin suuntaan lähden tällä kertaa. Eilenkin löysin itseni ihan uudesta paikasta. Ainoa, mikä tällä hetkellä ärsyttää, on kävelyreittien suppeus. Joko sahaat sitä yhtä ainoaa (no okei, ehkä kahta) lenkkiä tai sitten pelkäät ohi viilettävien hiihtäjien sauvoja. Jossain määrin antihiihtäjää ärsyttää, että talvella suurin osa reiteistä on kävelijöiltä kielletty. Että menkää luuserit sinne pakokaasujen ja kuran sekaan kävelyteille, täältä tulee kunnon pro-talviurheilijat! Oikeasti olisi kivaa päästä kävellenkin luonnon keskelle. Mä tosin olen sen verran uhmakas, että talsin härskisti latujenkin reunassa. Anteeksi.

Ja hei, kohtahan kevät sulattaa ladut jäljettömiin! Lenkkipolut on taas kävelijöidenkin saatavilla ja linnut laulaa. Niin, ja allergiakausi odottaa. Joten ei huolta, mun epäilyttävä lenkkeilyinnostus kaatuu viimeistään ensimmäisten hengenahdistusten myötä. Mutta siihen asti aion ottaa ilon irti liikunnasta. Ja räpsiä ehkä muutaman kuvan siinä sivussa. :)

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Viime viikolla seurasin erästä keskustelua kauhunsekaisella mielenkiinnolla.

"Mä näin kaupassa yhen naisen, jol oli iha hirveesti ryppyjä", tokaisi neiti x.

"Sulki on ryppy, tos silmän alla", vastasi neiti y häpeilemättä neiti x:lle.

"Nii. Mun äiti sano, et se on naururyppy. Et sellasii tulee, ku nauraa", neiti x sanoi, ja jatkoi: "et jos nauraa hirveest, ni sitte tulee hirveest ryppyi."

"Ai jaa!" neiti y sanoi kauhuissaan. "Tuleekohan mustakin sit tosi ryppynen?"

"Varmaan", neiti x sanoi, "tai sit sä et voi enää nauraa."

Tässä kohtaa mun oli pakko puuttua keskusteluun: "Kattokaa, mullaki on ihan hirveesti ryppyjä!" hihkaisin. Neidit x ja y, sekä pari muuta lähistöllä ollutta kumartuivat hihitellen lähemmäksi, kun rutistelin naamaani.

"Onko mun rypyissä teiän mielestä jotain vikaa? Tai siis, näytänkö mä teidän mielestä rumalta, kun mulla on ryppyjä?" kysyin pelottomasti. Neitokaiset ravistelivat päätään ja nauroivat.

"Ei niissä rypyissä oikeesti oo mitään vikaa!" neiti x totesi. "Äiti sano, et kaikille tulee ryppyjä ja joilleki vähän helpommin. Ja et jos nauraa, ni niitä tulee, mut ei se haittaa, koska sit ihmiset vaan näkee, et sä oot tosi ilonen ihminen!"

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Neidit x ja y, sekä kaikki muutkin siinä lähistöllä olivat 6-vuotiaita. Siis eskari-ikäiset pienet suloiset neitokaiset oikeasti juttelivat rypyistä. Onneksi keskustelu soljui mukavasti turvallisille vesille, se ois vielä puuttunut, jos joku ois heittänyt kehiin kauneusleikkaukset tai botoxit.

Vielä te ehditte tytsyt ryppyjänne murehtia. Musta olisi kyllä kivempi, jos murehtisitte ennemmin sitä, että joku lopettaa nauramisen ryppyjen pelossa.

Siinä teille ryppyjä, hemmetti.

Ps. Hokekaapa hetki sanaa 'ryppy'. On muuten tosi tyhmä sana.

Pages