Ladataan...
Pahinta Nannaa

Lauantaiaamuna heräiltiin pojan kanssa omaan verkkaiseen tahtiimme ja aloimme pohtia, miten sitä päivänsä voisi kuluttaa. Mies oli onneksi vielä unten mailla, joten kaikenlaiset loistavat ideat, kuten rikkaruohojen kitkeminen, otsalautojen maalaaminen, nurmikon leikkaaminen tahi ikkunoiden peseminen voitiin skipata heti suosiolla. Lopulta sain päähäni, että nyt lähdetään joko Porvooseen tai Hämeenlinnaan. Kun mies lopulta kömpi makkarin varjoista, esitin vain vaihtoehdot ja melko lyhyellä harkinta-ajalla päätimme lähteä Hämeenlinnaan, ja siis tarkemmin sanottuna ihan sinne Hämeen linnaan.

Poitsu oli kevyen innostunut linnasta ajatuksena. Ensimmäinen, tai ainakin melkein, kysymys oli, että onko siellä ritareita. Sanoin, että todennäköisesti ei, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Niinpä osa linnan kiertelystä meni ritarien etsimiseksi. Toisinaan pikkumiehellä oli hiukan kiire eteenpäin, tai sitten äiti otti liikaa aikaa kuvaamiseen. Niin tai näin, yleisesti ottaen kierros linnassa oli meidän 4-vuotiaalle aika sopivan mittainen, kun siihen yhdistettiin vielä viereisessä vankilamuseossa käyminen.

Maisemathan linnan pihalta on aika ihanat ja niitä olisi voinut ihailla pitempäänkin, mutta no, se kiirehtivä 4-vuotias. Saavuttuamme olisi melko pian lähtenyt opastettu kierroskin, mutta päädyttiin kuitenkin käppäilemään omaan tahtiimme. Itseäni vanhat rakennukset kiehtovat suuresti ja rakastan kurkkia kaikkiin erilaisiin koloihin ja tunneleihin. Ihanat vanhat holvit ja erilaiset ikkunasyvennykset saavat kamerani aina laulamaan. Perheen miehiä taisi hetkittäin vähän ärsyttääkin, kun kameravanhukseni ei oikein ollut reissussa yhteistyökykyinen ja kuvaaminen ei joka kerta onnistunutkaan aivan napin painalluksella. Onneksi muutamia ihan siedettäviäkin kuvia saatiin, mutta kameralla saattaa olla kyllä loppu lähellä.

Mitä linnassa sitten on lapsille? No niitä ihania kolosia ja käytäviä kurkittavaksi. Yläkerran käymälä aiheutti myös valtaisaa ihastusta poitsun mielessä, koska siitä puhuttiin vielä kotonakin... Linnan ensimmäisestä kerroksesta löytyy myös puuhahuone, jossa oli ritaritelttaa, linnanrakentelua palikoista ja muuta kivaa puuhaa. Lopulta pääsi testaamaan haarniskan painoakin, vaikka siitä taisi olla enemmän innoissaan isä kuin poika.

Kierroksemme päätteeksi kävimme välipalalla linnan kahvilassa, jossa olisi ollut myös maistuvan näköinen lounas tarjolla. Olimme kuitenkin syöneet kunnolla jo ennen linnaan tuloa, joten tyydyimme vain jäätelöihin ja mies munkkiin. Munkki oli kuulemma maukasta ja jäätelöt, no daa, herkullisia kuten aina.

Kahvittelun jälkeen olikin aika siirtyä viereiseen Vankilamuseoon, josta riiviömme oli varmaan eniten innoissaan. Museo on melko nopeasti kierretty, joten siellä voi hyvin piipahtaa nopeasti ennen lähtöä. Poitsu oli eniten innoissaan selleistä ja seinillä roikkuvista kahleista, aikuista taas kehottaisin nostamaan katseen seinille; vankien jättämät kirjoitukset saattavat aiheuttaa huvitusta, surua tai ahdistusta.

Vankilamuseon jälkeen päätimme vielä käydä katsomassa rannalla ohi viilettäviä veneitä ja vastarannalla kulkevia junia. Keli oli aika ihana, hetkittäin aurinko paahtoi täysillä, mutta leppoinen tuulenvire toi helpotusta hellettä vastaan. Olisin mielelläni hengaillut pitempäänkin kaupungissa, mutta pian olisi täytynytkin jo suunnitella ruokapaikkaa, ellemme olisi suunnanneet kotia kohti. Tänä kesänä olisi kuitenkin vielä toinen reissu Hämeenlinnaan edessä, sillä Museo Militaria meiltä jäi vielä käymättä. Aluelippu kolmeen kohteeseen maksoi 14 € per nenä, alle 6-vuotiaat pääsee ilmaiseksi. Parasta aluelipussa oli se, että sen käytölle ei ole mitään aikarajoituksia. Voisimme mennä siis Militariaan vaikka useamman vuoden päästä, kunhan se vaan on vielä pystyssä ja lippu tallessa! Tosin luvattiin poitsulle, että menemme sinne vielä tämän kesän aikana. Poitsun muisti on tällaisissa melko hyvä, joten lupaus on pakko pitää. ;)

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Minulla on tapana tehdä miehelleni joku oikein superällömakea kakku synttäreille. Tyyppi on melko perso makealle (itehän en silleen oo, krhm), ja mulla onkin sellaisena päänsisäisenä haasteena ollut tehdä kakusta joka vuosi hiukan edeltäjäänsä ällömpi. Tänä vuonna kuitenkin pääsin levelille, jonka ylittäminen saattaa olla mahdotonta.

Mies toivoi suklaata ja sitä hän sai. Kakku oli niin makeaa, etten voinut syödä sitä edes kokonaista palaa. Huippua tässä kakussa on kuitenkin helppous, vaikka vaiheita on useita, niin ei tämä mitään ydinfysiikkaa ole. Aloittelijaltakin siis onnistuu varmasti. Mutta makeaa, sitä tämä on.

Teitä on varoitettu. (Vaikka silti, on tää aika sairaan hyvää.)

Pohja:

4 munaa

1½ dl sokeria

1½ dl venhäjauhoja

1½ dl tummaa kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

Täyte:

4 dl vispikermaa

100 g tummaa suklaata (ite käytin Fazerin Taloussuklaata)

100 g valkosuklaata (Panda)

Kuorrute:

n. 0,8-0,9 dl kuohukermaa

300 g tummaa suklaata (Fazer Taloussuklaa)

30 g valkosuklaata (Panda)

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi. Sekoita jauhot keskenään ja lisää taikinaan vähän kerrallaan varovasti käännellen. Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan. Laita kakku uunin alatasolle 175 asteeseen n. 25-35 minuutiksi. Kokeile kypsyys tikulla, jos taikina ei tartu tikkuun, kakku on valmis. Annan kakun vetäytyä hetki ja kumoa se sitten sokeroidun leivinpaperin päälle. Anna jäähtyä kunnolla ennen irrottamista/leikkaamista.

Vuoraa kakkuvuoka kelmulla reunoja myöten. Kakun jäähdyttyä leikkaa se kolmeen osaan ja laita ensimmäinen pala vuoan pohjalle. Kostuta kakun reunat. Vatkaa vispikerma vaahdoksi ja jaa se kahteen eri kulhoon. Sulata tumma suklaa mikrossa tai vesihauteessa, lisää vaahdon joukkoon rivakasti sekoittaen. Kaada täyte heti pohjan päälle vuokaan ja aseta päälle toinen osa pohjaa, kostuta tarvittaessa. Sulata valkosuklaa ja lisää lopun kermavaahdon joukkoon nopeasti sekoittaen. Lisää täyte vuokaan ja aseta viimeinen pohjan osa kanneksi. Kostuta hyvin. Nosta kakku kylmään vetäytymään. (Jos haluat oikein mehevän  ja kostean kakun, anna sen vetäytyä seuraavaan päivään.) Kumoa kakku tarjoilulautaselle.

Mittaa mikronkestävään astiaan kuohukerma ja paloittele joukkoon suklaa. Lämmitä mikrossa n. 10-15 sekuntia kerrallaan, sekoita hyvin välissä. Jos kuorrute tuntuu jähmeältä, lisää hiukan kermaa. (Itse laitoin ensin n. 0,8 dl kermaa, mutta lämmityksen lopussa lisäsin vielä tipan.) Kun seos on tasaista, kaada se heti kakun päälle. Anna kuorrutteen valua rauhassa reunojen yli, avita tarvittaessa lastalla. Sulata lopuksi valkosuklaa ja valuta se raidoiksi kakun päälle. Anna kakun jähmettyä hetki jääkaapissa. Nam, nam ja sitten syömään!

Ps. Aiheuta kanssaihmisissä kateutta julkaisemalla kakusta kuvia somessa. Älä kerro, että oikeasti sua ällöttää.

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Mä muistan sen hetken käsittämättömän selkeästi. Kävelin pihapolkua pitkin ulkosaunalle, oli kesä tai alkusyksy. Mä muistan polun kivilaatat ja nurmikon vihreyden. Mulla oli päälläni kylpytakki, huppu päässä. Toisessa kainalossa kannoin jotain, pyyhettä ehkä, tai oliko se sittenkin joku kylpylelu? Toinen käsi oli aikuisen kädessä, luulen, että se oli äiti tai mummi. On omituista muistaa, miltä tuntui pitää isomman kädestä kiinni. Ja on omituista, kuinka mä muistan juuri tuon hetken, vain sekuntien väläyksen, jossa ei varsinaisesti ollut mitään erikoista. Se on varmaan se tunne, koska kun ajattelen tuota muistoa, mulle tulee hyvä olo. Turvallinen ja lämmin.

Tämä on mun varhaisin lapsuusmuistoni, enkä voi varmuudella tietää, minkä ikäinen olin. Alle kolmevuotias kuitenkin, sillä muutimme pois sieltä, missä meillä oli ulkosauna. Luulin pitkään ulkosaunan vuoksi, että tuo muisto olisi jonkun sukulaisen luota, mutta jossain vaiheessa minulle selvisi, että meillä tosiaan oli ollut vanhassa talossamme ulkosauna. Jostain syystä mieleni siis päätti tallentaa tuon ohikiitävän hetken, aika uskomatonta. Tuon jälkeen muut muistot ovat jo toiselta taloltamme, enkä kykene kaikkia muistoja ajoittamaan, joten en myöskään tiedä, kuinka vanha olen ollut. Siksi tuo ensimmäinen on jotenkin erityinen ja johon palaan aina uudelleen. Vaikka ihanaa se on muistella myös mummulan kesää Pohjanmaalla, laakeita peltoja ja vanhan asemalaiturin värikkäitä lasinsiruja, joita siskon kanssa keräsimme. Kotipihan tammea, johon kiipesin aina uudelleen ja uudelleen pohtimaan maailman ihmeitä. Mummin olohuoneen seinällä roikkunutta "noitaa", jonka taskuista saattoi löytää mitä tahansa. Ojanpientareita, metsiä ja peltoja, joihin teimme omat polkumme. Jaffaan sekoitettua vaniljajäätelöä. Pikkuisia kissanpentuja, joista yhden piilotin kerhoreppuuni, koska en olisi halunnut antaa sitä uuteen kotiin. Piilopaikkaa viinimarjapuskien keskellä. Pitkiä juna- tai automatkoja, ohikiitäviä maisemia ja levähdyspaikkoja, jotka muistuvat mieleeni sitä mukaa, kun nykypäivänä niiden ohi ajelen. Järvenrantoja, jokiuomia, kiviä ja kallioita. Toinen toistaan kauniimpia ja välillä kauheampiakin hetkiä piilossa muistojen lokerossa.

Miksi omat lapsuusmuistot sitten juuri nyt viehättävät? Tietysti tuon oman 4-vuotiaan vuoksi. Joku aika sitten heräsin siihen, että lapsemme elää niitä aikoja, jolloin ensimmäiset lapsuusmuistot syntyvät. Ne ohikiitävät pienet hetket junassa, laivan kannella tai autossa matkalla mummulaan. Ruokapöydässä, kotipihan keinussa ja lähipuiston hiekkalaatikolla. Päiväkodissa, kummilassa, uimalan nurmikolla. Koskaan emme tiedä, mikä on se hetki, joka jää mieleen. Jääkö se, kun tanssimme nauraen olohuoneessa Robinin tahtiin? Vai se, kun menetin hermoni ruokapöydässä ja huusin, että PERKELE? Entäs se, kun pyörällä ajoa opetellessa pääni kiehui vai se, kun hypin riemusta sen vihdoin onnistuessa? Muistaako lapsi, kun illalla nukkumaan mennessä mummu lauloi ja pappa soitti kitaraa? Entä sen, kun taikurin pussissa ei enää ollutkaan tikkaria? Vai sen, kun sai omilla rahoilla ostaa ensimmäisen kerran ihan mitä halusi (dinosaurus-lelu, ylläri)? Muistaako, kuinka meillä iloittiin, naurettiin, leikittiin, laulettiin, syliteltiin, halattiin, pussattiin? Vai muistaako, kuinka mun pinna on liian lyhyt, kuinka mä huusin, kuinka mun kulmat kurtistuu, kun kiukuttelen? Sen näyttää vain aika. En voi vaikuttaa siihen, mitkä asiat lapseni muistaa, mutta yritän tehdä parhaani, etten olisi luomassa huonoja muistoja.

Teenpä tästä saman tien haasteen! Mikä on sinun ensimmäinen lapsuusmuistosi? Tai jos et ole varma ensimmäisestä, niin mikä on terävin, mieleenpainunein? Ovatko muistosi onnellisia vai onnettomia vai kaikkea siltä väliltä?

Haastan mukaan Maria S.:n, Jermian, Toreyn, Raissin ja Kristaliinan!

 

Pages