Ladataan...
Pahinta Nannaa

 

Olen karkkilakossa. Asia itsessään nostaa lähipiirissäni suuria tunteita. Toiset kannustavat, toiset lyttäävät. Minä itse teen niin kuin tykkään, eli olen syömättä karkkia, kun en kohtuuteen kykene.

Mutta sitten tullaan tällaiseen suureen ongelmaan kuin uutuussuklaat. Mua melkein itketti, kun tajusin, että Cloettalta on tullut suklaa, jossa maistuu vadelma ja lakritsi. Miksi ei kuukautta aiemmin, oi miksi! Vähän ennen juhannusta bongasin sitten sattumalta Hellapoliisin reseptin juustokakkuun, jossa tätä herkkua oli käytetty. Kakut eivät ole kiellettyjen listoilla. Ja pitäähän juhannukseksi kakku saada. Ja tosi surullista, että leipurin pitää luonnollisesti tehdä jonkinlaista tuoteseurantaa. Mikä ihana tekosyy maistaa uutuusherkkua. Ja kyllä, se on herkkua!

Muuntelin alkuperäistä reseptiä sen verran, että tein keksipohjan, kun en kakkupohjista oikein välitä, ja jätin ylimääräisen sokerin pois täytteestä, sekä vähensin liivatteen määrää. Juhannusaattona saimme sitten lautasillemme palan taivasta. Rehellisesti sanottuna paras kakku ikinä. Melkein itkettää, kun muistelen, miltä kakku tuntui ja maistui kielen päällä. Aah.

Se ylistyslauseista. Tää on hyvää. Kokeile itse.

Pohja:

200 g Domino-keksejä

n. 50 g voita

Täyte:

2,5 dl vispikermaa

1 prk (200 g) maustamatonta tuorejuustoa

2 levyä Cloetta Sprinkle Black Raspberry-suklaata

3 liivatelehteä

tilkka vettä

Pohjan päälle ja koristeeksi:

vadelmia

keksinmuruja

Murskaa keksit ja sulata voi, yhdistä. Kaada seos leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle ja painele tasaiseksi. Lisää päälle vadelmia.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vispaa kerma ja sekoita joukkoon tuorejuusto. Sulata suklaat mikrossa tai vesihauteessa ja sekoita täytteeseen. Kuumenna tilkka vettä ja sulata liivatteet siihen. Lisää liivateseos sopeasti sekoittaen täytteeseen. Kaada täyte vuokaan vadelmien päälle. Tee pintaan pyörrekuvioita lastalla tai veitsellä. Peitä kelmulla ja anna hyytyä jääkaapissa muutaman tunnin ajan tai mielellään yön yli.

Kakun hyydyttyä irrota se vuoastaan tarjoilulautaselle. Lisää päälle vadelmia ja keksinmuruja. Nauti!

 

Ladataan...
Pahinta Nannaa

 

Taas yksi ihana, omanlaisensa, muistorikas juhannus takana. Ilman festareita, ilman alkoholia, ilman väsynyttä meininkiä. Sen sijaan hiusten sitomista leteille ja uuden mekon testailua, mahtavaa menoa lasten juhannustapahtumassa, hyvää ruokaa ja taivaallista kakkua, hyvää seuraa, kesämusiikkia terassilla illan viiletessä, lapsen aivoitusten ihmettelyä, naurua, ilon kuplintaa, lisää taivaallista kakkua, hartiahierontaa ja yhteistä aikaa sohvalla. Ja viimeisimpänä, kesäyön ihailua terassilla aamukolmelta, kun muut jo nukkuivat. Kaikki oli niin hiljaista, niin maagista. Sumu nousi metsikön takaa ja valtasi hiljalleen koko pihan. Kamera oli sisällä, mutta en malttanut hakea sitä. Se oli mun oma hetki ja se säilyy mun muistoissa ikuisesti.

Nyt taivas on taas selkeä päivän sateen jälkeen. Vaikka kesää on vielä jäljellä, niin pian päivä lyhenee ja elokuun hämärät illat lähestyvät. Ja vaikka niitä kovin rakastankin, niin juuri nyt yötön yö viehättää ja ilostuttaa. Huomenna voi väsyttää, mutta ehkä mä tänä yönäkin joudun hiukan valvomaan.

Ihanaa juhannuksenjatkoa kaikille!

Ps. Vikalle kuvalle löytyy selitys täältä. Kaikki ei vaan osaa.

Ladataan...
Pahinta Nannaa

Kahvia, kiitos! - sekä Ainutlaatuinen yhdistelmä -blogien innoittamana aloin muistella menneitä juhannuksia. Mieleen palasivat ihan ekana festarijuhannukset niin monen vuoden takaa, että oikein kylmää. Köhien siirryin kymmenen vuoden takaiseen juhannukseen, joka oli mieheni ja mun ensimmäinen yhteinen. Oikeastaanhan ajanlaskun voisi aloittaa sieltä, koska muutaman sitä edeltävän juhannuksen muisteleminen saa punan nousemaan poskille.

Mutta kymmenen vuotta sitten olin tosiaan jo erittäin kypsä ja aikuistunut 18-vuotias (krhm). Vietimme juhannusta vanhempieni luona, tosin ilman niitä vanhempia. Mukana messissä oli sekalainen seurakunta kavereita. Muistaakseni juhannus oli suht. lämmin ja aurinkoinen, istuimme terassilla, kuuntelimme musiikkia ja nautimme ilolientä. Illan tullen siirryimme sisälle pelaamaan juomapelejä. Mä olen niin, niin, niiiiiin pahoillani, etten voi liittää kuvia tähän juhannukseen liittyen. Parasta antia kun oli mm. se, kun yksi kaveri juo kaljaa seisoen yhdellä jalalla, sormi toisessa korvassa.

Yhdeksän vuotta sitten mä... Öööh. Ööööööööh. En todellakaan tiedä mitä tein. Koneella olevat kuvat ei ylety niin kauas ja pikainen laatikon penkominenkaan ei tuottanut tulosta. Villi veikkaukseni on, että paikasta riippumatta olen ollut humalassa.

Juhannuksen kahdeksan vuotta sitten taas muistan oikein hyvin. Tai ainakin osan siitä. Mies oli tuolloin armeijassa, mutta lomilla kai koko juhannuksen. Juhannusaaton meiningeistä en ole aivan varma, oltiinkohan me miehen kanssa käymässä mun vanhemmilla? Mutta juhannuspäivänä eksyimme kaupungille muutaman muun kaupunkiin jääneen kaverin kanssa. Pelasimme paikallisen pubin terassilla tuhkiksenpyöritystä (ei ollut pulloja). Kun mun piti kysyä totuus mieheltä, nielaisin sen kysymyksen, joka ensimmäisenä pulpahti mieleen. Mutta myöhemmin, erityisen romanttisella hetkellä terassin edustalla jutellessamme, sain kysymyksen aikaiseksi. Ja niin me oltiin kihloissa. (Ei nyt mietitä sitä, että kuinka humalassa oltiin ja että kuinka humalassa kaikki muut meidän ympärillä oli. Oli se silti aika ihana hetki.)

Seitsemän vuotta sitten vietin viimeisen festarijuhannukseni. Ainakin syvästi toivon sen olleen viimeinen. Tai jos juhannusfestareille eksyn, niin yövyn kyllä mökissä. Tai hotellissa. Missä tahansa puhtaassa ja kuivassa paikassa, kiitos. Vaikka hauskaa meillä kyllä oli. Kolme päivää armotonta biletystä, liian lyhyitä yöunia, megatulisella chilillä poltettuja suita, herääminen JOKA AAMU telttanaapureiden ilmeiseen lempparibiisiin ("Maanantaiaamuna krapula ja vapina..."), aamupalaksi kylmiä lihapiirakoita ja lämmintä olutta, toisten telttanaapureiden pelastaminen tulvalta, ukkosta, aurinkoa, sadetta, sekä vannominen sunnuntaiaamuna, ettei ikinä enää. Ja kai siellä jotain musiikkiakin oli. Ainakin olin kattomassa Yötä. Ja Cheekkiä, vaikken ees tiennyt kuka se on. Olin mä varmasti kattomassa jotain muutakin. Ehkä.

Kuusi ja viisi vuotta sitten menee taas kategoriaan "ei mitään hajua". Mutta onneksi kuvia alkaa olla kiitettävästi myös koneella! Molempina vuosina olen viettänyt juhannusta siskon perheen kanssa, toisena vuotena rauhallisesti lapsiperheen ehtojen mukaan ja toisena vuotena... Noh, vähemmän rauhallisesti. Mies oli kuusi vuotta sitten tod.näk. koko juhannuksen töissä, viisi vuotta sitten aloitti vapaat juhannuspäivänä. Kun tulin (kevyessä pikku crapulessa) kotiin, mies ilmoitti, että nyt lähdetään laivalle. Aha. No niin me sitten mentiin. Viimeinen vuosi, kun spontaanit lähdöt olivat mahdollisia. Koska...

Neljä vuotta sitten vietin juhannusta reilu parikuisen vauvan kanssa. Jos en aivan väärin kuvien perusteella tulkitse, niin mies oli jälleen töissä ja me olimme pojan kanssa siskon luona. Ei muistikuvia, epäilen vahvasti, että alkoholilla ei ole osuutta asiaan.

Kolme vuotta sitten vietimme juhannusta perheen kesken, aattona kävi sukulaisia grillailemassa. Ja samoin kaksi vuotta sitten. Ja vuosi sitten.

Ja myös tänä vuonna. Mitä tapahtui? Tietysti se klassinen, lapsi. On täysin käsittämätöntä, että siitä tuntuu olevan vain hetki, kun viimeksi vietin railakasta ja kosteaa juhannusta kavereiden seurassa. Juoksin festareilla, elin muutaman päivän nestemäisellä ravinnolla, tanssin aamuyöllä pihanurmikolla, naurettiin, itkettiin, laulettiin ja mietittiin, että tämä just nyt on paras juhannus ikinä. Toisaalta siitä on kuitenkin valovuosia. Peilistä katsoo niin paljon vanhempi naama kuin muutaman vuoden takaisista festarikuvista. Tuntuu, että elämä oli silloin huoletonta, vaikka eihän se ollut, ongelmat ovat vain muuttaneet muotoaan. Ja silti, yhtäkään muistoa en vaihtaisi. En sitä pääkipuista hetkeä Himoksen leirintäalueella, kun kuulee saman biisin kolmatta kertaa ja tajuaa, että kohta täytyy lähteä kotiin. En sitä itkuista laskuhumalan hetkeä kaverin kainalossa. En sitä pysähtynyttä hetkeä meluisen terassin edessä, kun luvattiin olla toisen kanssa nyt ja aina. En sitä valokuvaan tallentunutta hetkeä Tallinnan laivan kannella, jossa hymyillään vielä kaksin miehen kanssa, tietämättä tulevasta. Enkä sitä aamuyön ruokailuhetkeä pienen vauvan kanssa, kun ihmettelin, että tähän on tultu.

Riehakasta tai rauhallista, iloista tai haikeaa, hauskaa tai hankalaa, mutta joka tapauksessa muistorikasta keskikesän juhlaa kaikille!

Pages