Huumorin aatelia.

Olen lasten kanssa leikkijänä ihan surkea, en osaa enää heittaytyä mielikuvituksen vietäväksi, vaikka muistan vielä lapsuudesta huikeita seikkailuja joita kehiteltiin leikin aikana. Olen seikkaillut avaruudessa, elänyt intiaanina ja hevosena ja olen ollut salapoliisi. Leikkiminen ei siis suju, mutta lukemisessa olen hyvä. Hyvän kirjan maailmaan voi uppoutua ja kirjan henkilöitä jää helposti kaipaamaan kirjan päätyttyä.

Viimeksi kirjastossa käydessäni osui silmiini Jo Nesbon kirjoittama lastenkirja Tohtori Proktorin pierupulveri. Myönnän heti syyn miksi nappasin kirjan käsiini; olen armoitettu huonon pieru-huumorin ystävä. Nauran takuuvarmasti jos elokuvassa on pienikin pieruhuumoriin viittaava kohtaus ja vedet valuu silmistä jos asiaa hieman liioitellaan. Pieneksi häpeäkseni olen siirtänyt ominaisuuden myös lapsillemme.

Nappasin kirjan siis mukaani ja olen lukenut sitä esikoiselle iltasaduksi. Eilen lukemisesta ei ollut tulla yhtään mitään; nauroin vedet silmissä niin, että nauru alkoi jo muistuttaa itkua enkä saanut vedetyksi edes henkeä. Esikoinen seurasi tilannetta hiukan hämmentyneenä ja tirskahteli myötätunnosta vieressä. Luulen ettei hän saanut lukemastani mitään selvää.

Kirja on ihanan anarkistinen, aikuiset pöhköjä ja lapset nokkelia. Kirjassa käsitellään suorin sanoin myös kiusaamista. Poimin joka ilta kirjan mielelläni käteeni ja jatkan lukemista, on kiinnostavaa tietää mihin tarina vie ja mitä vielä tulee tapahtumaan. Kunhan saamme tämän opuksen loppuun taitaa olla aika ottaa käsittelyyn Harry Potterit.